Aboa Vetus & Ars Nova Turussa esittelee parhaillaan kahden merkittävän kotimaisen taiteilijan tuotantoa. Taidegraafikko Päivikki Kallion (s. 1952) retrospektiivinen näyttely Havaintojen näyttämöt on esillä museon ensimmäisessä kerroksessa, ja valokuva- ja videotaiteestaan tunnetun Saara Ekströmin (s. 1965) viimeaikaisia teoksia esittelevä AMNION toisessa.
Vaikka näiden kahden erilaisen taiteilijan vertaileminen keskenään ei sinänsä olisi tarkoituksenmukaista, avaa näyttelyiden samanaikainen esilläolo näkymiä heille yhteisiin teemoihin. Materian muuntuvaisuus ja katoavaisuus taiteen peruskysymyksenä toimii lähtökohtana molemmille, ja molempien tuotannoissa ajallisuus eriytyy sekä pysähtyneisiin hetkiin ja katkoksiin että pitkiin jatkumoihin: perinteisiin ja syvään aikaan.
Kallio
Päivikki Kallion nimittäminen vain taidegraafikoksi jättäisi kertomatta suurimman osan tarinasta. Sekä taidegraafikoksi että graafiseksi suunnittelijaksi kouluttautuneen Kallion teokset liikkuvat taiteen menetelmien, välineiden ja kategorioiden reunoilla, limittymissä ja välimaastoissa: 40-vuotisen taiteellisen uransa ajan Kallio on työskennellyt pääasiassa perinteisen paperille vedostetun taidegrafiikan ulkopuolella. Näyttely kokoaa yhteen taiteilijan harvoin nähtyjä teoksia 1980-luvulta tähän päivään.
Taiteentutkija ja kriitikko FT Juha-Heikki Tihisen kuratoima näyttely kuljettaa katsojan tunnelmasta toiseen. Käytettyjen materiaalien ja menetelmien kirjo on laaja, näyttelyssä nähdään niin perinteistä taidegrafiikkaa kuin videota, installaatioita sekä erilaisia kokeellisia paino- ja kuvansiirtomenetelmiä.
Ajattelen taidegrafiikan ja valokuvan yhteisiä piirteitä. Sekä grafiikka että valokuva ovat olleet alisteisessa asemassa muihin taiteenlajeihin nähden, ja molempia on käytetty myös muuhun kuin taiteeseen, esimerkiksi lehtikuvaan ja tieteelliseen kuvitukseen. Yksinkertaistettuna valokuvaakin voi ajatella grafiikan alalajina, valolla kaiverrettuna tallenteena ja vedoksena. Musta ja valkoinen, positiivi ja negatiivi sekä originaalin ja kopion tematiikka ovat perinteisesti molempien lajien ytimessä.
Alkuperän etsintä on Kallion näyttelyssä kantava teema. Kotipaikkoihin, sukuun, äitiin ja isään liittyvät kysymykset toistuvat teoksissa eri muodoissa, samoin myös kuvien ja materiaalien alkuperä ja autenttisuus taiteessa merkityksellistyvät.
Näyttelyn nimi viittaa teatteriin ja esiintymiseen, ja valolla on tärkeä osa useissa Kallion töissä. Valo tuo esiin olemassa olevaa, ja se myös luo kuvia heijastusten ja varjojen kautta. Teos Olla perhe (2007) koostuu peileistä, joihin on hiekkapuhallettu osia perhekuvasta. Peililasin molemmin puolin asettuvat päällekkäiset kasvokuvat muodostavat välähdyksiä uusista mahdollisista perheenjäsenistä. Ympyränmuotoiset peilit on asetettu korokkeiden päälle, ja niistä heijastuu seinille pyöreitä ja ovaalinmuotoisia valoläikkiä, joissa kuva näkyy hieman epätarkkana. Ovaali muoto tuo mieleen anamorfiset maalaukset, joiden näkeminen optisesti oikein vaatii katsojan asettumista tiettyyn kohtaan tai näkökulmaan teokseen nähden.* Kallion teoksessa myös katsojan omasta varjosta tulee osa installaatiota lähemmäs astuttaessa.
Kallion teknisesti huippuunsa hiotuissa teoksissa tutkitaan materiaalien ominaisuuksia sekä käytännössä että hyvin hienovaraisella käsitteellisellä tasolla. Materiaalit kantavat Kallion teoksissa paitsi visuaalista sisältöä, myös syvempiä olemuksellisia merkityksiä. Merisuola, jänisliima ja mehiläisvaha luovat teoksiin ekokriittisen pohjavireen.
