Parilta viime vuodelta tuttuun tapaan Mustekalan uusi vuosi käynnistyy katsauksella menneen vuoden kulttuuritarjontaan ja -kokemuksiin. Ohessa Mustekalalaisten valinnat perusteluineen!
Jutta Tynkkynen (kulttuuriyhdistys Mustekalan puheenjohtaja)
Hallyu! The Korean Wave (näyttely, V&A South Kensington, Lontoo, 24.9.2022–25.6.2023)
Maailman suurten kulttuurihistoriallisten museoiden näyttelyt ovat viime vuosina paisuneet sellaisiin installaatiomaisiin mittakaavoihin, että niiden kokeminen alkaa muistuttaa taidenäyttelyitä. Victoria&Albert Museumin eteläkorealaisten nykykulttuurin suosiota länsimaissa käsittelevä näyttely yllätti silti monimediaisella tykityksellään. Näyttely oli valtava spektaakkeli ja sen kokeminen tilassa suurella ammattitaidolla rakennettu dramaturgia, joka ei sellaisenaan käänny esimerkiksi kirjan sivuilta koettavaan muotoon.
Forecast and Fantasy. Architecture Without Borders, 1960s–1980s (näyttely, Viron arkkitehtuurimuseo, Tallinna, 20.1.–30.4.2023)
Hengästyttävän laaja ja syväluotaava näyttely rakennetun ympäristön tulevaisuusutopioista rautaesiripun itä- ja länsipuolelta. Näyttelyssä oli esillä aikansa teknologista kehitystä ja ideologista keskustelua seuranneiden arkkitehtien teknisiä ja taiteellisia haavekuvia tulevaisuuden yhteiskunnista. Näyttelyarkkitehtuuri loi tilaan aihetta kauniisti tukevia rakenteita ja sen vaikutelma oli samanaikaisesti retro ja installaatiomainen, näyttelyn maailmaan upottava. Saman vuoden syksyllä ilmestyi tuhti ja näyttävä näyttelykatalogi, joka kykenee välittämään näyttelyn runsauden.
Manda, Isa Rosenberger (näyttely, Bauhaus Dessau, Dessau-Roßlau, 1.6.2023–7.1.2024)
Kuka oli Manda von Kreibig? Hänen nimensä oli unohtunut historian hämyyn ennen kuin itävaltalainen taiteilija-tutkija Isa Rosenberger syventyi Bauhaus-museon kokoelmiin ja nosti sen uudelleen esille. Von Kreibig oli yksi Bauhausin unohdetuista naisista, joiden tarinat jäivät – tai ne pikemminkin jätettiin – miesten varjoon. Tutkimuksen pohjalta syntynyt teos purkaa systemaattisen unohtamisen ja syrjään työntämisen kulttuuria ja rekonstruoi von Kreibigin kehittämää tanssitaidetta. Rosenbergerin videoteoksessa tanssija Celia Millan tekee von Kreibigin kadonneesta tanssista jälleen elävää ja Bauhaus-museon kokoelmatiloista sen näyttämön.
Tuija Huovinen (kulttuuriyhdistys Mustekalan sihteeri)
Solar Noon -ryhmänäyttely Taattisten tilalla 19.7.–19.8.2023
Naantalissa Taattisten tilalle rakennettu näyttely sijoittui vanhan viljasiilon ympäristöön. Oivallinen ripustus, näyttelyn eheä dramaturginen kuljetus sekä teosten pohdiskeleva välisyys johdattivat tarkastelemaan kosmisia ja planetaarisia syklejä, hajaantumisia ja kasaumia sekä niiden mittakaavoja.
