19.2.2012 Susanna Pettersson
Taidemaalari Adolf von Becker julisti 1876 Taiteilijaseuran tukemana, ettei Ateneum-hanke ole taiteille hyödyllinen. Vastapuolella oli professori Carl Gustaf Estlander, joka oli ajamassa Suomeen uusia ajatuksia ja uutta taideorganisaatiota. Meneillään oli 1800-luvun lopun suurin taidekentän murros, jossa olemassa olevien rakenteiden säilyttämisen puolestapuhujat ja uuden konseptin rakentajat ottivat mittaa toisistaan.
Vaaralliseksi Ateneum-hankkeen teki vastustajajoukon mielestä se, että se yhdisti saman katon alle perinteisten kaunotaiteiden edustajat ja taideteollisuuden harjoittajat. Suunnitteilla oleva uusi organisaatio ei ollut perinteinen taideakatemia, ei liioin perinteinen taidemuseo. Konsepti oli uusi, paikallisiin tarpeisiin luotu. Ja konsepti oli kallis. Vastustuksesta huolimatta rakennus valmistui 1887 ja avattiin yleisölle vuotta myöhemmin.
En väitä, että Ateneumia koskenut vastakkainasettelu olisi suoraan analoginen parhaillaan käynnissä olevan Guggenheim-keskustelun kanssa. Se kuitenkin muistuttaa havainnollisella tavalla siitä, kuinka nopeasti uudet aloitteet polarisoivat taiteen ja kulttuurin kentän hankkeen kannattajiin ja vastustajiin. Se muistuttaa myös siitä, että helpointa on vastustaminen. Etenkin, jos argumenttina on raha.
Guggenheim-kritiikkiä on esitetty useissa yhteyksissä Hilmar Hoffmanin toimittamasta esseekokoelmasta Das Guggenheim Prinzip (1999) manifestiluonteisiin kirjoituksiin kuten Paul Wernerin kirja Museum Inc., Inside the Global Art World (2005) vain pari esimerkkiä mainitakseni. Kotimaisen lisän keskusteluun tarjoaa juuri ilmestynyt Kaarin Taipaleen toimittama Guggenheimin varjossa (2012) sekä lukuisat mielipiteenilmaisut. Kaikki mainitut esimerkit ovat hyviä ja ajattelua herättäviä avauksia. Hyviä ne ovat ennen kaikkea siksi, että ne pakottavat miettimään taidemuseon roolia ja vastuuta instituutiona sekä suhdettamme kulttuuriin.
Laajempi tarkastelukulma avaa Guggenheimia suurempia kysymyksiä: kuinka korkealle asetamme maamme museokenttää ja museoita koskevat tavoitteet? Millaisia ovat tulevien sukupolvien museot? Millaisille yleisöille niitä rakennetaan? Millaisella osaamisella ja ammattitaidolla? Kun ratkaisuja tehdään, on osattava visioida juuttumatta nykyrakenteisiin ja mietittävä sisällöllisiä tavoitteita. Kyse on viime kädessä siitä millaisia museoita Suomi tarvitsee.
Guggenheim-keskustelu saattaa vaikuttaa vimmaiselta, mutta taidemuseoita kohtaan esitetty kritiikki ei ole uusi ilmiö. Tämä johtuu siitä, että taidemuseoihin on aina projisoitu eri intressiryhmien eri suuntaan vetäviä odotuksia. 1900-luvun alussa eurooppalaiset nimitaiteilijat esittivät akateemisten museomiesten syrjäyttämistä. Heidän mukaansa vain taiteilijoilla oli todellinen kyky tehdä valintoja. 1960-luvulla keskustelun painopiste siirtyi Manner-Euroopasta Yhdysvaltoihin. Keskeisiksi teemoiksi nousivat taiteen aseman puolustaminen, asiantuntijuuden kyseenalaistaminen ja museoiden aseman uudelleenarviointi sekä instituutiona että suhteessa yhteiskuntaan.
Seuraava suurempi käänne tapahtui vasta 1900-luvun lopussa, jolloin museologien uusi sukupolvi siirsi keskustelun painopisteen museoinstituutioon. Keskeisimmät kysymykset koskettivat museoiden roolia yhteiskunnassa, kulttuurisen ja poliittisen toimintaympäristön muutoksia, teknisiä innovaatioita, väestön demografian muutoksia sekä yleisöjen tarpeita esimerkiksi muuttuneiden vapaa-ajanviettokäytäntöjen näkökulmasta.
