Museopedasta, -taiteesta ja -keskustelusta – Lisäys jo aloitettuun dialogiin

Max Ryynänen 10.4.2011

Max Ryynänen jatkaa Mustekalassa aloitettua keskustelua museopedagogiikasta. Teksti on lisäys 10.3.2011 julkaistuun Ryynäsen ja Anni Venäläisen keskustelumuotoiseen kritiikkiin Mikä museopedagogiikassa mättää?

Elämäni olisi köyhempää ilman niitä arjen sankareita, jotka ovat popularisoineet luonnontieteitä (Stephen Hawking) ja avanneet minulle elokuvahistorian aarreaittaa Suomen Elokuva-arkistossa. Olen myös harvoin, jos ikinä, törmännyt ihmisiin joka vastustavat vaikeiden asioiden silloittamista aloittelijoille, tai asiantuntemuksen jakamista, pedagogisista kokeiluista puhumattakaan.

Olisin silti huolestunut, jos tähtitieteen tutkijat kertoisivat etteivät he voi tehdä työtään vapaasti popularisointipaineiden takia. Ja jos Aki Kaurismäki sanoisi, että hänen elokuviensa sisältöjen ja tekotapojen muuttamiseen sysättäisiin taloudellisten haasteiden lisäksi muutospaineita elokuvakasvatuksen puolelta, olisin kauhuissani.

Työssäni lähikoulutan vuosittain kymmeniä taiteilijoita sekä muita taiteen ammattilaisia, ja luennoin sadoille ammattilaisille erilaisilla festivaaleilla, näyttelyiden yhteydessä ja erilaisilla koulutuspäivillä järjestetyillä yleisöluennoilla – sekä maakunnallisilla, valtakunnallisilla että kansainvälisillä kentillä.

Vuodesta 2009 olen pyrkinyt hahmottelemaan taiteen institutionaalisia ongelmia, siis ihan niitä mitä kentällä oikeasti on, sarjassa luentoja ja työpajoja, joista on ehkä pikkuhiljaa muotoutumassa jonkinlainen kirjanpoikanen. Olen käsitellyt mm. verkottumispaineita, kuratointitrendien vaikutusta yksittäisten taiteilijoiden uranmuodostukseen, ja esimerkiksi sitä, miten keltainen lehdistö näyttää oudon paljon päättävän mistä taiteesta kentällä puhutaan (sanon esimerkin veistoksesta, jota pidin loistavana, mutta josta puhuttiin lehdistösensaation takia: Mimosa Palen vagina-teos Mobile Female Monument, 2007). Näyttää siltä, että taidemaailma on jo vuosia kärsinyt rakennemuutoksesta, joka ahdistaa monia taiteilijoita ja taiteen ammattilaisia. Paineita itsensä myyntiin/tuottamiseen on enemmän kuin ennen, hakemus- ja toimistorumbat ovat pahentuneet, ja elämme selvästi aikakautta, jolloin taide on uudella tavalla ahdistettuna nurkkaan, tällä kertaa omassa instituutiossaan, omien institutionaalisten rakenteidensa kautta.

Projektini suurin shokki tuli kun “erehdyin” eräällä luennolla sivuamaan museopedagogiikkaa. Ihmiset alkoivat avautua kielteisistä kokemuksistaan. Taiteilijat, kuraattorit ja museotyöntekijät kiittivät minua siitä että olin ulkopuolisena tarttunut teemaan. Muutama pillahti puolestaan pahanpäiväisesti. Aihe oli todella “kuuma”. Jatkoin aiheesta keskustelemista myös nykytaiteen ulkopuolella. Teatteripuolella kaikki olivat “tietoisia siitä, että nykytaiteen puolella homma on karannut käsistä”, muutamaa ohjaajaa ja teatterifestivaalijärjestäjää vapaasti lainaten. Mitä ihmettä se tarkoitti?

