Merja Puustinen 18.4.2011
Itse kuvataiteen ammatti-eliittiä edustavana taiteilija-tutkijana pidän Max Ryynäsen peda-kritiikkiä jollakin tasolla ymmärrettävänä. Peda-huomioni eivät kuitenkaan liity pelkoon ”massan” tai ”jokamiehen” tasolle vaivuttamisesta taidetta tappavan pedastalinismin avulla. Ongelma kohdistuu mielestäni enemmänkin kuvan tulkintaan liittyviin painotuksiin. Kuvataiteilijan näkökulmasta vaikuttaa siltä, että taidemuseoiden lisääntyvä pedagoginen painotus muuttaa kuvataiteen tulkintakokemusta enenevässä määrin tekstille alisteiseksi. Samalla voi kysyä, missä määrin tämä vaikuttaa taiteen katsomiskokemukseen ja yleisön katsojaidentiteetin muodostumiseen museaalisessa tilassa.
Jos hyväksytään ajatus siitä, että yleisön katseen ohjailu arkkitehtuurin, kuraattorien osoittamien polkujen ja taideteosten avulla on vallankäyttöä, ovat myös taideteosten yhteyteen sijoitetut verbaaliset ja graafiset peda-esitykset sitä mitä suurimmassa määrin. Kohdistamalla katsojan huomion biografis-historialliseen sali-tekstiin painotetaan lukemista ja tekstuaalista oppimistapahtumaa teosten tulkinnan lähtökohtana. Pidemmällä tähtäimellä peda-ratkaisujen avulla tehostetaankin instituution äänellä puhuvia metadiskursseja.
Olisin valmis väittämään, että museaalisessa tilassa järjestettyjen kuvien ja tekstien välisen suhteen avulla tuotetaan kognitiivista oppimiskäsitystä vastaavia museaalista katsojaidentiteettiä, taidepalveluiden kuluttajaa, jolle taiteen kokemistapa tähtää Bourdieun hengessä kulttuurisen tietopääoman karttumiseen. Tälle vastakkainen katsojaidentiteetti voisi olla vaikkapa konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen nojaava, kulttuuriseen merkityksenantoon aktiivisesti osallistuva utelias keskustelija, joka ammentaa rohkeasti omista tiedonkäsityksistään ja kokemuspohjastaan.
Kuvataidekokemus hahmottuukin nykyisellään usein kirjanmakuisena prosessina, jossa kerätään aineistoa ympäristöstä liikuttamalla näköelintä ja aivoja kohteesta A kohteeseen B. Tai parhaimmillaan katsojan rooli muuttuu museaalisen retoriikan siivilöimäksi luku- ja katselukokemukseksi, joka aukeaa kognitiivisena ongelmanratkaisutehtävänä: bongaa annettujen kirjallisten vihjeiden avulla ratkaisu kuvalliseen ongelmaan. Oikean vastauksen löydät kuraattorin laatusertifioimasta näyttelykatalogista sivulta x.
Toisaalta tekstuaalisen oheismateriaalin lisääntyminen kuvataiteen lisämateriaalina ei ole yksinomaan pedan syy. Kuten Kaija Kaitavuori vastineessaan mainitsi, nykytaide on hyvin vaikeaselkoista. Nykytaiteen erilaisten trendien, ismien, manifestien, tilan ja paikan kysymyksien, elektronisen, bio-, ja abjektitaiteen, mediaperformanssien, relationaalisen estetiikan jne. eri muotojen seuraaminen on äärimmäisen haastavaa myös taidemaailman keskiöön kuuluvalle. Nykytaiteen ilmiöihin olennaisesti liittyvien käsitteellisten elementtien hallinta näyttää edellyttävän yliopistotason estetiikan, filosofian ja taidehistorian opintoja. Nykytaiteen teoksia ei siis suinkaan ”avata” vain anynyymille kadunmiehelle tai ”massoille”.
Useimmiten tilanne onkin
se, että ennen näyttelyyn tutustumista opiskellaan kuraattorin viimeisin manifesti, jonka jälkeen näyttely pitää kiertää teosmanuaalin eli katalogin kanssa, josta löytyvät pitkien videoteosten tiivistetyt juonikertomukset, kulttuurihistoriallinen ja poliittinen taustoitus ja joitakin viittauksia taideteosten käsitteelliseen viitekehykseen. Esimerkkinä voi toimia vaikkapa Nicolas Bourriaudin kuratoima Altermodern- näyttely Lontoossa (Tate Britain, 2009).