Esimerkkinä materiaalisten ja käsitteellisten tasojen moninaisuudesta toimii teos Fine – Fine – Fine (alkuperäinen teos 1992, replika, tehnyt Erja Huovila 2019). Siinä läpikuultaville yhteen liimatuille valkoisille paperiarkeille on allekkain työstetty vesileimana teoksen nimen muodostavat sanat, jotka tulevat näkyviksi valon kuultaessa niiden läpi, kirjainten kohdalla paperin ollessa ohuempaa kuin muissa kohdissa. Englanniksi ymmärrettyinä sanat viittaavat paitsi käsintehdyn paperin hienojakoisuuteen, myös sakkoihin ja siihen että kaikki on hyvin. Italiaksi luettuina ne taas saavat merkityksen päämääränä tai loppuna, ja siten visuaalisesti myös italialaisen elokuvan loppukuvana. Paperiruutujen reunojen päällekkäisyys ja sanojen allekkaisuus luo mielikuvan filminauhasta sekä leikkaamisesta elokuvan tuotantoprosessina. Teos näyttäytyy tällöin myös valkokankaana. Vesileimaa käytetään paperin alkuperän merkitsemisessä, esimerkiksi grafiikan vedostamiseen ja akvarellitöihin käytetyissä taidepapereissa, mutta myös virallisissa asiakirjoissa, seteleissä ja postimerkeissä. Se, että näyttelyssä nähtävä teos on replika, eli muun kuin taiteilijan itsensä tekemä toisinto alkuperäisestä teoksesta, syventää teoksen kysymyksenasettelua, ja viittaa myös taidegrafiikan käytäntöön, jossa taiteilija tekee vain painolaatan, ja vedostaminen jätetään erilliselle vedostajalle.
Teoksessa Kohtauksia (2009) suurten, rosoisten, osittain sileiksi hiottujen kivenlohkareiden peilinkiiltävällä mustalla pinnalla välähtää käden kuva katsojan kulkiessa ohitse. Yhdestä suunnasta katsottuna se näyttää kuin kostean käden jättämältä tummalta varjomaiselta jäljeltä, kun taas toisesta suunnasta se näkyy valkeana, yksityiskohtaisena, valokuvantarkkana kuvana. Teos vie ajatukset varhaiseen valokuvan muotoon daguerrotypiaan, jossa kiillotetulle metallilaatalle muodostunut kuva näkyy vuoroin positiivisena, vuoroin negatiivisena laattaa kääntelemällä. Kallio kertoo teoksensa lähtökohtana olleen kävelyretkellä Montparnassen hautausmaalla Pariisissa nähty hautakivi, jonka pinnassa ollut maisemakuva näytti valokuvalta, mutta paljastui tarkemmin katsottuna käsintehdyksi kaiverrukseksi. Kallion teoksessa käsien kuvat ovat kivelle siirrettyjä valokuvia. Kasvojen ohella kädet ovat muille näkyvä osa ihmisestä, ja ne ovat siksi perinteisesti toimineet merkkeinä yksilöllisyydestä. Erityisesti ennen valokuvan keksimistä kasvoista ja käsistä tehtiin jäljennöksiä helposti muovautuvia aineita kuten paperimassaa ja vahaa apuna käyttäen, lähinnä uskonnollisiin tarkoituksiin, kuolinnaamioina ja votiivikuvina.
Näyttely kiteytyy säilyttämiseen kuvan perustehtävänä, tiedon ja muiston siirtämiseen tuleville katsojille, tarinan kertomiseen. Kivi on tällöin samanaikaisesti sekä painava taakka, hautakivi, peilipinta, litografialaatta että peruskallio.
Ekström
Näyttelytiedotteen mukaan Saara Ekströmin teoksia oli tarkoitus ensin olla esillä vain pienessä Takkahuone-näyttelytilassa, mutta taiteilijan tuotteliaan työvaiheen myötä taiteilijan teokset täyttävät nyt koko toisen kerroksen näyttelytilat.
Käytettyjen välineiden moninaisuus yhdistää Ekströmiä ja Kalliota, Ekströmin näyttely rakentuu kokeellisten, 8 mm kaitafilmille kuvattujen videoteosten ympärille, ja kokonaisuus täydentyy valokuvilla ja installaatioilla.
