MUSTEKALAN HELMIKUUN 2006 NÄYTTELY: Pasi Eerik Karjula: muutamia tutkielmia maailman kaun(h)eudesta. Galleria artinassa 15.2.-5

19.3.2006 Veli-Matti Saarinen
Pasi Karjula on rakentanut painavanoloisista puuosista erilaisia vanhanaikaisia tehdasmiljöitä. Varastot, korkeat piipulliset rakennukset, hallit ja lisärakennukset pysyvät järkkymättä paikoillaan. Karjula saa massiivisen hiljaisuuden näyttämään kauniilta ja tuntumaan houkuttelevalta. Samalla kuitenkin teosten pysähtyneisyys herättää meissä epämääräistä kauhua. Karjulan materiaalina on erilaiset enemmän tai vähemmän rosoiset pölkyt ja umpipuut. Suomalaisen kuvanveiston historian kontekstissa Karjulan tapa käyttää materiaaliaan vaikuttaa ironiselta leikiltä. Karjula ei perinteen mukaisesti palvo luonnonmateriaalin muotojen ja pintojen ”herkkää runollisuutta”. Karjula toki tuottaa kauniita pintoja ja massoja; kauneutta töissä on, mutta olennainen näyttää olevan jossain aivan muualla.

Olennaista Karjulalle on esittävyys ja itseään reflektoivan kuvanveiston erityiset esitystavat. Siitä huolimatta, että materiaalin ominaisuudet ovat korostetusti esillä, ne eivät ole itsetarkoitus. Karjula tekee leikitellen perinteemme kannalta vähiten figuratiivisista aineksista täysin figuratiivista, esittävää taidetta. Pölkyistä rakennetaan maailma: puuteolllisuuslaitos.

Karjulan rakentamissa miljöissä on toisaalta hyvin kevyt ja nopeita ajatuksia synnyttävä tunnelma: iloitsemme mahdollisuudesta rakentaa palikoista vaivattomasti mielessämme ties minkälaisia kuvitelmia mahdollisista maailmoista. Samalla pölkyt ja puut ovat järkähtämättömästi paikoillaan ja jollain tavoin välttämättä juuri tietyssä kyseenalaistamattomassa järjestyksessä, tietyissä suhteissa toisiinsa. Täällä tehtaiden ja umpipuun maailmassa kaikella on oma paikkansa. Ajatustemme leikittely jähmettyy silmiemme edessä kankeaksi, painavaksi, staattiseksi, vanhanaikaiseksi, harmaaksi todellisuudeksi.

Karjulan tehdaspihat rakennuksineen herättävät mielikuvia menneestä maailmasta, mahdollisesti katoavasta tai jo kadonneesta teollisuusyhteiskunnasta. Tällaisen painavan maailman rauhallisuus, turvallisuus ja luotettavuus tuottavat jonkinlaista mielihyvää. Jos on kyse jo menetetystä maailmasta, haluaisimmeko tämän takaisin? Onko tämä hyvä vai huono maailma?

Karjulan veistosrakennelmat ovat kuin muistikuviamme, joista emme kykene enää muodostamaan johdonmukaista tai lopullista esitystä. On mahdollista että kaipaamme juuri tätä maailmankuvaa; on kuitenkin myös ilmeistä, että kaipaamme sitä ainoastaan siksi että olemme unohtaneet tällaiseen maailmaan kuuluvan ahdistuksen. Joissain mahdollisissa maailmoissa mielihyvän ja turvallisuuden hintana on tukahtuminen liikkumattoman maailman painon alle.

Perinnetietoisena kuvanveistäjänä Karjulan töiden kauneus näyttää olevan ironisen tietoista perinteisestä painoon, tasapainoon ja materiaalin ominaisuuksiin perustuvasta kuvanveiston kauneudesta. Samalla Karjulan työt ovat ehdottoman tietoisia sellaisen maailman kauheudesta, johon nämä (menneen) kauneuden periaatteet ehkä liittyvät.