Peda-tekstit ja opastukset tarjoavatkin usein sen ainoan hintelän, mutta elintärkeän vihjeen hermeettiseen käsite- ja kontekstisidonneisuutensa uponneiden teosten ymmärtämiseen – myös meille taiteen keskiöön kuuluville. Ilman näitä vihjeitä teoksen kokeminen jäisi puhtaasti formaalille ja aistein havaittavalle tasolle, joka ruokkii joko banaalia eksotismia tai turhautumisesta johtuvaa välinpitämättömyyttä. Esimerkkinä onnistuneista teosavauksista ovat mm. selitykset Helsingin taidemuseon Samaan aikaan Intiassa- näyttelyssä Tennispalatsissa. Tästä näkökulmasta tarkastellen peda mitä suurimmassa määrin palveleekin taidetta ja taiteilijoita Kaitavuoren tarkoittamassa mielessä.
Todellinen ongelma syntyykin mielestäni siitä, mikä tekstuaalisista lähestymistapaa painottavassa taidekokemuksessa mahdollisesti siirretään marginaaliin. Vaikuttaa siltä, että taiteen tulkinnassa katsojan luottamus omiin kykyihinsä arkitiedon, emootioiden, elämänkokemuksen ja elämyshakuisuuden näkökulmasta joutuu enenevässä määrin kyseenalaiseen valoon. Museaalisessa diskurssissa nämä pääasiassa affekteihin, aistimellisuuteen, fysiologiseen kehoon ja kinesteettiseen empatiaan perustuvat assosiaatiiviset tulkintatavat jäävät suhteellisen vähälle huomiolle. Subjektiivista kokemuksellisuutta painottava kontruktivistinen taiteen pedagogia voisi tarkoittaa sitä, että teoksia kannustetaan tulkitsemaan ns. hiljaiseen tietoon perustuvien intuitiivisten sensuaalisten ja sensomotoristen vihjeiden kautta. Se voisi tarkoittaa myös sitä, että museoissa nostetaan esiin kehollisuuteen, väreihin, valoon, varjoon, materiaallisuuden tuntuun, tilakokemuksiin ja teosten työstämisprosesseihin liittyviä viitteitä kontekstuaalisen, tietoperäisen aineiston lisäksi. Näin ollen kahtiajaon korostaminen mustavalkoiseen hyvä-paha-taidepeda- asetelmaan vaikuttaa hyvin keinotekoiselta. Taiteen ymmärtämiseen liittyvä elämyksellisyys onkin mielestäni viime kädessä mahdollista vasta näiden kahden tason kautta: teoksen käsitteitä ja kontekstia avaavan informaation ja subjektiivisen merkityksellistämisen kautta.
Kenen ehdoilla museot sitten taidetta esittävät? Kenen ehdoilla taidemuseoiden tulee toimia? Mikä on se kieli ja terminologian vaikeusaste, jota taideteosten yhteydessä tulisi käyttää? Kenen ehdoilla ja edellytyksillä taidemuseot voivat käydä merkittävää kulttuurikeskustelua? Verorahoilla tuettu taidemuseojärjestelmä on ottanut hoiviinsa alun perin yksityisten mesanaattien, kirkkojen ja ruhtinaiden hoivissaan kehittämät taidemuodot. Sivistysvaltion ihanteeseen kuuluu periaatteellinen ajatus tasa-arvosta niin, että kaikilla kansalaisilla varallisuudesta tai koulutustasosta huolimatta olisi mahdollisuus saada koulutusta ja osallistua kulttuuriin. Ryynänen puhuu taideyleisöstä ”massana” ja ”jokamiehinä”, joille peda-tekstit on kohdistettu. Ryynäsen mukaan tekstien selkokielisyys alistaa yksilöllisen taiteen tuntijan massan ymmärryksen tasolle. Lausuma sisältää vaatimuksen museaalisten palveluiden priorisoinnista ja yleisöjen jakamisesta kahteen eriarvoiseen luokkaan: taiteen älymystöön ja vähälahjaisempiin taaperoihin.
