Teksti: Juha-Heikki Tihinen 29.10.2015
Kuvat: Magnus Strandberg
Kansainväliset biennaalit ovat nykyhetken lyhytkestoisia kokoelmia, joissa ihminen kamppailee jonojen, ajanpuutteen ja suorittamisen kanssa. Ne ovat myös yhteisöllisiä kokemuksia, taide-elämyksiä tai syitä työskennellä (nyky)taiteen parissa. Toistuvina tapahtumina biennaalit ovat myös paikallisia, ja niissä vuodet vertautuvat toisiinsa ja aistimukset sekoittuvat muistoihin. Biennaalin voi halutessaan nähdä ylikansallisena instituutiona, joka tekee paikallisesta ja erityisestä kevyen eksoottista ja hieman söpöä, mutta suuri näyttely on aina jonkinlainen esitys maailmankuvaksi. Tämä taas voi olla hyvin tärkeää tänä päivänä, jolloin ajattelulle ja kokonaisanalyysille on vaikea löytää aikaa.
Venetsian biennaali on 120 vuotta vanha instituutio. Siihen voi suhtautua välttämättömyytenä, vältettävänä instituutiona tai sitten massiivisena tapahtumana, johon tutustumisessa on omat niksinsä. Venetsia on muutenkin matkustavaiselle koettelemus muine turisteineen, korkeine hintoineen ja rajoitettuine liikkumis- ja majoittumismahdollisuuksineen. Toisaalta Venetsia on unenomainen ja outo tyhjentyessään illan tullen ja maaginen kaikessa vetisyydessään.
Okwui Enwezorin (s. 1963) kuratoima 56. biennaali on nimeltään All the World’s Futures ja se nostaa esille erityisesti afrikkalaisia taiteilijoita, joiden marginaaliseen näkyvyyteen nigerialaissyntyinen Münchenin Haus der Kunstin johtajana toimiva kuraattori haluaa kiinnittää huomiota. Omassa lausunnossaan Enwezor puhuu Paul Kleen maalauksen enkelistä ja siihen liittyvästä Walter Benjaminin tulkinnasta. Historian ja nykyisyyden välinen suhde on merkittävä lähtökohta.
Näyttelyn ensivaikutelma on, kuten niin kovin usein, kaoottinen ja runsas. Täällä vallitsee teosten välinen sotatila, jossa jokainen vaatii huomiota osakseen. Tai sitten se on suurnäyttelyiden perusolemus, joka on taas ihmisen kärsimättömyyden tuotos, hänen halutessaan heti kaiken. On myös niin, että edellisten näyttelyiden haamut –enkä tarkoita pelkästään Venetsian biennaalia – nousevat aina esiin tilanteessa, jossa kulloinenkin näyttely yritetään ottaa haltuun.
Heimo Zobernig, 2015
Giardinin paviljonkien joukko esittelee taas kommentoinnin päänäyttelyn teemasta. Esille nousevat poliittisuuden ja yhteiskunnallisuuden ohella kysymys nykytaiteen ja todellisuuden välisestä kohtaamisesta. Identiteetit, kansalliset ja monikansalliset projektit, tai poliittisen ja esteettisen välinen suhde ovat kaikki keskiössä. Omaan mieleeni kiinnittyvät vahvimmin Itävallan paviljongin esteettinen minimalismi Heimo Zobernigin (s. 1958) tapaan. Zobernig oli muuttanut paviljongin kattoa ja lattiaa tavalla, joka resonoi Mies van der Rohen arkkitehtuuria, luoden assosiaation minimalismin ja modernismin poliittisesta ja epäpoliittisesta ymmärtämisestä. Modernistinen arkkitehtuuri korostaa universaaliuttaan, mutta sen erilaisista paikallisista ja poliittisista tulkinnoista löytyy oma laaja kirjonsa neuvostovenäläisestä avantgardesta bauhausilaisen humanismin kautta italialaisten fasistiseen modernismiin.
