Kaija Kaitavuori kommentoi Anni Venäläisen ja Max Ryynäsen kritiikkiä Mikä museopedagogiikassa mättää?. Kaitavuori on Birminghamissa asuva ja työskentelevä taidehistorioitsija, jolla on
monipuolinen museoalan ja nykytaiteen tuntemus. Museopedagogiikan parissa Kaitavuori on
työskennellyt mm. Nykytaiteen museo Kiasman vastaavana museolehtorina.
Kaija Kaitavuori 11.4.2011
Päällimmäiseksi vaikutelmaksi keskustelusta nousee minulle pedavihamielisyys. ”Pedafasismi” ja ”pedastalinismi” ovat niin vahvoja ja aggressiivisia tiivistyksiä, että ne on taatusti tarkoitettu hyökkäykseksi. Ymmärrän että tässä kärjistetään asioita, mutta jos tuollaisia sanoja käyttää, pitäisi ne ainakin vahvasti perustella ja näyttää toteen esimerkein. Mitään tällaista ei tekstistä kuitenkaan löydy.
Sen sijaan löytyy tavanomaisempia syytöksiä siitä, miten peda ”vesittää”, ”yksinkertaistaa”, ”selittelee” ja ”tappaa kiinnostuksen”; pedaa on myös liikaa, se ”tulvii yli äyräiden” – ”jotain rajaa” pitäisi olla. Vikaa on siis sekä määrässä että laadussa. Yllättävää onkin sitten lukea Ryynäsen määrittely itsestään (ja keskustelukumppanistaan) pedamyönteisinä. Mitähän tässä on meneillään?
Lopussa vielä pudotetaan pommi kertomalla, että ihmiset ovat ”ottaneet hatkoja omista museoistaan”, kun pedan vuoksi ”elämä käynyt ahtaaksi”! Jos näin on, on kyllä jotain pahasti pielessä. Onko todella peda ajanut muita työntekijöitä ulos? Voisiko joku ihan omalla nimellään tulla ja kertoa missä ja miksi näin on käynyt – ihan vaan siksi että kyllähän tällaisesta pitäisi voida puhua!
Pedaa toki voi ja pitää kritisoida, ja itsekritiikkiä pitäisi löytyä myös sen parissa toimivien keskuudesta. Mutta toivoisinpa että kritiikki olisi asiallista ja analyyttistä eikä vihamielistä heittelyä.
Minä kritisoisin pedaa esimerkiksi näistä lähtökohdista:
Peda sortuu helposti markkinoinnillisen ja taloudellis-manageriaalisen paineen alla laulamaan näiden mainittujen intressien tunnareita. Etenkin suurissa taloissa riski liukua viihde- ja vapaa-ajanmarkkinoiden armoille on suuri. Aikamme ja rahoittajat vaativat jokaiselle jotain, viihdyttävää, näkyvää, mediaattista, elämyksellistä, innovatiivista, jee. Vaikea siinä on puolustaa hienovaraista, haastavaa ja kriittistä pedaa, kun toimintarahat riippuvat maksavien kävijöiden määrien lisäämisestä. Suunta näyttäisi olevan, että markkinointi ja peda lähenevät ja jopa yhdistyvät; arvatkaa vain, kumman intressit siinä painavat enemmän (Engage Journal 2010: 26).
Vielä salakavalampi ansa on se, että museot ja kulttuurilaitokset ylipäätään ovat osa vahvojen yhteiskuntaa, niiden historia liittyy kansakuntien rakentamiseen, jota ajoi tai ajaa se joukko yhteiskunnasta, joka kokee sen omakseen. Edelleen ja yhä uudelleen kävijätutkimukset sen myös kertovat: museoissa (jne.) käyvät ne, jotka tulevat hyvin toimeen ja ovat koulutettuja, siis kokevat tämän maailman ”omakseen”, ovat siinä ja museoissa kotonaan. (Tämä oli karkea kuvaus, asiasta lisää Duncan ja Bourdieu). Tavallaan siis peda on osa käännytystyötä ja status quon ylläpitoa, sen tehtävä on kasvattaa lisää uskollisia seuraajia tähän ”oikeaan” (lue: valtaapitävien) kulttuuriin. Tämä on kärjistys, mutta jos ei pidä varaansa, se on täyttä totta. (Asiaan on myös vastalääkkeitä, mutta niistä toiste.)
Olen kritisoinut myös kohderyhmäajattelua jo muissa yhteyksissä (Kaitavuori 2007 & 2010). Peruspointti siinä on, että kohderyhmittäin on järkevää ajatella sitä, miten eri kyvyin ja ominaisuuksin varustetut ihmiset tasa-arvoisesti pääsevät taiteen pariin – siis pääsevät paikalle, pystyvät löytämään ja vastaanottamaan informaatiota ja ymmärtämään näkemäänsä sekä tuntevat itsensä tervetulleeksi. Muutoin etukäteisryhmittely johtaa harhaan ja kävijöiden managerointiin; ryhmien pitäisi syntyä kävijöistä itsestään, heidän tarpeistaan ja intresseistään. Etenkin Englannissa (josta monet asiat leviävät muualle) näkyy miten taustalla on hallinnollis-taloudellinen sääntely: Saadakseen rahoituksensa museoiden on pakko raportoida numeerisesti, paljonko kävijöitä käy eri etnis-kulttuurisista ja sosiaalis-ekonomisista taustoista ja että numerot kasvavat. Käytännössä tämä kaatuu pedalle.
