Hanna Lamnaouer 11.2.2016
Kuvat: Aboa Vetus & Ars Nova
Juhana Moisanderin Lost Boys-installaatio koostuu esineistä, äänestä ja kahdesta videoprojisoinnista. Pitkään paimentorveen nojaava pikkupoika sekä ikään kuin muotokuvan ottamista varten pukuun sonnustautunut isä katsovat toisiaan vastakkaisilta seiniltä. Ratkaisu jättää katsojan tietoiseksi omasta ulkopuolisuudestaan ja säilyttää etäisyyden luonnollisen kokoisiin hahmoihin. Teoksen nimi on peräisin Peter Pan -sadusta, jossa Mikä-Mikä-Maahan kadonneet pojat eivät kasva koskaan aikuisiksi. Nimi viittaa vanhempien poissaoloon, mutta videolla mies monitoroi herkeämättä pojan liikkeitä. Vaikuttimena on ollut myös lapsen leikin ja kasvun tarkastelu isän näkökulmasta.
Menneisyys ilmenee houkutuksista ja kielloista muistuttavana esineistönä sekä tottelemisen ja malttamisen piinaavana tunnelmana. Videoluuppien tumma tausta, kuvitteelliselle vintille johtavat puiset, kiiltäviksi maalatut portaat sekä ylellisellä silkkikankaalla pehmustettu jakkara sulautuvat takkahuoneen vanhahtavaan tunnelmaan. Portaiden alla raollaan oleva oviaukko herättää lapsenomaisen uteliaisuuden, kurkistamisen kiusauksen, muistuttaen samalla kauhuelokuvien kohtalokkaista hetkistä.
Kiusauksesta antikliimaksiin
Moisanderin aikaisempaa tuotantoa edustavassa Kiirastuli-videoinstallaatiossa still-kuvasta leikatut enon kasvot yhdistyivät taiteilijan omaan, viulun soittoon eläytyvään vartaloon. Lost Boys-teoksessa videoidun katseen värähtämättömyys muodostaa yhä voimakkaan jännitteen paitsi hengityksen tahdissa huojuvalle keholle, myös hajamielisyyteen notkahtavan pojan katseelle. Isän rooli todentuu katseen intentionaalisuutena, jonkin katsomisena; pojan rooli katseen vaikutuksen alaisuutena. Oleminen on korostetusti havainnoimista ja havaituksi tulemista.
Pojan aulis tarkkaavaisuus anoo vastakaikua isän itsepintaisesta vetäytyvyydestä ja yllättävästä etäisyydestä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia. Verkkaisesti huljuva äänimaailma syventää vetäytyneisyyden ja liikkeen välistä jännitettä. Poika vakavoituu katsoessaan isäänsä ja isänsä kautta myös itseään etäältä, arvovaltaisesti. Oikean käden nojatessa tukeen, vasen käsi paljastaa kuitenkin sisäisen kärsimättömyyden impulsiivisina eleinä. Käsi hamuilee vuoroin kohti suuta ja vatsaa ikään kuin varmistaen tuntoaistin kautta yhteyden lapsen omaan, erityiseen tilaan ja aikaan. Juuri sukupolvien eritahtisten läsnäolojen kuvaaminen on näyttelyn vaikuttavinta antia.
Sanotaan, että kielteiset asiat jäävät mieleen myönteisiä helpommin. Moisanderin teoksissa päähenkilö on usein jonkin kiusauksen vallassa, mihin liittyen oma ruumis ja ympäristö koetaan epätodellisiksi ja vieraiksi. Yksilölliset tunnemuistot syntyvät uudenlaisiin kiusauksiin kohdistuvan torjunnan myötä. Myös Lost Boys rakentuu sellaisten muistikuvien varaan, jotka viettelevät synkkyydellään ja epämääräisellä huolen tunteella. Muutoin banaaleilta tuntuvat muistikuvat muuttuvat synkkyyden, huolen ja uteliaisuuden sävyttämiksi yllykkeiksi, lähestyen Kierkegaardin hengessä kuolemanvietin yllättävää voimaa, absurdia ajatusta kaiken pois heittämisestä hetkellisen päähänpiston seurauksena.
Tilanteet eivät kuitenkaan huipennu kliimaksiinsa, vaan jumiutuvat aikeeseen. Antikliimaksi tarkoittaa määritelmällisesti odottamatonta siirtymistä voimakkaasta ilmiöstä heikompaan tai tärkeämmästä vähemmän tärkeään. Sanan etymologia viittaa kreikkalaisiin sanoihin anti=vasta ja klimaks=portaat, nousu. Installaation portaat toimivat niin ikään kirjallisena viittauksena.
Usein taideteosten merkitys on todellisuuden monivivahteisemmassa ja täydemmässä hahmottamisessa. Taiteilijan visio voi tällöin elävöittää katselijankin käsitystä jostakin ilmiöstä. Lost Boys ei käsittele niinkään aistein havaittavien ilmiöiden maailmaa, vaan illuusion, kuvitelmien ja toiveiden yhteyttä muistojen fanaattiseen voimaan. Jotakin on tapahtumaisillaan, mutta muiston väkevyys perustuu tapahtumattomuuteen. Taiteilijan kuvastossa kummittelee tekemätön.
Juhana Moisander
Lost Boys
Aboa Vetus & Ars Nova, Takkahuone-galleria
24.4.2016 asti