Canadassimo, 2015
Toisen ja yhtä vahvan esteettisen kokemuksen loivat Japanin paviljongin Chiharu Shiotan (1972) The Key in the Hand -installaation punainen nyörit, lukemattomat avaimet ja joukosta löytyvät pari venettä. Teos ilmensi hyvin sitä, miten yksinkertaiset ja tutut elementit voivat oikealla tavalla esitettyinä yllättää. On kuin olisi nähnyt niiden symboliikan ja läsnäolon ensimmäistä kertaa. Kolmantena Giardinin suosikkina muistan Kanadan paviljongin, jossa BGL-ryhmä eli Jasmin Bilodeau, Sébastien Giguère ja Nicolas Laverdière olivat luoneet Canadassimo-nimellä huikean supermarketin. Matkamuistomyymäläestetiikka saa perinteisessä turistikohteessa Venetsiassa oman historian ja nykyisyyden sekoittavan kerroksellisuutensa, minkä lisäksi kansainvälinen biennaali on itsessään myös talouteen ja sen pitoon linkittyvä tapahtuma.
Giardinin päänäyttelyn Marxin haamu tuntui olevan läsnä toistuvasti, koska kokonaisuus syväluotasi taiteen keinoin sitä ajattelun monopolia, joka nyky-yhteiskunnissa talouselämällä ja siihen liittyvillä diskursseilla on. Arsenalen osuus näyttelystä on vaikea hahmottaa, koska sen suuri koko asettaa näyttelyvieraan vastaanottokyvyn koville. Suurikokoinen Katharina Grossen (s. 1961) maalausinstallaatio pilkkoi tehokkaasti basaarimaista esillepanoa, jonka runsaus oli liian ylitsevuotavaista. Vaihtelu teosmäärässä ja intensiteetissä olisi tehnyt katsomisesta helpompaa.
Katharina Grosse: Untitled Trumpet, 2015
Punta della Doganan hillittömän tyylikkäässä näyttelyssä Slip of the Tongue teokset asettuivat kokonaisuuden osaksi kuin lampaat teuraalle. Vastapainona toimi Palazzo Grassin Martial Rayssen (1936) retrospektiivi, jossa moninaisuus juhli teosparvesta toiseen. Tummempia sävyjä löytyi taas Viron paviljongin taiteilija Jaanus Samman (s. 1982) ja italialaisen kuraattori Eugenio Violan (s. 1975) teoskokonaisuudessa NSFW: From the Abyss of History, joka kuvasi moniaistisesti muun muassa oopperan ja videoiden avulla homoseksuaalisuutensa vuoksi vangittua ja myöhemmin murhatuksi tulleen virolaisen kolhoosin puhemies Juhan Ojasten (1921–1990) elämää ja kuolemaa.
MODERNIN LUMO LYONISSA
Lyonin kolmannentoista biennaalin teemana on moderni elämä. Moinen otsikko saattaa herättää epäilyksiä siitä, mitä voi odottaa ja onko nähtävillä mitään uutta ja kiinnostavaa kaiken modernia ja modernismia koskeneen pohdiskelun jälkeen. Kokonaisuutena Lyon on Venetsiaan verrattuna tiiviimpi ja jopa intiimimpi, koska kumpikaan päänäyttelytiloista ei ole mikään loputtomalta tuntuva (nyky)taiteen huvipuisto tai messualue. Taiteellisen johtajan Thierry Raspailin (s. 1951) valitsema kuraattori Ralph Rugoff (s. 1955) on nostanut vaihtelevan taiteilijajoukon biennaalin kolmeen näyttelytilaan.
Lyonin päänäyttely on esillä kolmessa paikassa, joista La Sucrière, 1930-luvulla rakennettu varastorakennus, sisältää puolet. Suomalaiskatsojia saattoi kiinnostaa Kim Dotcominina tunnetun osittain suomalaistaustaisen liikemiehen ja ohjelmoijan, takavarikoituun omaisuuteen perustuva Simon Dennyn (s. 1982) installaatio. Muutenkin on huomionarvoista, että installaatiot ovat biennaalitaiteen ydintä. Niissä yhdistyy näyttävyys, esillepano ja käsitteellisyys näyttävään muotoon saatettuna. Installaatioiden avulla on myös mahdollista saavuttaa näkyvyyttä ja tuoda oma taiteellinen puheenvuoronsa nähtäville omalakisessa kontekstissaan esiteltynä. Tällöin myös katsojan rooli korostuu teoksen merkityksen avaajana, mikä sopii hyvin Lyonin kuraattori Rugoffin näyttelyn yhteydessä esittämään ja Marcel Duchampilta lainattuun ajatukseen. Ranskalaistaiteilija totesi aikoinaan, että katsojalla on vastuu teoksen merkityksen toisen puoliskon luomisesta.