Vastakkainasettelu on malliesimerkki diskursiivisesta vallankäytöstä, jonka pyrkimyksenä on luoda retorisin keinoin valtapositiota taiteen kentällä. Taidemuseoissa käyvän yleisön ajatteleminen epäyksilöllisenä massana tai lapsekkaana kadunmiehenä on holhoava ja negatiivisesti arvottava. Positio tuntuu oikeuttavan muiden ihmisten maun, elämäntavan, tunne-elämän ja älyllisen kapasiteetin halveksuntaan. Kaikki muut kuin erikoisyksilöiden ryhmään kuuluvat ovat anonyymiä massaa, sattuivatpa he sitten edustamaan alempaa tai ylempää keskiluokkaa, työväestöä, prekariaattia, maanviljelijöitä, opiskelijoita, työttömiä, vammaisia, lapsia, vanhuksia, naisia, miehiä, homoja, lesboja, suomen- tai ruotsinkielistä kantaväestöä, saamelaisia, brittejä, venäläisiä, somaleja, turisteja jne. Adornon hengessä taiteilijalle ja tutkijalle määrittyy oman käden oikeus ravistella kaduntallaajan vääristynyttä porvarillista tietoisuutta korkeatasoisen kriittisen keskustelun ja autenttisen, määritelmiä pakenevan taidekokemuksen avulla (1). Avantgarden perinne, jossa taiteilijoiden ja älymystön ajatellaan edustavan yhteiskunnallisen muutoksen edelläkävijöitä, näyttää kuitenkin nykyisellään vääntyvän kiistaksi etuoikeuksista ja oman aseman legitimiteetistä.
Autoritääristä vastakkainasettelua valaisee Ryynäsen ja Venäläisen haastattelussa esittelemä ”curling-peda”- käsite, jonka lisäruotiminen on havainnollista. Psykologi Bent Hougaardin käsite curling-vanhemmuus viittaa kasvatustapaan, jossa vanhemmat pyrkivät tasoittamaan kaikille lapsen oikuille ja vaatimuksille tien niin, että hänen ei tarvitse kokea minkäänlaisia vastoinkäymisiä tai pettymyksiä. Curling -vanhemmuus on kuitenkin jotain aivan muuta kuin lapsilähtöinen kasvatus, jossa lapsen kasvua ja oppimista pyritään tukemaan yksilöllisenä persoonana tietoa ja rajoja osoittaen. Olennaista lapsilähtöisessä kasvatuksessa on, että lapsen kulloinenkin kehitystaso otetaan huomioon, hänelle annetaan huolenpitoa, kiitosta ja onnistumisen kokemuksia, eikä lasta hylätä tunnetasolla. Jos kasvatus etenee ensisijaisesti vain autoritäärisen vanhemman tarpeista tai mielialan vaihteluista käsin, jos lapsi ei voi itse vaikuttaa kohteluunsa, hänelle ei selitetä asioita eikä osoiteta syy-yhteyksiä, syntyy kokemus epäoikeudenmukaisesta kohtelusta ja välinpitämättömyydestä. Tämä johtaa usein jännitteisiin, epäsosiaaliseen ja aggressiiviseen käytökseen. Kun Ryynänen ja Venäläinen näyttävät tarjoavan autenttista ulkopuolisuuden kokemusta taiteen kokemisen tavaksi, näyttäisi tämä vastaavan autoritääristä vanhemmuus-mallia. Tätä voisi havainnollistaa vaikkapa ajatuskokeella, jossa utelias 10-vuotias perehdytetään maailmaan iskemällä käteen Einsteinin väitöskirja. Tai seksuaalivalistus hoidetaan jatkossa autenttisesti kokemusperäisellä hinkkausmenetelmällä särmineen, karvoineen, abortteineen, sukupuolitauteineen kaikkineen.
Psykologien mukaan pedagogisesti toimivin kasvatustilanne näyttäisi siis syntyvän molemminpuolisesta vuorovaikutuksesta, lapsen tarpeiden ja muuttuvien kehitystasojen huomioisesta. Olennaista on molemminpuolinen luottamus ja kunnioitus eri osapuolien välillä. Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että lapselle voidaan ja mielestäni selittää monimutkaisia asioita: esim. suhteellisuusteoriaa, rasismia, jumaluuskäsityksiä, seksuaalisuuden erilaisia ilmenemismuotoja ja ihmisoikeuksia lapsen ymmärtämillä, arkielämään liittyvillä käsitteillä.