(Näyttelyn taiteilijat: Taru Happonen, Venla Helenius, Milka Luhtaniemi, Marianna Henriksson, Minjee Hwang Kim, Laura Jantunen, Liisa-Irmelen Liwata, Jaakko Pietiläinen, Elina Vainio. Kuraattori: Riikka Thitz)
Mikael Brunila, Vilja Saarinen ja Valter Sandell: Kuulumme toisillemme – kirjeitä ja kirjoituksia ystävyyden politiikasta (2023)
Tämä kirja nousi itselleni vuonna 2023 merkitykselliseksi teokseksi kirjekokoelmana, joka yhdistelee, paikkailee ja auki-avaa lohdun ja epätoivon sekä ystävyyden, hoivan ja epätiedon potentiaalien tilkkutäkkejä. Luettuani kirjeiden toisiinsa limittyvää ajattelua aloin pohtia (varsinkin käsin)kirjoittamisen verkkaista, pysähtyvän ja keskittyvän ajattelemisen, toiseen kurottamisen, taktiilisen ja aistivoimaisen kokemisen merkityksiä (myös Suomen Pisa-tuloksia ja lukemiskulttuurin erinäisiä haasteita tarkastellessa) mahdollisuuksina rakentavaan ja myötäelävään, väkivallattomaan vuorovaikutukseen, joka tuntuu yhteiskunnallisesti jäävän jatkuvasti turhan vajaaksi.
Dokumentit ja dokumenttisarja
Vuonna 2023 kohtasin uusia teoksia ja palasin takaisin joidenkin äärelle. Tieteiden yönä 2023 IHME Helsinki esitti taiteilija Ursula Biemannin Forest Mind -videoesseen (2021), jossa kiehtovasti toisiinsa punoutuvat shamanistiset käytännöt, alkuperäiskansojen tieto sekä länsimainen modernin tieteen näkökulma. Biemannin työskentelylle ja taiteelliselle tutkimukselle tyypillistä on maapallon kulttuuristen, geologisten, hydrologisten ja ilmakehällisten ulottuvuuksien ja rakentumisten moniulotteinen tarkasteleminen, mikä tässä muodossa tuntuu kiinnostavalta. Tietynlainen esseestä huokuva rikas hiljaisuus palautti minut dokumenttiohjaaja Pirjo Honkasalon tuotantoon (Mysterion, 1991) ja pohdin jälleen ohjaajan praktiikkaa: “Älä tee mitään. Näytä vain se, mikä on”. YLEn Suomi on queer (2023, ohj. Roosa Kuosmanen) osoittautui taiten tehdyksi, lempeäksi ja moninaiseksi dokumenttisarjaksi.
Jaakko Uoti (hallituksen jäsen)
Rosa Loyn ja Neo Rauchin näyttely “Das Alte Land – Ikiaikainen maa” taide- ja museokeskus Sinkassa
Saksalaisesta romantiikasta ja ekspressionismista omintakeisesti ammentavien maalarien teokset ovat samaan aikaa surrealistisia, hyperrealistisia ja absurdeja – ja samalla värikylläisiä ja teknisesti hienoja. Runsaaseen näyttelyyn tuntui uppoavan kuin mukaansa tempaavaan ja syvälliseen romaaniin.
Elina Pirisen “Mortal Tropical Dances” Tanssin talossa
Mortal Tropical Dances oli ainakin viime vuoden ja varmaankin oman elämäni hurjimpia ja hienoimpia tanssitaidekokemuksia. Pimeydestä ja elämän alkuliemestä kehkeytyvä huumaava teos seitsemälle tanssijalle ja yhdelletoista muusikolle oli ainutlaatuinen esitystaiteellinen kokemus.
Kirjojen lukeminen
Nykyihmisen alituisesta kiireestä, kaikenlaisista arjen paineista sekä keskittymiskyvyn puutteesta on puhuttu ajan hengen mukaan mediassa ja sosiaalisessa mediassa väsymiseen asti. Virkistäviä vastakommenttejakin tähän valitteluun löytyi, mm. Nuoren Voiman päätoimittaja Johanna Osváthin mainio avutonta nykyihmisraukkaa ravisteleva teksti “Anteeksi, olisiko teillä hetki aikaa lukea?”, joka kysyi, olemmeko todella vain viattomia tilanteen uhreja, vai voisimmeko vaatia itseltämme myös enemmän? Olen itse sellainen keskittymiskyvytön valittaja, joihin Osváth viittaa, mutta vuonna 2023 tein päätöksen lukea (huom. nimenomaan lukea, ei kuunnella) enemmän, ja ihme kyllä onnistuin. Kannustan siis kaikkia lukemaan, sen verran kuin kullekin sopii – fyysisen kirjan lukeminen on erityistä ja nautinnollista, kun sille antaa aikaa.