Elokuussa 2010 ryhdyin työstämään asiaa koskevia intuitioita artikkelimuotoon yhdessä Ateenan tanssiin ja mediataiteeseen keskittyvän MIR-festivaalin taiteellisen johtajan, Christana Galanapouloun kanssa. Galanapouloun suurin huoli on poliittinen taide, joka hänen mielestään tehdään usein hampaattomaksi pedagogisten käytänteiden ja diskurssien väärinkäytöllä. Itselläni on sitten lähinnä oma lehmä ojassa, ja toivottavasti se nähdään yhtä arvokkaana kuin kadunmiehen tai -naisen vastaava: mihin juuri minua kiinnostava vaikeita poliittisia ja inhimillisiä teemoja paikoin esoteerisesti, ellei eksentrisestikin, ristiriitaisesti ja kipeästi käsittelevä taide ja taidekeskustelu vetäytyy, jos tendenssi tehdä taiteen museoista vain jokamiestä- ja naista palvelevia instituutioita (joissa ei saa puhua kuin selkokieltä) voimistuu? Toki radikaalitaidetta ei koskaan ole tehty instituutioiden sydänmaita varten, mutta toivooko joku että tämä yhteys kuolee? Jos toivoo, miksi? Ja haluaako juuri nykytaide taidemaailman etunenässä viedä meitä uuteen kitschtaiteen aikakauteen? Jos teos on vaikea, haastava, määrittelemätön, mutta sellaisenaan kuitenkin palkitseva, eikö sen puhki pedaaminen ole jonkinlainen kitschauttamisprosessi (käsitteen pseudotaide merkityksessä)?

Koulutuksen, museoiden ja lehtien (onneksi on Mustekala!) foorumeilla piikkilankoja pystyttelevät mm. poliittiseen korrektiuteen, Matti ja Mervi Meikäläisen ymmärryksen rajoihin ja taiteen rahoituksen perusteluiden keksimisen vaikeuteen vetoavat tahot. Minun ja Christianan teksti ei vuolaudestaan ja runsaudestaan huolimatta ole viimeistelty, eikä tämä nyt käynnistynyt keskustelu aiheesta ehdi sen sisältöihin varmaankaan ratkaisevasti vaikuttaa, joten koen tarpeelliseksi hieman jatkaa siitä, mihin pääsimme Venäläisen kanssa. Siitä päätellen miten peukalot kentällä nousevat ja laskevat, Anni Venäläinen näyttää ansiokkaasti iskeneen kipeään aiheeseen ryhtyessään “platonisesti” kuratoimaan dialogeja, joissa taiteen toimijat keskustelevat museopedagogiikasta. En malta odottaa jatkoa!

Jo tässä vaiheessa on kuitenkin näkynyt palautetta, joka on ihmetyttänyt minua, ja haluaisinkin katkaista turhilta populistisilta rintamapuheilta pohjan. Ensinnäkin on muistutettava ettei peda ole uhattuna. Kukaan ei tunnu todella vastustavan sitä, ja pedatoiminta on hyvin rahoitettua, hyväksyttyä ja muutenkin tuettua. Se, että joku käy kriittistä keskustelua, nähdään ammattipiireissä ilmeisesti silti helposti pesänlikaamisena kuin taisteltaisiin viimeistä päivää puolesta tai vastaan. Eikö pedafanaatikkojen keskuudessa ole huomattu, että peda on taidemaailman valtakeskiössä? Sinne ja niihin mittasuhteisiin ei päästä ilman sivuvaikutuksia. Mikä tahansa tarpeeksi kasvava kulttuurinen ilmiö heterogenisoituu yleensä positiivisesti, mutta kerää valtapositionsa takia sateenvarjonsa alle myös pelureita, valtaa janoavia ja sitä surutta käyttäviä ihmisiä. Ja monet meistä ovatkin jo tavanneet pedahaamun, ihmisen, jolla ei ole mitään substanssiosaamista mutta joka onnistuu keplottelemaan tiensä taiteen instituution sydämeen pelkillä vakuuttavilla pedapuheilla. Pedaporukat ympäri Suomea ovat valtaklikkejä punavihreiden, oikeistolaisten, (post)modernistien, feministien, sovinistien, yms. rinnalla, joiden pimeän puolen edustajien vallankäytöstä ja suvaitsemattomuudesta valitetaan paljon.

Kritiikki ja valitus olisi helppo kuitata asenneongelmaksi – ja tätä moni yrittää (epäilyttävin motiivein) – mutta haastankin ne, joilla on todellinen kiinnostus pedan kehitystä kohtaan ja joiden identiteetti ei ole yksioikoisesti ja mustavalkoisesti tämän käsitteen kaikkiin ilmenemismuotoihin kiinnittynyt, pohtimaan sitä mistä napina juontuu. Lienee myös oltava pedagoginen tässäkin keskustelussa. Minun ja Venäläisen debatti käynnistyi jo kauan sitten kaduilla ja yliopistojen käytävillä, intohimosta ja kiinnostuksesta pedaa kohtaan, ja kenties kaikkia perustavia lähtökohtia ei artikuloitu keskustelussa.