Elmgreen & Dragset: Powerless Structures fig.13, 2015
Mahdi Mostafan (s. 1982) öisen Kairon valomaisemaa esittävä installaatio toi esiin, kuinka kaupungin romantiikka elää modernissa havainnollistaen samalla kuinka vahva sen mielikuva onkaan. Kaupungin valot ovat kuin suorassa suhteessa romantiikan tunnelmointiin ja subjektiiviseen kokemukseen. Samanlainen öinen valo, mutta tällä kertaa kasvi-installaatiossa, ilmenee Hicham Berradan (s. 1986) Mesk-ellilissä. Siinä yö on vaihdettu päiväksi ja biennaalin aukioloaikana installaation jasmiinipensaat kukkivat omana yöaikanaan ja todelliseen yöaikaan taas valaistus tarjoaa kasveille välttämättömän päivänvalon korvikkeen. Molemmat teokset kuvastavat kauniisti modernin rakkautta yötä ja öistä kohtaan. Öinen aistimus on modernin elämän kannalta keskeinen kokemus.
Toinen päänäyttelypaikka Lyonin nykytaiteen museo (MAC Lyon) on taas hämmästyttävästi sokkeloisempi kuin La Sucrière ja siellä joutuu käyttämään hissiä päästäkseen kerroksesta toiseen. Museon kokonaisuus tuntuu myös La Sucrière’a hajanaisemmalta, vaikkakin kiehtovalta. Katja Novitskovan (s. 1984) veistokset ovat internetin virtuaalisen kuvaston fyysiseksi tehtyjä ilmentymiä. Teosten outous syntyy virtuaalisen muuttumisesta fyysiseksi, minkä lisäksi niiden koomisuus siirtää katsojan yhä oudommille vesille.
Martial Raysse: Raysse Beach, 1962
Oheisnäyttelyitä riittää sekä Lyonissa että Venetsiassa. Lyonin kohdalla Anish Kapoorin (s. 1954) näyttely Le Corbusierin suunnittelemassa luostarissa asettuu Hotel de Région Rhone-Alpesin Ce fabuleux monde moderne -näyttelyn rinnalle, jossa esillä oli nimekäs tekijäkaarti Marina Abramovicista Lawrence Weineriin. Satelliitin kautta koettavia tapahtumia ja muita näyttelyitä oli yllin kyllin edellisten ohella, mutta koska kaupungin mittakaava on suurempi ei Lyonin biennaalissa taide tule kaikkialle katukuvaan, kuten Venetsiassa. Se miten tämän kokee on makuasia. Toisaalta vertailu ei ole mahdollista, koska Venetsia on menneen loiston ikoninen muistomerkki, kun taas Lyon on elävä kaupunki, jonka keskustaa turistit eivät kykene yksinään miehittämään.
Oman lisänsä Lyonin näyttelykokemukseen tuo se, että osa taiteilijoista on protestoinut näyttelyn oheistekstejä kohtaan ja kirjoittanut niihin omia kommenttejaan, kuten ”ei pidä paikkaansa.” Tässä suhteessa kriittisyys ja jännitteet biennaalikoneiston ja sen osaksi joutuneen taiteilijan välillä olivat näkyvissä. Venetsiassa Islannin paviljonki suljettiin taas viikko aukeamisensa jälkeen, kun kaupunki kielsi kirkon esittämisen moskeijana. Ehkä kansainvälisen biennaalin onnistuneisuutta mittaa myös sen skandaalinkäryisyys ja se, miten julkisuus sitä kohtelee. Tässä suhteessa Venetsian biennaali on omaa luokkaansa oleva instituutio, kun taas Lyonin biennaali ei ole noussut samanlaiseen asemaan, vaikka se on järjestetty jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Joka tapauksessa molempien kohdalla tulee vaikuttuneeksi, että taide ei ole kuollut, vaikka Arthur C. Danto (1924–2013) niin väittikin jo vuosikymmeniä sitten.
Venetsian biennaali All the world’s futures 22.11.2015 asti.
Lyonin 13. biennaali La Vie moderne 3.1.2016 asti.