Athanasía Aarniosuo (hallituksen jäsen)
Terhi Adler, Whatever Presents: Personal Space (In Three Dimensions) ja Hannele Richert, Please Hold Fumetto-sarjakuvafestivaaleilla Luzernissa, maaliskuussa 2023
Maaliskuun 2023 Fumetton sarjakuvafestivaaleilla Luzernissa sekä Terhi Adler että Hannele Richert haastoivat vierekkäisillä näyttelyillään tavanomaisen sarjakuvan muodon esittämällä sarjakuvansa kolmessa ulottuvuudessa. Adlerin näyttelyn paperimassasta muovaillut hahmot keskustelivat keskenään ja yleisön kanssa katosta roikkuvien 3D-puhekuplien välityksellä. Siinä, missä Adlerin sarjakuvien tilallisuus oli ilmeistä, hauskaa ja räikeääkin, venytti Richert sarjakuvan rajoja hillitysti ja elegantisti. Richertin kehystetyt originaalit yhdistettyinä animaatioihin, veistoksiin ja rekvisiittaan saattoivat yleisön epätavalliseen, anakronistiseen tilaan, jossa katsoja yhtä aikaa on Richertin luomassa maailmassa ja katsoo sitä ulkopuolelta.
Andrea Lawlor, Paul Takes the Form of a Mortal Girl (London: Picador, 2017), luettu elokuussa 2023
Paul Takes the Form of a Mortal Girl on outo, seksikäs, hullu, hämmentävä ja äärimmäisen luova. Muodonmuuttaja Paul Polydoris seikkailee Iowasta halki Yhdysvaltojen San Franciscoon, rakastuen, ihastuen, kuluttaen musiikkia, ihmisiä ja identiteettejä. Paul on kaunis, nuori, innostunut ja innostava. Paulin seikkailu on yhtä aikaa identiteettitutkimus sekä tutkimus halusta; Paul on kaikkea sitä, mitä lukija on aina halunnut (ja halunnut olla). Kirja puolestaan ei muistuta mitään aiemmin lukemaani, ja sen nopea tempo ja lukuisat pop-kulttuuriviittaukset imaisivat minut mukaansa ensimmäisestä sivusta lähtien.
The Jesus and Mary Chain, Live Crystal Palace, Lontoossa, elokuussa 2023
Ennen keikkaa haimme kahvit puiston lähellä sijaitsevat vegaanikahvilasta. Jonossa takanani seisoi parikymppinen tyttöoletettu, pinkeissä shortseissa ja saksitussa The Jesus and Mary Chain -paidassa. Hymyilin hänelle. Kahvi kädessäni kävelin pubin ohi, jonka terassilla istui kuusikymppinen mies, jonka bändipaita jo hieman kiristi vatsan seudulta. Hymyilin hänellekin. Kävelimme yhdessä puistoon, nuoret reiverit takanamme jäivät epäreilusti vartijoiden seulaan, kun keski-ikäisinä minä ja seuralaiseni kävelimme reippaasti tarkistusjonon ohi. Kun lopulta seisoimme lavan edessä ja yhtye saapui eteemme, katsoin taakseni ja näin tuhansittain ihmisiä, ihania ihmisiä. Nuoria, vanhoja, eri tyylejä edustavia. Tuona iltana olimme yhdessä.
Marina Abramović, Royal Academy of Arts, Lontoossa, joulukuussa 2023
Abramovićin näyttelyn paras osa ja se, miksi näyttely päätyi tälle listalle, löytyi Royal Academy of Artsin suurimmasta salista: salin täydeltä mustavalkoisia lyhytelokuvia, performatiivisia narratiiveja ihmissuhteista ja parisuhteista. Yhdessä Ulayn kanssa toteutetut performanssiteokset (sekä niiden dokumentaatiot) ovat väkevintä Abramovićia; yhteys yleisöön löytyy yhteydestä toiseen taiteilijaan, jonka kanssa Abramović jakoi elämänsä ja ajatuksensa, kunnes suhde päättyi eroon Kiinan muurilla vuonna 1988. Sinä yönä, kun Ulay kuoli, näin unta, että hän oli poikaystäväni ja yhdessä olimme vampyyreitä.