Filosofina painin jatkuvasti suurten pedagogisten haasteiden ja valintojen kanssa. Opetan työssäni paljon teoreettista ajattelua taiteilijoille, ja vaikka kuinka silloittaisin heidän pääsyään vaikkapa Heideggerin, Irigarayn tai Adornon kyytiin, on näiden ajattelijoiden tuotanto kaikesta huolimatta merkityksellistä omasta mielestäni vain sellaisenaan. Jos vesitän heidän ajatuksensa ja tarkasti harkitut ilmaisun tapansa, voisin sitten kyllä mieluummin opettaa simppelimpiä ajattelijoita ja vaikkapa ihan perus kulttuurintutkimusta (jota en siis tässä kritisoi, kunhan käytän esimerkkinä helpommin lähestyttävämmästä metodisesta perinteestä).

Oli aika, jolloin huijasin itseäni ja kuvittelin että voin tehdä tätä työtä kaikille, vääntää kaiken rautalangasta loppuun asti – mutta opetusvuosien lisääntyessä huomasin, että ne, jotka eniten halusivat ymmärtää ja tekivät eniten töitä, kärsivät valinnastani. Päätin auttaa ihmisiä alkuun, mutta uhrata työpanokseni niille, jotka tekevät työtä ja jotka paneutuvat asiaan. Ja tämä henkilökohtainen valinta oli yksi, jota käsittelin omissa pedagogisissa opinnoissani.

Tuntuu että museoissa ja jopa monissa taidehalleissakin on tässä maanosassa paikoin unohdettu se, ettei mitään voi tehdä kaikille. Siinä vaiheessa kun kokeellinen fine dining à la 3 Michelinin tähteä sulaa suussa Saarioisten einesten tapaan, on turha odottaa että ruokapöydässä näkee enää Hans Välimäkeä maksavana asiakkaana. Onkin osattava erottaa elitismi hierarkkisena toimintana siitä, kuinka paljon rajoja on asetettava että jossakin asiassa päästään pidemmälle tai voitaisiin tehdä jokin haluttu projekti mahdollisimman puhtaasti. Koskaan ei koko yleisöä saada kiinnostumaan tarjonnasta. Joskus tippuu pois jokanainen A, sitten jokamies B, toisinaan taiteesta fanaattisesti kiinnostunut subjekti C tai D:kin.

On osattava erottaa hierarkioiden luomiseen pyrkivä elitismi laatuelitismistä. Jos näitä ei osata eritellä, keskustelua museopedan ongelmista ei voida käydä. Elitismin käsitteellä on tapettu jo kylliksi keskustelua. Kaiken yllä mainitun toiminnan voi pedagogian näkökulmasta tehdä laadukkaasti, mutta osa taiteesta ei yksinkertaisesti kestä kulmien pehmentämistä tai sisällön yliselittämistä, ja tietyt piirit yleisössä haluavat taiteensa raakana, säilyttääkseen tietyn kokemiselle tärkeän atmosfäärin ja elävän suhteensa taiteeseen.

On museoita joissa en käy, sillä jotenkin vaan se kiinnostavin viime vääntö, jota taiteelta odotan, ei enää näy monien taideinstituutioiden teoksissa ja keskusteluissa, tai paikan atmosfäärissä. Ei tässä mitään ihmeellistä tai sinänsä negatiivista ole. Filosofina en ehkä myöskään lue Nalle Puh ja Tao -kirjoja tai Sarasvuon tuotantoa. Mutta hyväksyn monenlaisen toiminnan läsnäolon tässä maailmassa. Tilaa on.

On käsittämätöntä, että moni näkee minut elitistinä, kun ehdotan että voitaisiinko kaikille sälyttää jonkinlainen tila museomaailmassakin. Miksei saisi olla tilaa vaikeasti sulaville asioille, keskusteluille jotka eivät anna mitään kadunmiehelle tai -naiselle, tai toiminnalle jotka ovat taiteilijoille ja taiteesta fanaattisesti kiinnostuneille? Edes vähän? Se joka ei siihen suostu, ansaitsee mielestäni nimen pedastalinisti, ja sellaisia kentällä on (jo) paljon. Turha tätä pointtia on mennä pehmentämään, se on karmiva totuus. Jotkut eivät kestä erilaisuutta, tai edes taiteen hallitsematonta, ristiriitaista, hämärää luonnetta.