Jos sovelletaan tätä vuorovaikutusmallia taidepedagogiaan, voidaan esimerkiksi Michel de Certeaun ja Lawrence Grossbergin teoreettisista lähtökohdista käsin tarkastella erilaisia yleisöjä – ei massana, eikä lapsina – vaan aktiivisina toimijoina. Huolimatta siitä, että nämä erilaiset yleisöt edustavat diskursiivisessa ja hierarkkisessa taiteen kentässä valtavähemmistöä, he ovat aktiivisesti tulkintoja tuottavia, joilla on erilaisia vastarintastrategioita esoteeriseen norsunluutorniinsa linnoittautuneen valtaeliitin tuottamille kulttuuri- ja taidenäkemyksille. Yksi tällainen taideyleisön vastastrategia voisi olla torjunta ja välinpitämättömyys vieraiksi koettuja taidepalveluita kohtaan. Toinen vastarinta-asenne on jo poliittiseksi voimaksi mobilisoitu taidevihamielisyys, jonka persut ovat oivaltavasti osoittaneet pakoputkeksi monimutkaisten ja vaikeasti ratkaistavien yhteiskunnallisten ja globaalien ongelmien synnyttämille paineille. Voi vain toivoa, että taiteen kentällä rakennetaan tulevaisuudessa toimivampia ja aktiivisempia vuorovaikutussuhteita, jotka perustuvat keskinäiseen kunnioitukseen niin taiteilijoiden, tutkijoiden, museaalisen tilan ylläpitäjien, taidepedagogien kuin myös yleisöjen välillä. Filosofisesti ja pedagogisesti on siis mielestäni kestämätöntä spekuloida edes periaatteellisella tasolla, että lisääntynyt tieto tai uusien näkökulmien tarjoaminen taiteesta vähentäisi taidenautintoa tai siitä saatavaa kokemusta. Jos näin olisi, voitaisiin saman tien lopettaa kaikki taiteen opettaminen, tutkiminen ja ennen kaikkea siitä kirjoittaminen. Siitä, kuinka ja minkälaisin keinoin erilaisia tulkinnallisia ja omaehtoiseen kokemuksellisuuteen kannustavia näkökulmia voidaan avata erilaisille taiteesta kiinnostuneille yksilöille, yhteisöille ja yleisösegmenteille, voidaan kuitenkin olla montaa mieltä.
Lopuksi:
Oman katsoja- ja taiteilijakokemukseni pohjalta olen vuosien varrella luokitellut kohtaamiani peda-stratregiat kolmeen tyyppiin: deskriptiivinen informaatio, leikkihetki-peda ja peda-lähtöinen kuratointi. Jokaisessa lähestymistavassa on mielestäni omat hyvät puolensa ja ongelmansa. Suomalainen taidemuseo-pedagogia näyttää etäiseltä ja informaatio-
painotteiselta. Muistelen törmänneeni Britanniassa peda-ratkaisuihin, joissa tarjottiin assosiatiivisia leikkihetkiä taideteosten yhteyteen. Näyttelyssä kehoitettiin yleisöä tarkastelemaan mm. futuristien teosta muotojen leikkinä, jossa tulisi kuvitella pyörien ja koneiden liike. Ajatus siitä, että katsoja ohjataan formalistiseen mielikuvajumppaan
teosten äärellä, jonka tekijät ovat aikoinaan pyrkineet taiteen ja manifestien avulla luomaan Mussolinin rinnalla uutta uljasta maailmaa, tuntuu kieltämättä naiivilta.