Tanja Becher (hallituksen jäsen)
Apolonia, Apolonia (Rakkautta & Anarkiaa -festarilla)
Dokumenttielokuva kertoo nuoren kuvataiteilija Apolonia Sokolin kautta taidemaailman eri skeneistä ja tavoista voida elää taiteilijana nykymaailmassa. Päähenkilö käy vuosien aikana läpi eri elämänvaiheita ja erilaisia taiteellisia identiteettejä.
Itse näin elokuvassa sekä kysymyksiä että vastauksia seuraaviin pohdintoihin: Kuka olen taiteilijana? Kuka olen naisena? Mitä odotan itseltäni ja mitä yhteiskunta odottaa minulta? Missä ovat rajani? Mitkä ovat arvoni? Kenelle teen taidettani ja kenen kanssa?
Elokuvan ja päähenkilön rehellisyys, läheisyys ja radikaalius vaikuttivat minuun voimaannuttavasti. Elokuvan jälkeen tuntui, että yhteen henkilöön saa mahtua monta identiteettiä ja nuorella taiteilijalla on monta mahdollista ovea avattavana.
Veistospuisto Metsänrauha eli Skulpturenpark Waldfrieden (Wuppertal, Saksa)
Länsi-Saksan teollisuusalueen kaupungissa Wuppertalissa sijaitsee harmahtavan ja hieman pölyisen keskustan läheisyydessä suhteellisen iso veistospuisto. Pääsymaksun suoritettuaan pääsee vapaasti kiertämään puistoaluetta, jossa korkealle nousevien puiden lomasta nousee esiin sekä pysyviä veistoksia että vaihtuvia näyttelyitä.
Veistospuisto perustettiin Wuppertalissa asuvan brittiläisen kuvanveistäjä Tony Craggin toimesta. Craggin lukuisten veistosten lisäksi puiston taiteilijalistalla on tuttuja nimiä kuten Erwin Wurm ja Henry Moore. Muutaman naistaiteilijankin veistoksia löytyy, jos oikein etsimällä etsii.
Parasta veistospuistossa oli kuitenkin luonnon ja taiteen vuoropuhelu, jota luonto hallitsee. Veistosten kautta viritettynä siirtyy havainto myös puihin, sieniin ja linnun ääniin tarkkana ja avoimena.
Galleria Huuto
Oldie, but goldie. Taiteilijavetoinen tila taiteelle on muuttanut vuonna 2023 jälleen uusiin tiloihin Kalasatamaan. Huudon näyttelyt ovat monitaiteellisia ja korkealaatuisia, ja ovat olleet tätä jo vuodesta 2002. Uudet tilat on taas rempattu yhteisvoimin. Rakkauden taidetta kohtaan sekä kovan työpanoksen tuntee jokaisessa nurkassa. Pienehköön tilaan mahtuu monipuolinen näyttelyohjelma ja jo yhdestä näyttelystä kumpuaa kokonainen maailma.
Uuden sijainnin avajaisnäyttelyssä nimeltä Huh-huh! oli esillä yli 40 taiteilijan teoksia. Tunnelma avajaisissa oli lempeä ja voimaantunut. Teokset loistivat.
Huudon toiminta ansaitsisi tämän Vuoden parhaat -noston varmaan joka vuosi. Toiveeni vuodelle 2024 ja tulevaisuudelle onkin upeiden taidetilojen ja toimijoiden jatkuvuuden takaaminen.