Älkääkä huijatko itseänne, te, jotka väitätte toimivanne kansan parhaaksi ja elitismiä vastaan samalla kun työstätte loputtomiin uusia siltoja ja yksinkertaistuksia, joita pitkin pääsee kiipeilemään kulttuurisessa hierarkiassa! Populaarikulttuurin tutkijana on helppo sanoa, että eipä ole pedaporukoita paljoa näkynyt, kun olen yli vuosikymmenen kymmenien julkaisujen voimin puolustanut roskaa ja (käsitteen rihkamamerkityksessä) kitschiä. (Miten Kauniit ja rohkeat, metallimusiikki tai hevosjulisteet jaksavatkin suututtaa kyynisiä intellektuelleja?)

Kauniit ja rohkeat tai Derrick voivat olla ihan yhtä “voimauttavia”, “ajatuksia herättäviä” ja sensibiliteeteiltään opettamisen arvoisia kuin “Picasso-sedän” piirustukset. Jos museopeda on usein – ei tietenkään aina (itselläni on fantastisia kokemuksia pedasta museoissa sekä kuluttajana että asiantuntijana) – pelkkää hissitoimintaa kohti yhteiskunnan ylärakenteita, peda on aikamme hierarkkisinta elitismiä. Vaikka se kuinka keskusteltaisiin puhki pedateoriassa, kentällä pedakone myllää, ja sieltä tulee koko ajan ankeita todistajalausuntoja.

Minkälaisia puheita kentältä sitten kuuluu? Moni opiskelija ja kollega on sanonut valehdelleensa tai toistelleensa pedamyönteisiä lauseita tilanteissa, joissa olisi halunnut toimia toisin. Moni haluaisi kritisoida taideinstituution tilannetta, mutta pelkää ettei saa töitä. Varsin yleinen käsitys on, että jos kritisoi pedakäytänteitä tai niistä puhuvia ihmisiä, se kostautuu pedaa pyörittävien valtaklikkien takia. Ja ei kai pedan pitäisi olla yksi seinä lisää siihen vastusten joukkoon (sponsorikysymys, trendivetoisten kuraattorien näyttelyteemojen kautta ohjaamat urapolut, jne.), joiden kanssa taiteilija painii?

Pedagogian ylipainotus on saanut paikoin perverssejä muotoja myös museon ulkopuolella. Ammattikorkeissa saattaa olla töissä opettajia, joilla ei ole mitään muuta koulutusta kuin pedaopinnot. Kukaan ei ole vaivautunut enää vaatimaan heiltä heidän opettamansa substanssin opintoja tai hallintaa. Olen vieraillut muutamilla laitoksilla, joissa olen voinut vain hämmästellä näkemääni opetustarjontaa. Jos opettajan ainoa asiantuntemuksen laji onkin peda, ei ihme että sitä välillä ylipainotetaan. Tässä lasketaan liikkeelle varmaan monta vahingollista siementä. Niille, joille peda on innostava haaste ja totinen kehitettävä asia, ei ole hyödyllistä että kenttä täyttyy toimijoista jotka suojautuvat pedadiskurssilla kaikkea substanssikritiikkiä vastaan (kutsuin näitä aiemmin pedahaamuiksi).

Yliopiston virantäyttöön johtavilla näyteluennoilla olen nähnyt performansseja, joissa luennoivat opettajat näyttävät erilaisten apuvälineiden käyttöä, performoivat kuuntelijoille suunnatuilla kysymyksillä olevansa vuorovaikutteisia – ja kaiken päälle kuuntelijoiden joukossa istuu nykyään aina joku ruksaamassa ettei luennoitsija esitellyt pedagogista osaamistaan tarpeeksi, esim. käyttänyt PowerPointia tai muuta apuvälinettä. Hetkinen? Eikö luennon tarkoitus ole tiedon välitys ja opettaminen? Ei näkyvä, alleviivattu pedagogisuus tee kenestäkään parempaa opettajaa.

Näistä traagisista rakenteista puhutaan paljon ahdistuneesti yliopistomaailmassa, ja osa tästä kulkeutuu jo opiskeluvaiheessa kentälle tulevien toimijoiden ajatusmaailmaan, hyvällä tai pahalla. Kun järjestelmä tahkoo pedan nimissä väkivaltaisesti, moni ryhtyykin vastareaktiona pedavastaiseksi, ihan mustavalkoisesti. Sitäkö haluamme? Elämme pedan ylikuumenemisen aikaa, suoraan sanoen, ja kaivattaisiin ehkä museoidenkin rajat ylittävää keskustelua aiheesta. Taidemuseoissa monet kokevat peda-ajattelun usein olevan tiellä, kun halutaan pureutua kentän ajankohtaisiin ilmiöihin kuratoriaalisessa hengessä tai keskusteluiden järjestämisen kautta.

