Mustekalan sivusto uudistui vuoden 2007 alussa ja serverimme tilaston mukaan kävijämäärä 10-kertaistui viimeksi kuluneen vuoden aikana. Kävijöitä on keskimäärin 1400 vuorokaudessa, tämä tekee 200 000 kävijää vuodessa. Tämä on 10-kertainen määrä pariin edelliseen vuoteen verrattuna, jolloin Mustekala verkkolehden kävijämäärä oli tasaisessa kasvussa.
Mustekalaa kohtaan tunnettu kiinnostus johtuu kahdesta syystä: kirjoitusten saatavilla olosta ja korkeasta laadusta. Ensinnäkin: lehden 5 -vuotisen historian aikana julkaistu materiaali on lähes kokonaisuudessaan luettavissa, ja kaikkia julkaistuja artikkeleita todella luetaan yhä, joka ikinen päivä. Toiseksi: Mustekala kiinnostaa, koska se on asiantunteva. Se menee pintaa syvemmälle tarjoten asiantuntevan vaihtoehdon myös akateemiselle kulttuurikirjoittelulle. Viimeksi mainittu uinuu herttaista ruususen untaan mitä nykykulttuurin kysymyksiin tulee.
Octopus and meermaid
On väitetty, että internet-julkaisujen ja blogien suosio perustuisi niiden viihteellistymiseen. (HS 16.3.08) Tämä antaa ymmärtää, että perinteinen painettu media toimisi asiapohjalta. Epäilen tätä viimeaikaisten tapahtumien osalta. Viime aikojen kulttuuriskandaalit – erityisesti Karttusen tapaus – ovat osoittaneet, etteivät sanomalehtien kulttuuritoimitukset enää välttämättä ota kantaa uutisoimiinsa asioihin. Otsikoita vaan revitellään lööppitalouden ehdoilla. Vanhan ajan kulttuuritoimittajat, joilla oli näkemystä asioista, ovat kateissa. Uutisointi on tietysti välttämätöntä, mutta jos itse keskustelusta huolehtivat nimettömät kirjoittajat lehden nettisivuilla, onko näillä puheenvuoroilla paljon muuta kuin viihdearvoa? Pelkkää rupattelua.
Ulla Karttusen tapauksesta puheen ollen: Karttusen saama syyte oli melko absurdi. Perusteena oli, että Karttunen oli levittänyt lapsipornoa näyttelykutsun yhteydessä jaetussa materiaalissa. Minäkin sain kutsun ja sen mukana Boudoir -news nimisen tiedotteen, jossa kyseistä kuva-aineistoa oli. Mustekalan toimitusneuvoston ollessa koolla tapauksesta keskusteltiin tuoreeltaan ja näytin tässä yhteydessä kyseistä tiedotetta muutamalle Mustekala kollegalle. Eräs vastikään äidiksi tullut jäsen koki pahan järkytyksen. Kun hän oli rauhoittunut, aloimme yhdessä pohtia, syyllistymmekö nyt rikokseen, koska hallussamme on kiellettyä aineistoa? Jos kaikki ne, joiden hallussa on kyseistä aineistoa, ilmoittautuisivat nyt julkisesti, niin Ulla Karttuseen saama syyte osoittaisi mielivaltaisen luonteensa.
Kyseinen tapaus on silti taideinstituution kannalta paha ja kinkkinen. Kuten Annamari Vänskä totesi blogissaan 8.3., taidemaailma ei ole osoittanut suurta tukea taiteilijalle, joka on jäänyt yksin. Puoltavat adressit eivät ole kiertäneet internetissä kuten Katariina Lillqvistin tapauksessa. Karttusen teos ei ollutkaan hänen sanojensa mukaan taidetta, vaan poliittista aktivismia. Hän pyrki ”argumentoimaan” näyttelyllään tutkijan tai poliittisen toimijan tapaan – ei käyttäen taiteen keinoja. Viimemainitun olivat panneet merkille myös Mustekalan toimitusneuvoston jäsenet. Ihmettelimme yhdessä, miksei Karttunen käyttänyt taiteen keinoja, joka taiteilijan koulutuksen saaneelle ovat niin luonteenomainen ja itsestään selvä asia.(Karttunen ei ole tietääkseni saanut taiteilijan koulutusta.) Taiteilijakunnan tuen saaminen olisi edellyttänyt taiteen tunnustamista ja näyttelyltä reiluja taiteen tunnusmerkkien täyttämistä.