Helmi Saukkoriipi (päätoimittaja)
Hiljaisuus-festivaali ja Särestöniemi-museo
Sodankylän elokuvajuhlat saavutti viime vuonna kaikkien aikojen kävijäennätyksen, 35 000 kävijää, mikä myös näkyi, kun suurenkin teltan näytöksistä valtaosa oli loppuunmyytyjä. Etelässä tuntemattomampi on Kittilän pienessä Kaukosen kylässä elokuvajuhlia edeltävällä viikolla järjestettävä sirkusta ja klassista musiikkia yhdistelevä Hiljaisuus-festivaali. Vierailin itse festivaaleilla viime vuonna ensimmäistä kertaa, ja ihastuin ympäri kylää, paikkasidonnaisesti juuri festivaalia varten toteutettuihin esityksiin. Omakotitalon piharakennuksessa, intiimissä ladossa koin taianomaisen alttoviulisti Hanna Pakkala ja ilma-akrobaatti Heini Koskisen Taivon ja Kaukosen puutarhalla, kukkarivien keskellä kuulin Ánnámáretin joikua ja Ilkka Heinosen jouhikonsoittoa. Vierailin myös upeassa Särestöniemi-museossa, jota suosittelen lämpimästi myös talven Levin tai Ylläksen matkaajille.
Spencer Tunickin näyttely Kuopion VB-valokuvakeskuksessa
Kesälomareissulla päädyin vähän yllättäenkin Kuopion VB-valokuvakeskuksen näyttelyyn, joka jäi mieleeni yhtenä vuoden parhaista. Newyorkilainen Spencer Tunick on tunnettu valokuvista, joissa hän hyödyntää alastomia ihmisiä visuaalisena massana. Taiteilija kohautti myös Kuopiossa kuvaamalla lähes tuhatta ihmistä paikallisissa kohteissa. Valokuvat luovat erilaisten paikkojen ja niihin sijoitettujen ihmismassojen kautta tunnelmia ja assosiaatioita. Niissä on kauneutta, ihmetystä ja absurdiutta.
DOMi & JD BECK Flow Festivaaleilla sekä Kaija Saariahon HUSH solistina Verneri Pohjola
Musiikkirintamalta on mahdotonta valita vain yhtä, joten mainitsen kaksi. YouTube-videoillaan tunnetuksi tulleen jazzduon Domin ja JD Beckin keikka Flowssa ja Kaija Saariahon viimeiseksi jääneen sävellyksen HUSHin konsertti Helsingin juhlaviikoilla, Musiikkitalolla. Molemmat venyttivät musiikin, äänten ja rytmin rajoja, ja sitä kautta herättivät esteettistä hämmästystä. Domi ja JD Beck soittavat teknisesti vaikeaa jazzia, joka kuitenkin nippanappa pysyy koossa ja kuulijalle miellyttävän kuuloisena. Saariahon HUSH venytti äärimmilleen trumpetille mahdollisen äänirekisterin ja solisti Verneri Pohjolan ammattitaidon. Se nosti silmiin myös kyyneleet kuoleman läsnäolon huokuessa äänimassasta. Konsertti on yhä kuultavana tallenteena Yle Areenassa.
Alonzo Heino (päätoimittaja)
Jacob Collierin musiikkivuosi
Ainaista innostusta pursuavalla muusikko-säveltäjä Jacob Collierilla oli upea vuosi. Helmin mainitsemien Domi Lounan ja JD Beckin – sekä monen muun nuoren nykymuusikon – tavoin some-videoiden kautta parrasvaloihin noussut Collier tunnetaan ällistyttävästä ja monipuolisesta virtuoottisuudestaan. Hän onkin ollut erityisesti muusikoiden suosikki, mutta viime vuosina Collier on alkanut saavuttaa myös suurempia yleisöjä.
Collierin laaja-alainen osaaminen ilmenee hänen soitossaan ja sävellyksissään, jotka ovat usein täynnä tiheitä harmonioita ja risteileviä rytmejä. Tämä ei tosin ole aina tuntunut tietoiselta valinnalta vaan maneerilta, jonka on kuitenkin voinut ymmärtää nuoren taiteilijan ilmaisun rajojen koetteluksi ja kasvuvaiheeksi. Tässä suhteessa Collierin duetto Brandi Carlilen kanssa, kappale Little Blue, on ilahduttavaa kuultavaa: kypsä ja herkkä, mutta silti pistämättömästi Collierin tyylinen laulu. Collier myös hyödyntää kappaleessa hänen ympäri maailmaa viime vuosina äänittämiään yleisökuoroja. Nämä äänitteet ovat peräisin Collierin konserteista, joiden lomassa hän on johtanut yleisöjä sanattomassa, moniäänisessä yhteislaulussa lavalta käsin.