On asioita, joista ei ole sovelias puhua, näyttelyiden sisällöt voivat määräytyä kuvitellun kadunmiehen ymmärryksen rajan kautta, ja moni kokee ettei enää ole taiteellista tai kriittistä työskentelyrauhaa. Tämäkään ei ole välttämättä ongelma, jos hyväksytään seuraukset: mikäli museoissa ei voi keskustella vapautuneesti taiteesta tai mikäli siellä ei voida tehdä taideväkeä tyydyttäviä näyttelyitä (kyllä tällaisia museoita on jo paljon, ja olen kuullut tarinoita työpaikan vaihdoksista jotka on tehty liian pedapainotuksen takia), voidaan sitä tehdä sitten jossakin muualla. Mutta tilanne on tiedostettava. Monet taiteilijat kokevat, että erilaisiin pedatempauksiin on pakko osallistua jotta voi toimia menestyksellisesti kuvataiteilijana. Tässähän ei ole ongelmaa jos taiteilijalla on mahdollisuus tehdä itse valitsemansa kompromissit, mutta kentältä päin tunnuttaisiin usein itkevän, että näin ei ole. Peda on tällöin kuin sisältöön puuttuva rahoittaja tai tuottaja. Onko tämä toivottavaa?

Toki kaikki nämä reaktiot voidaan helposti tulkita vain puhujien henkilökohtaiseksi ongelmaksi, enkä väitä etteikö sitäkin olisi joukossa. Mutta usein tämä on pelottavin puoli aikamme pedaylivaltaa. Tälläkin hetkellä tätä tekstiä lukee varmasti moni “ymmärtäväinen”, joka “syvällä rintaäänellä kysyy”, mistä tällainen paha olo nousee? Valtanäkökulmasta pedakeskustelut ovat paikoin vain välineitä, joilla saadaan jotkut näyttämään asenteiltaan huonommilta kuin toiset. Syntyy suojadiskurssi. Me kaikki olemme ok ja ymmärrämme toisiamme ihmisinä. Olemme täällä vaan oppimassa, ja peda on tärkeää.

Ideologia on saanut outoja, 1970-lukulaisia piirteitä, ja tämä näkyy tietysti myös siinä miten tästä aiheesta pitäisi jotenkin olla “puolesta” tai “vastaan”. Moni on jo menettänyt pelin ihan taistolaiseen tyyliin, eikä enää ymmärrä, miten voi olla pedamyönteinen mutta kriittinen sen käytännön instituutiovaikutuksia ja -ongelmia kohtaan. Samalla pedapuheen pehmeys on ansa, jolla peda-ajattelun väärinkäyttäjät tappavat keskustelun särmiä näennäisellä kuuntelulla ja yksilön ymmärryksellä. Rakenteista pitäisi kuitenkin puhua.

Kuten vasemmistolaisuudella, feminismillä, vihreällä ajattelulla, uskonnolla, taiteella ja yksilön onnellisuuteen tähtäävällä uusliberalismilla, pedallakin on institutionaalinen elämänsä, jonka ilmenemismuotojen kriittistä tarkastelua ei kannata vastustaa, vaikka kuinka olisi oman ammatti-identiteettinsä mustavalkoisesti tähän käsitteeseen kiinnittänyt. Jos keskustelua paikoin avataankin sellaisten yksilöiden toimesta, jotka eivät tee museopedaa tai pysty paneutumaan pedan sekä sen tutkimuksen maailman perinteisiin, ei kannattane hyökätä tietämättömyydestä syyttäen, vaan nähdä mahdollisuutena se, että jotkut ihmiset toimivat ukkosenjohdattimina ja tuovat tyytymättömyyttä kentältä niille, jotka kentällä institutionaalista valtaa käyttävät. Kentän käytännön ongelmat ovat usein erilaisia kuin sen ideaalit. Ja kuten tiedämme, vaikka harva haluaa esiintyä vallan keskipisteenä, instituutioista käsin on helpointa vaikuttaa.

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka työskentelee visuaalisen kulttuurin teorian lehtorina Aalto-yliopiston Taideteollisen korkeakoulun Porin taiteen ja median laitoksella.