Helsingissä Guggenheim-hanke on jumiutunut julkiseksi kädenväännöksi, jossa vastapuolet esittävät toinen toistaan tiukempia väitteitä. Keskustelu kiteytyy rahaan ja kulttuuriseen itsetuntoon. Samalla Guggenheimiin projisoidaan kaikki kulttuurin kentän ajankohtaisongelmat ja turhaumat, koskivat ne Museoviraston budjetin leikkauksia tai Helsingin taidemuseon nykyisten toimintojen kohtaloa.
Tulevaisuuden museo laboratoriona ja kokeellisena alustana
Keskustelussa on kuitenkin hukattu yksi Guggenheim-hankkeen olennaisista tavoitteista: pyrkimys synnyttää tulevaisuuden taidemuseokonsepti, joka luo uutta ja haastaa ajattelemaan. Guggenheim Helsinki tulee taustaselvityksen mukaan olemaan ”laboratorio” ja ”kokeellinen alusta” sekä kansainvälisesti merkittävien näyttelyiden näyttämö. Yleisö nähdään museon aktiivisena voimavarana. Sen odotetaan rakentavan Guggenheim Helsinkiä yhdessä taiteilijoiden, tutkijoiden ja innovaattoreiden kanssa. Laboratoriomaisessa museokonseptissa painotetaan oppimisympäristöjen rakentamista käyttäen hyväksi viimeisimpiä teknologisia innovaatioita sekä museopedagogista huippuosaamista.
Samankaltaiset painotukset nousivat esiin Valtion taidemuseon Tulevaisuuden taidemuseo –hankkeen (2005-09) puitteissa: taidemuseoiden tulevaisuutta käsittelevät avainkysymykset liittyvät tapaan, jolla museot hahmottavat suhteensa yleisöihin ja roolinsa yhteiskunnassa. Tämä merkitsee käytännössä sitä, että museo voi niin halutessaan olla vahva yhteiskunnallinen arvovaikuttaja, asiantuntija ja toimija. Se voi lisätä huomattavalla tavalla ihmisten hyvinvointia. Mutta sen on myös instituutiona kyettävä löytämään tapa puhua ja puhutella, elää reilusti yleisöjensä kanssa.
Guggenheim-taustaselvityksen tekstiä on helppo lukea suurennuslasilla ja epäillä hankkeen onnistumista. Toisaalta voisimme yhtä hyvin lähteä siitä, että näillä eväillä on mahdollista luoda maailman kiinnostavin tulevaisuuden taidemuseo. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö maan muut eturivin taidemuseot kykenisi samaan. Ammattitaidosta se ei ainakaan ole kiinni, sillä Kiasmassa, Ateneumissa, Emmassa, Porin taidemuseossa, Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella, Turun taidemuseossa ja niin edelleen toimivat maan parhaat ammattilaiset. Kyse on siitä millaisin tavoittein ja millä asenteella ollaan liikkeellä. Ovatko rimat riittävän korkealla?
Uuden museokonseptin synnyttäminen generoi parhaimmillaan sähköä koko kentälle. Suomalainen museokenttä on muutoksen tilassa, jossa vakiintuneita käytäntöjä on hyvä arvioida ja tavoitteita tarkistaa. Positiivisesta kirittämisestä voimme kaikki hyötyä jo nyt. Ei riitä että asiat tehdään oikein. On kysyttävä teemmekö olemassa olevilla rakenteilla ja resursseilla oikeita asioita?
FT Susanna Pettersson
Kirjoittaja on erikoistunut museohistoriaan ja kokoelmatutkimukseen. Hän on kirjoittanut ja toimittanut lukuisia museologisia teoksia, joista mainittakoon Suomen Taideyhdistyksestä Ateneumiin. Fredrik Cygnaeus, Carl Gustaf Estlander ja taidekokoelman roolit (2008), Tulevaisuuden taidemuseo (toim. 2009) ja Suomen museohistoria (toim. yhdessä Pauliina Kinasen kanssa 2010).