Ja konserteista puheen ollen: tänä syksynä ilmestyi ilotteleva konserttitallenne, josta välittyy Collierin ja hänen huikean kiertueyhtyeensä energisyys. Viesti on hieno: kompleksinenkin musiikki voi olla todella hauskaa. Itselläni oli ilo seurata pääosin samasta ohjelmistosta koostuvaa konserttia myös paikan päällä Wienin hämärtyvässä kesäillassa. Yleisökuorossa mukana oleminen oli juuri niin maagista, kuin miltä se eri puolilta maailmaa taltioiduissa videopätkissä vaikuttaa.
Romantikerhaus-museo Jenassa
Pääsin viime kesänä unelmieni matkakohteeseen eli Saksan Jenaan. Tästä pienehköstä yliopistokaupungista tekee merkittävän se, että siellä tehtiin ja ajateltiin asioita, jotka kaikuvat edelleen vahvasti modernissa länsimaisessa kulttuurissamme. Jenan varhaisromantikoiden ja idealistifilosofien näkemykset mm. luonnon, orgaanisen elämän, sivistyksen, tieteen sekä taiteen/taidon perusolemuksesta osoittautuvat nykytutkimuksessa alati monisyisemmiksi ja ajankohtaisemmiksi.
Jenan vierailuuni kuului käynti Schillers Gartenhaus ja Romantikerhaus -museoissa. Molemmat hienoja, mutta Romantikerhaus ansaitsee erityismaininnan. Pettymyksen välttääkseni pidin odotukseni kohtuullisina, mikä ei lopulta ollut tarpeen, sillä Romantikerhaus vastasi hienosti haastavaan kysymykseen: miten esittää aatehistoriaa ja filosofisia ideoita näyttelyn muodossa? Yksi huone oli muunnettu luentosaliksi, jossa seinästä työntyvä J. G. Fichten pää laukoi oppejaan. Lempparini oli yläkerran kaivosta simuloiva Novalis-osio, johon oli kekseliäästi nivottu useampia varhaisromantiikan teemoja.
On myös hyvä korostaa, että erityisesti romantikot tekivät ajattelu- ja luomistyötään usein yhdessä keskustellen ja unelmoiden. Weimarin Goethe-museoon verrattuna Jenan piskuinen Romantikerhaus onkin hieno myös siitä, että siellä ei juhlisteta yhtä suurhenkilöä vaan ihmisryhmää. Vaikka Jenan piirin tunnetuimmat kirjalliset tuotokset ovat sen miespuolisten jäsenten laatimia, on tärkeää muistaa piiriin kuuluneen myös merkittäviä naispuolisia jäseniä. Romantikerhaus tekee hyvää työtä nostaessaan myös tätä puolta varhaisromantiikasta esiin.
Cartoonist Kayfabe & Tantacrul -videokanavat
Nostan lopuksi esille kaksi YouTube -kanavaa. Sarjakuvataiteilijoiden Ed Piskorin ja Jim Ruggin pyörittämä Cartoonist Kayfabe -kanava suoltaa kovalla tahdilla videoita, joissa Piskor ja Rugg analysoivat letkeään mutta asiantuntevaan tyyliin sarjakuvia. Pääpaino on amerikkalaisella valtavirtasarjakuvalla, mutta kanavaa enemmän selaamalla löytää kyllä kaikenlaista.
Sarjakuvakaksikkoon nähden julkaisurytmiltään vastakohtaisella Tantacrul-kanavalla säveltäjä ja musiikkiohjelmistokehittäjä Martin Keary tarkastelee moninaisia musiikkiaiheita. Pisteliäs ja tarkkanäköinen Keary hyödyntää mm. tosi-tv:n ja yritysmaailman musiikkia koskevissa analyyseissään paitsi säveltäjän tietämystään myös (hänen omien sanojensa mukaan) ”välttävää tietämystä vanhentuneesta kriittisestä teoriasta”. Tantacrulin tänä vuonna julkaisema nuottijärjestelmiä koskeva video oli sekin hieno, mutta oma ehdoton suosikkini on Kearyn upea musiikkielitismiä käsittelevä videoessee.