27.10.2005 Irmeli Hautamäki
Roi Vaaran näyttely Amos Andersonin taidemuseossa 7.10.–6.11. 2005. Performanssissa on kyse taiteilijan ja yleisön suorasta vuorovaikutuksesta ainutkertaisessa tilanteessa, joka ei toistu. Aika, paikka, tunnelma, yleisön mieliala, asenteet ja odotukset vaikuttavat kaikki siihen, mitä performanssista tulee ja miten se onnistuu. Performanssin taide käyttää hyväkseen teatterin alkuperäisiä, mimiikan keinoja. Tietysti performanssiin voidaan liittää myös musiikkia ja kuvataiteen elementtejä aina kulloisenkin esittäjän mukaan.
Roi Vaaran performanssitaiteesta tulee mieleen Etelä-Euroopassa näkemäni katuteatteri, jossa yksi tai useampi esiintyjä asettuu katutilaan ja yleisö kerääntyy spontaanisti ympärille . Roi Vaaran erottaa tästä perinteisestä muodosta hänen kehittämänsä esiintyjähahmo, joka on vaativampi, syvempi ja sanoisinko filosofisempi kuin katuteatterin hahmot yleensä. Roi Vaaran taide perustuu hänen luomaansa esiintyjähahmoon, joka nykyisin on tullut hyvin tunnetuksi: se on mustaan juhlapukuun pukeutunut hieman surullinen ja lempeä henkilö. Mustaan pukuun sonnustautuminen herättää yleisössä kunnioitusta ja luo esiintymiselle tarvittavaa etäisyyttä, sillä performanssitaiteilija ei ole teatterin lavalla suojassa.
Vaaran mustapukuinen mies on yleisölle myös samastumisen kohde, anonyymi moderni ihminen, yksinäinen kulkija, joka tuo mieleen mykän ajan elokuvien taiteilijat Buster Keatonin ja Charlie Chapalinin. Yhtäläisyyttä on siinä että kuten Vaaran myös Keatonin ja Chaplinin taide perustui elekielen täydelliseen hallintaan. Vaaran miekkonen ei kuitenkaan asetu keskelle sellaista kaoottista tapahtumien mylläkkää, mikä on tavallisista mykän ajan elokuvissa. Roi Vaaran esityksissä kaikki näyttää olevan tarkasti kontrolloitua, taiteilijan liikkeet ovat hitaita ja hallittuja, tapahtumia on vähän.
Usein performanssi perustuukin siihen, että taiteilija tulee paikalle ja on läsnä liikkumattomana. Tämä ei kuitenkaan sulje pois performanssiin liittyvää yllätyksellisyyttä, sen tapahtuessa voi sattua mitä tahansa, yleisön taholta tai muuten. Performanssissa onkin aina jännittävyytensä joka johtuu siitä, että koskaan ei voi olla täysin varma, miten se päättyy ja mitä sen kuluessa tapahtuu.
Alaston mies makaa selällään kylmällä kivilattialla lasilevyjen peittämänä. Hän makaa siinä näköjään ikuisesti, tuntikausia, liikkumattomana. Lopulta hänen ruumiinsa alkaa vapista kylmyyden aiheuttamista vilunväreistä ja häntä peittävät lasilevyt liikahtelevat huolestuttavasti. Miten hänen käy? ”Näen selväunia” niminen performanssi esitettiin 1997 Krakovassa. Sen aikana yleisöllä oli aikaa miettiä esimerkiksi sitä, miksi mies makaa alastomana altistaen itsensä kaikkien satunnaisten ohikulkijoiden katseille?
Mustapukuinen mies seisoo Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla aurinkolasit silmillä. Mies vain seisoo tyynesti paikallaan turistien alkaessa kiinnostua hänestä. Pian turistit haluavat valokuvauttaa itsensä oudon länsimaisen miehen kanssa. Turisti vaistoaa mieleenpainuvan ja tavallisuudesta poikkeavan asian ja hyväksyy sen, sillä on turistille arvoa, mutta poliisi huolestuu ja häätää miehen ympärille kertyneet uteliaat tiehensä. ”Seisominen” -nimisessä esityksessä (2000) performanssi saa ajasta ja paikasta johtuen poliittista painoarvoa, vaikka itse esityksellä ei ole mitään ideologista sisältöä. Esitys panee koetteelle kansalaisten demokraattiset oikeudet, joihin ilmaisunvapaus kuuluu. Kuinka paljon normeista poikkeavaa käyttäytymistä Kiinassa oikeastaan siedetään?
