13.7.2008 Eelis Tuominen
Se on ruma. Näin kuuluisi monen ihmisen vastaus, jos heidän pitäisi arvioida Eduskuntatalon edessä olevaa työmaata estetiikan kannalta. Jotkut ihmiset eivät edes työ- tai koulumatkallaan noteeraa sitä, mutta kaikilla meillä on siitä mielipide. Ja se tässä montussa niin hienoa onkin.
Jotta tätä Helsingin keskustan reikää voisi ympäristöestetiikan kannalta tutkia, on tärkeää tuntea kyseisen alueen historia. 1800-luvun lopussa alueelle rakennettiin rautatiemakasiinit, jotka toimivat varastoina. Viime vuosisadan puolella makasiineilla alettiin harjoittaa kulttuuritoimintaa: oli teatteria, kirpputoria, kahvilaa ja erikoisliikkeitä. Makasiineista oli tullut varsinkin nuoren kulttuuriväen kohtaamispaikka. Vihreiden vuonna 2000 saama äänivyöry vaaleissa oli osittain makasiinien ansiota. Ironista kyllä, makasiineja kohtasi tuho kenties juuri nuorten ihmisen käden kautta vappuna 2006. Makasiinien eteläpäädystä jäi vain savuava muisto. Toisaalta makasiinien tuho oli väistämätöntä, sillä vuonna 1996 hyväksytyssä musiikkitalohankkeen asemakaavassa Musiikkitalo meni osittain päällekkäin makasiinien kanssa.
Juuri näiden historiallisten seikkojen vuoksi Musiikkitalon kuopalla on erilainen paikka meidän sydämissämme, vai pitäisikö sanoa lompakoissamme. En muista koska edellisen kerran olisi käyty tavallisten ihmisten keskuudessa yhtä suurta kädenvääntöä yhdestä hankkeesta keskustatunnelia lukuunottamatta. Teen nyt karkean jaon ihmisten välillä kannattajiin ja vastustajiin ja tarkastelen musiikkitaloa ja sen kuoppaa tämän jaon pohjalta.
Suurimmalle osalle ihmisistä Musiikkitalo on vain reilun 100 miljoonan euron arvoinen reikä, valmiinakin ainoastaan 100 miljoonan arvoinen lasihökötys, joka pavelee vain pientä eliittiä. Tämä “eliitti” puolestaan kuuluu kannattajiin, joiden mielestä Helsinkiin on saatava edes yksi priimatason akustiikalla varustettu konserttisali, vaikka se olisikin tavallisen kansan verorahoista pois.
Juuri tämä vastakkainasettelu tekee Musiikkitalosta tämän hetken tärkeimmän ympäristökohteen Suomen kartalla, sillä kyseinen hanke ei ole ainoastaan pois helsinkiläisten vaan myös Ivalossa asuvan porotarhaajan verorahoista.
Kuoppa ei ole taidetta. Ei ainakaan kuoppa, jossa seisoo työmiehiä ja kuorma-autoja aamusta iltaan. Entäpä valmis musiikkitalo, olettaen, että siitä tulee havainnekuvan näköinen? Pitäiskö sitä arvioida yksittäisenä rakennuksena vai pitäisikö arvioon ottaa mukaan läheiset rakennukset kuten Eduskuntatalo, Sanomatalo ja Kiasma? Ympäröivien rakennusten erilaisista arkkitehtuurisista ratkaisuista johtuen tulevan Musiikkitalon ulkonäön tulisi olla yhtä aikaa vanhaa ja uutta yhdistelevä. En lähde arvioimaan Musiikkitalon ulkomuotoa tietokoneella tehtyjen kuvien perusteella, sillä valmis talo voi olla täysin toisenlainen. Sen sijaan jokainen voi miettiä tahollaan, millainen olisi kaunis ja toimiva musiikkitalo.
Musiikkitalolle voidaan antaa tietyt kriteerit, jotka sen pitäisi pystyä täyttämään, kuten hyvä akustiikka, toimivat tilat, paljon luokkahuoneita, monipuolista kulttuuritarjontaa jne. Edellä mainitut asiat ovat funktionaalisia ominaisuuksia, jotka täytettyään Musiikkitaloa voidaan pitää onnistuneena. Ne ovat myös objektiivisia ominaisuuksia, sillä kaikilla meistä on yhteinen käsitys siitä, mitä hyvä akustiikka tai toimivat tilat ovat.
Tulevaa Musiikkitaloa voidaan myös arvottaa ulkonäöllisesti siten, että sulkee mielestään ympäröivät rakennukset ja pitää Musiikkitaloa yksittäisenä rakennuksena omine muotoineen. Tällöin ollaan täysin subjektiivisila vesillä, koska se mikä miellyttää toisen silmää voi toiselle olla piikki lihassa. Kolmas tapa arvottaa Musiikkitaloa on vertaaminen ympäröiviin rakennuksiin. Tämäkin on hyvin subjektivinen lähestymistapa, mutta voidaan käyttää muutamaa yleistystä: valmiin Musiikkitalon ei tule olla liian korkea, jotta se ei peittäisi Eduskuntataloa. Toiseksi Musiikkitalon pitäisi olla uutta ja vanhaa yhdistävä, jotta se sopisi Helsingin parhaimmalle paikalle. Näistäkin näkökohdista voi ja pitää kiistellä.
Palataan vielä itse monttuun. Mainitsin edellä, että se ei ole taidetta – ei ainakaan tarkoitushakuisesti. Kuitenkin tämä työmaakuoppa herättää minussa enemmän ajatuksia kuin “viralliset” taideteokset, joita Helsinkiin on ripoteltu. Mannerheim-patsas, Kolmen sepän patsas… upeita ja hienoja patsaita molemmat, mutta siinä se. Eivät ne aiheuta samanlaista ylevää tunnetta kuin kaupunkitilaa aukimyllertävä hirvittävä kuoppa keskellä Helsinkiä. Vaiherikkaan historiansa vuoksi Musiikkitalon kuoppa edustaa jokaiselle ihmiselle eri asiaa. Ilman historiaa se olisi vain kuoppa, johon rakennetaan talo, eikä se veisi ihmisten ajatuksia vuosikymmeniä taaksepäin.
Entä mitä se minulle merkitsee? Vaikka Makasiineilla on historiallista arvoa, on ympäristö aina muutoksen tuulessa. Vuosisatojen päästä voi paikalla olla taas uusi kuoppa, jolloin ihmiset protestoivat 2000-luvulla rakennetun Musiikkitalon puolesta. Musiikki on hieno asia, mutta jos 100 miljoonalla eurolla rakennetaan sitä varten talo, pitäisi siitä päästä nauttimaan muidenkin kuin eliitin. Näillä näkymin niin ei tapahdu, sillä Musiikkitaloon ei buukata rytmimusiikkikonsertteja.
Entäpä jos vain jättäisimme montun auki vuosisadoiksi? Edustaisipahan se tietyn aikakauden päättymistä.