Pedagogisista lähtökohdista kuratoidusta näyttelystä on itselläni yksi kokemus Iso-Britanniasta vuodelta 2010, joka synnytti epäilyn hankalasti sovitettavista intresseistä taiteilijoiden ja pedagogisten lähtökohtien välillä. Taidekasvatuksessa tähdätään usein yleishumanistisiin arvoihin: yksilön henkiseen ja eettiseen kasvuun ja ihmisten keskinäisen ymmärryksen lisäämiseen, joiden ajatellaan johtavan hyvään elämään ja tasapainoisempaan yhteiskuntaan. Taiteilijat puolestaan käyttävät usein raadollisia ja strategioiltaan provosoivia, jopa antagonistisia keinoja pyrkiessään osoittamaan yhteiskunnallisia epäkohtia tai purkamaan institutionaalisia valtahierarkioita. Tässä käytännön näyttelyesimerkissä Staffordin pienessä kaupungissa 2010 teoksemme seinäteksti sensuroitiin ja kuulimme myöhemmin, että teos oli myös näyttelyn aikana pantu usein pois päältä institutionaalisen järjestyksen ylläpitämiseksi, kun nuoriso innostui liikaa näyttelytilassa. Julkisessa keskustelussa törmäyskurssi taiteellisen ilmaisun laajakirjoisuuden ja taidekasvatukseen pedattujen moraaliperiaatteiden välillä repesi ilmeiseksi, kun mediassa käsiteltiin muutama vuosi sitten Anne Rossin nuorille suunnattuja tuunattavien pehmolelujen avulla toteutettuja kauhu-työpajoja. Työpajoissa käytiin läpi lelujen työstämisen, tarinoittamisen ja keskustelujen avulla lapsia askarruttavia tilanteita. Mediassa suurin haloo syntyi kuohuttavasta yksityiskohdasta, saavatko nuoret saksia nalleja ja maalata verenroiskeita. Toiset pelkäsivät, että näillä metodeilla kasvatetaan tunnottomia ja väkivaltaisia psykopaatteja, toiset mm. vaativat kuria ja selvää pesäeroa taiteen ja taidekasvatuksen välillä. Silloinen opetusministeri Sari Sarkomaa ja kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin ilmoittivat kantansa Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, että taidetta saa tehdä jatkossakin, mutta ei kuka tahansa. Ministerien mukaan taidetta on täysin turvallista nauttia silloin, kun se on elokuvatarkastamon turvamerkitsemää tai sitä esitetään ammattilaisten valvomissa taidelaitoksissa. Ilmaisunvapauden ja taiteellisten keinojen vesittämisestä ei toivoakseni museoiden taidepedagogiassa lopultakaan ole kyse, mutta keskustelun jatkaminen niiden välisestä suhteesta on tärkeää.
Kirjoittaja on kuva- ja mediataiteilija, joka tekee tohtorin opinnäytettä Kuvataideakatemiaan vuorovaikutteisesta ja osallistuvasta taiteesta. Kotisivut
Viite:
1. Nykyajan esimerkkinä ohjaaja-käsikirjoittaja ja Teatterikorkeakoulun jatkotutkinto-osaston professori Esa Kirkkopelto esitteli näkemyksiään omasta modernistisesta positiostaan, jossa romantiikan ja marxilaisuuden taidefilosofia kytketään poliittiseksi ohjelmaksi, joka tähtää yleisön kasvattamiseen. (Actor, Performer, Citizen- kollokvio, Teatterikorkeakoulu 8.-9.4.2011, HKI.).
Lähteet:
Grossberg, Lawrence (1995): ”Mielihyvän kytkennät. Risteilyjä populaarikulttuurissa”, Ed./Transl. from English by Juha koivisto, Mikko Lehtonen, Ensio Puoskari ja Timo Uusitupa), Tampere: Vastapaino.
Adorno, Theodor: “Letter to Benjamin 18.03.1936”, p. 527-529. Edited by Charles Harrison and Paul Wood. New Edition. Art in Theory 1900-2000. An Anthology of Changing Ideas. Padstow, Cornwall (UK): Blackwell Publishing, 2003.
de Certeau, Michel: “The Practice of Everyday Life”
Curling-vanhemmuudesta esim.
Terveyskirjasto
Kaitavuori, Kaija: “Museopedagogiikan kritiikistä”
Sari Sarkomaa-Stefan Wallin mielipidekirjoitus: ” Pelkoa olisi käsiteltävä lapselle sopivalla tavalla”, HS 10.11.2008
Anne Rossin nalletyöpajakeskustelut verkossa
Ryynänen, Max: Museopedasta, -taiteesta ja -keskustelusta – lisäys jo aloitettuun keskusteluun”