Entä se yksinkertaistaminen? Siinäkin voi tosiaan olla ongelmia. Suurin ongelma on se, että esim. tarjolla olevan informaation virittäminen kaikille katsojille sopivaksi on käytännössä mahdotonta. Ihmisillä on niin erilaisia tarpeita ja taustatietoja. Kaikkia tyydyttäviä tekstejä ei ole, aina joku valittaa. ”Pedaa” eli yleensä juuri tätä näyttelyissä tarjottavaa informaatiota kritisoivat yleensä ne, jotka istuvat tukevasti voimapositioissa, ne joilla on kulttuurista pääomaa ja asemaa (taiteilijat, kuraattorit, ammattilaiset) – ja joilla on korkeat panokset pelissä. Peda usein – vaikkakaan ei aina –ajattelee palvelevansa niitä, joilla ei tätä asemaa ja erityisasiantuntemusta ole.
Ammattilaiselle (kuten Max Ryynäselle) ”kadunmiehen ymmärryksen taso” on kauhistus ja merkitsee keskustelun ja kriittisyyden menettämistä. Kadunmies saattaa tästä loukkaantua. Naisesta puhumattakaan. Tässähän epäsuorasti väitetään, että ei-ammattilainen taiteen katsoja ei ole kriittinen eikä kykene analyyttiseen ja oivaltavaan katsojuuteen eikä keskusteluun. Aika kategorista; ehkä joskus näin on mutta että kaikki tai edes pääosa… Ja ovatko kaikki taiteilijat ja muut taideammattilaiset aina skarppeja ja valmiita näkemään vaivaa ymmärtääkseen muiden kuin juuri oman viiteryhmänsä aivoituksia? Kokemukseni mukaan eivät. (Onkohan lokeroituneempaa ja epäluuloisempaa porukkaa olemassakaan kuin nykytaiteen eri fraktiot ja ammattikunnat – tämä keskustelu käynee yhdeksi esimerkiksi…)
Siitä, mikä sitten on hyvä tai huono teksti tai opastus, pitäisi tosiaan keskustella mutta esimerkkien kera kiitos, ei ylimalkaisesti ja vihjaten. Ja sitten pitäisi kysyä niiltä, jotka näitä palveluita käyttävät. Ei kai kukaan pakota ketään seuraamaan huonoa opastusta, ehkä ihmiset osaavat itse päättää, tarvitsevatko ja haluavatko niitä vai eivät? Toivotan pedakritiikin lämpimästi tervetulleeksi!
Ongelmallista on, jos ainoastaan epäkohtiin kiinnitetään huomiota – ja toki kritisoitavaa on. Onnistunut ja ihan tavallinen yleisötyö sen sijaan ei yleensä, sanoisin ei koskaan, saa mitään julkista huomiota. Kukaan muu kuin asian parissa työskentelevät eivät siis tiedä kriittisestä, haastavasta, oivaltavasta ja innostavasta pedatyöstä ja sen tuloksista. Usein myös tässä kritiikissä ”peda” on jokin klöntti, jonka katsotaan tarkoittavan milloin mitäkin ja kaikkea: sekä info- ja oheismateriaalia, jota taiteen yhteydessä on, että kauppaa, katalogeja, ja niin edelleen. Suuri osa tuosta on jonkun muun kuin pedatyöläisten vastuulla.
Mitä jos peda noin yleisesti onkin taiteen ja taiteilijoiden puolella? Jos taide eristäytyy muusta maailmasta, jos suuri enemmistö ihmisistä ei koe että sillä on mitään arvoa ja merkitystä, on aika vaikea samaan aikaan vaatia parannuksia taiteilijoiden toimeentuloon yhteiskunnan tuella. (Ja minä olen siis sitä mieltä, että juuri yhteiskunnan tai valtion pitää hoitaa taiteilijoiden toimeentulo, ei esimerkiksi markkinoiden.) Persujen kampanja on tietysti populismia, mutta kyllä moni muu salaa nyökyttelee samaan tahtiin.
Kirjallisuutta:
Bourdieu, Pierre, The Field of Cultural Production. Polity Press, Cambridge 1993.
Duncan, Carol, Civilizing Rituals. Inside Public Art Museum. Routledge, London 1995.
Engage, The International Journal of Visual Art and Gallery Education 2010: 26. Special issue on marketing and gallery education.
Kaitavuori, Kaija, “Museo ja yleisö”. Teoksessa Museologia tänään, toim. Pauliina Kinanen. Museoliitto 2007.
Kaitavuori, Kaija, “Open to the Public. The Use and Accessibility of the Object for the Benefit of the Public”. Encouraging Collections.
Mobility – A Way Forward for Museums in Europe. Eds. Susanna Pettersson & al. EU Culture 2000 Programme Lending for Europe 21st Century, 2010.