Teos Evolution (2019) koostuu pienistä kehystetyistä mustavalkoisista valokuvista, joissa erilaiset orgaaniset ja synteettiset, katujen varsilta ja kaupoista residenssiaikana Japanissa löytyneet kappaleet, kuten kivet, sienet, puunkarahkoja imitoivat muoviset akvaariokoristeet ja keinohiukset yhdistyvät, muodostaen erilaisia veistoksellisia asetelmia. Teos tuo mieleen sekä visuaaliselta ilmeeltään että tekotavaltaan Brassaïn Sculptures Involontaires -sarjan (1932), jossa taiteilija valokuvasi erilaisia kadulta löydettyjä, pois heitettyjä pieniä esineitä, kuten paperin-, saippuan- ja leivänpalasia ikään kuin ne olisivat olleet veistoksia. Dramaattisesti valaistuina ja taustasta eristettyinä niiden pieni koko hälveni. Brassaïn sarja tuli tunnetuksi kun osia siitä julkaistiin 1933 surrealistisesti orientoituneessa Minotaure-lehdessä Salvador Dalín kirjoittamien kuvatekstien kera. Paitsi tähän, Ekströmin teossarjasta voi löytää visuaalisia yhteyksiä myös Ulla Jokisalon varhaisiin töihin sekä nuorempaa polvea edustavien valokuvataiteilijoiden Anni Leppälän ja Anna Reivilän teoksiin.
Videoteoksessa Amplifier (2017) vallitsee unenomainen tunnelma. Helsingin olympiastadionilla valkoisiin housuihin ja vähän olkihattua muistuttavaan naamioon pukeutunut tanssija (Heikki Vienola) liikkuu penkkirivien välissä ja valkoisten seinien vieruksilla. Teoksessa esiintyvät ajan symboliikalla ladatut elementit avain, fossiili, hiekka ja kello, jonka tikitys on osa teoksen äänimaisemaa, lipputankojen kilinän ja uhkaavan musiikin ohella. Kellon viisarit näyttävät viittä vaille 12. Välillä kuva jakautuu kolmeen osaan, triptyykiksi. Kolmijakoisuus saa ajattelemaan ajan perinteistä jakoa menneeseen, nykyhetkeen ja tulevaan. Ekströmin teoksessa aika liikkuu oman logiikkansa mukaisesti, se virtaa menneen ja tulevan välillä vapaasti. Tyhjällä stadionilla tanssijasta tulee ajan ruumiillistuma, ja valkoinen maali hänen käsissään murenee väärin päin, takaisinkelauksella, kohti alkua.
Mustavalkoisten videoteosten ja installaatioiden kanssa kontrastin muodostavat suurikokoiset asetelmavalokuvat, joiden värit hehkuvat mehukkaina. Niissä kalat, mustekalan lonkerot, hiuskiehkurat, muoviputken pätkät ja maalipisarat näyttävät kiiltäviltä, melkein kuin leivoksilta. Ne ovat visuaalisesti herkullisia, ja samalla aiheiltaan vastenmielisiä. Kokonaisuus on runsas, mutta hillitty.
Amnion tarkoittaa sisintä kalvoa, joka ympäröi nisäkkään, linnun tai matelijan sikiötä. Ympäröi, suojelee ja eristää. Saman tekee myös muovi. Ekström on tullut tunnetuksi videoteoksistaan, joissa time lapse -tekniikalla kuvatut, perinteiseen asetelmamaalaukseen kuuluvat aiheet, kuten kukat ja kypsät tomaatit vähitellen mätänevät hitaasti ja kauniisti, ja palaavat sitten jälleen takaisin alkuperäiseen olomuotoonsa. Näyttelyn nimiteoksessa Amnion (2018–2019) videolla avautuvat nyt kukkien sijaan muovipussit. Hitaasti ja kauniisti. Kuin ne olisivat eläviä. Teos muistuttaa siitä, miten helposti projisoimme inhimillisiä piirteitä myös epäorgaanisiin asioihin. Kärpäsen surina videoteoksen äänenä yhdistää teoksen paitsi sen miljöönä toimivaan kaatopaikkaan, myös Marguerite Duras‘n kirjoitukseen, jossa kärpäsen kuolemasta tulee vertauskuva elämälle, taiteelle ja materian katoavaisuudelle.** Ekströmin teoksessa materia ei vain enää olekaan katoavaista, vaan pysyvää.
Näyttely palaa yhä uudelleen hetkellisyyteen, nykyhetkeen, juuri tähän jota nyt elämme.
Se herättää ennen kaikkea kysymyksen: Mitä parhaillaan on syntymässä?
Jane Vuorinen
* Tunnetuin esimerkki näistä lienee Hans Holbeinin Suurlähettiläät (1533), jossa maalauksen varsinaisena aiheena olevien kahden ihmishahmon väliin maalattu pääkallo näkyy suoraan edestä katsottuna ovaalinmuotoisena ja ikään kuin venyneenä. Alaviistosta katsottuna pääkallon mittasuhteet asettuvat oikein.
** Ks. Duras, Marguerite: Kirjoitan. [Écrire, 1993.] Suom. Annika Idström. LIKE. Jyväskylä: 2005.
Päivikki Kallio: Havaintojen näyttämöt 29.3.–1.9.2019
Saara Ekström: AMNION 14.6.–3.11.2019
Aboa Vetus & Ars Nova
Itäinen Rantakatu 4–6, 20700 Turku