Ulla Karttusen näytely ei paikantunut selvästi taiteeseen vaan tutkimukseen tai epämääräiseen tutkimus-taiteeseen tai aktivismi-taiteeseen (mitä nimitystä siitä halutaan ikinä käyttääkään). Tällainen asema on hankala, etenkin vastuukysymyksissä. Aktivisti-taiteilija voi nimittäin vedota siihen, että hän on ”vain” taiteilija. Hän provosoi ja ärsyttää taiteen nimissä. Se käykin päinsä niin kauan kuin lakeja ei rikota. Provokaattori kantaa itse viime kädessä sen häpeän tai (kyseenalaisen) kunnian mikä provokaatiosta koituu. Provokaatioita ei ole syytä estää, mutta demokratian nimissä, sen joka provosoi, on syytä ottaa seuraukset kontolleen ja ymmärtää, että seurauksia myös on.
Muuten, Maritta Mellais on kirjoittanut mustekalaan erinomaisen artikkelin provokatiivisen taiteen vaikeudesta. Ks no 3/04 “Minne tuuli kuljettaa …”
Annamari Vänskä viittasi blogissaan myös em. näyttelyn pyrkimykseen uhmata taideinstituution rajoja ja tässä yhteydessä avantgarden eetokseen. Peter Bürgeriin vetoaminen tässä yhteydessä on kuitenkin ongelmallista. Bürgerin näkemys avantgardesta on vain yksi tulkinta, joka nojautuu siihen, että avantgarde olisi ollut suoraa poliittista liikehdintää, jonka takoituksena oli kaataa taide instituutiona.
Pikemminkin avantgarde on ollut ja on yhä kulttuurista liikehdintää ja oppositiota. Olen esittänyt, että avantgarden yhteiskunnallinen vaikuttavuus perustuu kulttuuriseen oppositioon, jonka demokratia mahdollistaa. Tästä tarkemmin kirjoituksessani ”Avantgarden suhde taiteen instituutioon ja politiikkaan” (kirjassa Katajamäki & Veivo: Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus, 2007).
Avantgardella on ollut voimaa niin kauan kuin poliittiset piirit eivät ole pystyneet omimaan sitä itselleen. Juuri siksi se on ollutkin hankala poliittisten järjestelmien kannalta toteaa Pirjo Lyytikäinen kyseistä kirjaa koskevassa arviossaan Avantgardistinen kirjallisuus, reflektio ja jatkuva kyseenalaistaminen” Mustekala 1/08.
Bürgerin teoria edellyttää, että autonomisen taiteen instituutio kaadetaan sisältä käsin eli siitä itsestään käsin. Puheenaoleva kohunäyttely ei täyttänyt tätä kriteeriä. Se ei operoinut taiteen mandaatilla lainkaan, ei käyttänyt taiteen keinoja, vaan ns. suoran toiminnan keinoja. Seurauksena oli, kuten nähtiin, että taideinstituutio puolustautui ja vetäytyi kuoreensa: se ei ottanut asiakseen näyttelyn puolustamista. Ne taiteilijat Salamasta Serranoon, joihin Annamari Vänskä viittasi, ovat esittäneet kulttuurikritiikkiä taiteen keinoin taiteilijoina. He ovat asettuneet oppositioon vallitsevia moraalinormeja vastaan, uhmaten myös sovinnaisia taidekäsityksiä, mutta he ovat tehneet sen taiteen ehdoilla, taiteessa. Taideinstituutio on myös asettunut puolustamaan heitä laajasti.
Ei taideinstituutiota noin vaan kumota. Instituution sisäiset normit voivat muuttua ja muuttuvatkin koko ajan, mutta ei taidetta autonomisena, omalakisena ja pätevänä elämän alueena voi hävittää. Tuskin tämä oli Ulla Karttusenkaan tarkoitus. Taiteen ja taidemaailman avullahan hänkin on saanut huomiota ja jopa ihailuakin osakseen. Kuka nyt tosissaan väittäisi näin mainiota foorumia tarpeettomaksi? Tutkija-Karttusen näyttöjä jäämme vielä odottamaan.
Omalla nimellä varustetut perustellut vastaukset ja kommentit osoitteeseen irmeli@mustekala.info