Performanssi on hetken lapsi, katoavaa taidetta, joka kuitenkin säilyy lähtemättömästi esityksen nähneiden ja kokeneiden mielissä. Performanssin taltioiminen videofilmille on vaikeaa. Tilanteen ainutkertaisuus, sen tässä ja nyt -luonne, yleisön läsnäolo ja vuorovaikutus taiteilijan kanssa, jotka kuuluvat esitykseen olennaisesti, katoavat taltioinnissa. Performanssin aura kärsii selvästi teknisessä reproduktiossa. Valokuva onnistuu taltioimaan performanssin nyt-hetken kuitenkin elokuvaa paremmin. Siksi Amos Andersonin museon näyttelyssä esillä olevat valokuvat Roi Vaaran teoksista toimivat ehkä paremmin kuin esillä olevat videofilmit, jotka antavat vain kalpean aavistuksen tilanteen intensiteetistä.
Roi Vaara on toiminut paljon taiteilijana ulkomailla. Suomalaisessa nykytaiteessa hän on ollut jonkinlainen kulttihahmo 1980-luvulta alkaen. Hänen ”Valkoinen mies” -performanssinsa kansainvälisen kriitikkoseuran AICA:n kokouksen aikaan Helsingissä 1983 on monien tuntema, mutta harvojen näkemä. Taide-lehden päätoimittaja Jaakko Lintinen on pitänyt Roi Vaaran “Valkoinen mies” -performanssia taide-elämän käänekohtana. Valkoisen miehen ilmestyminen lavalle puhujien joukkoon kesken itäsaksalaisen kriitikon ylipitkän poliittisen puheen merkitsi lopullista irtiottoa 70-luvun vasemmistolaisesta kulttuurihegemoniasta Lintinen arvioi kirjassaan “Taide hidas elämä lyhyt” (2001).
Vaikka Vaaran ajoitus AICAn kokouksessa oli loistava, voi kysyä, oliko hänen teoksellaan sellaista ideologista sisältöä kuin Lintinen olettaa? Performanssilla voi tiivistää ja alleviivata jotakin esiintyjän ja yleisön välisistä näkymättömistä suhteista. Kun taiteilija konttaa palkintojenjakotilaisuudessa hakemaan hänelle myönnetyn palkinnon, kuten Vaara teki, hän alleviivaa sanattomasti omaa asemaansa suhteessa palkitsijoihin, ei esitä poliittista kommenttia.
Valkoisen miehen jälkeen Roi Vaaran ilmaantumista erilaisiin taidetilaisuuksiin mustaan smokkiin sonnustautuneena pidettiin pitkään pelkkänä rituaalina, jolla oli kulttiarvoa, esiintymisiä ei aina käsitetty taiteeksi tai teoksiksi. Roi Vaaran läsnäolo oli monien mielestä pelkkä jännittävä taidetempaus, johon ei tarvinnut kiinnittää sen kummempaa huomiota. Nykyisin tilanne on toivottavasti jo muuttunut. Roi Vaaran saavutettua teoksillaan myönteistä huomiota ulkomaisissa taidetapahtumissa häneen osataan suhtautua kotimassaakin taiteilijana, joka panee itsensä kokonaan alttiiksi esityksissään.
Roi Vaara on kertonut pitävänsä Marcel Duchampia esikuvana taiteelleen. Olen miettinyt, mitä tämä voisi tarkoittaa ja ehdottaisin seuraavaa. Performanssitaiteilija on teoksessaan läsnä, mutta siitä huolimatta teos on aineeton tapahtuma tekijän ja yleisön välillä. Se on luonteeltaan henkinen haastaessaan yleisön ja taiteilijan vuorovaikutukseen toistensa kanssa, näin tapahtuu Duchampin teoksissa. Teokset ovat lisäksi ainutkertaisia eikä niissä käytettyä ideaa toisteta koskaan samanlaisena. Roi Vaara kiirehti onnittelemaan kun väittelin Duchampista 1996. Nyt on minun vuoroni onnitella Ars Fennica-palkinnosta.