Myöhäissyksyn kallista valoa eli Frankfurt Jyväskylässä

 

Frankfurtin koulun kriittinen teoria Suomessa -seminaari
Jyväskylä 26.10.2019

 

Institut für Sozialforschung perustettiin Frankfurtin yliopiston yhteyteen 1923. Sen suojissa kehittyi niin sanottu Frankfurtin koulukunta, jonka vaikutus filosofiaan, yhteiskuntatieteisiin ja kulttuurintutkimukseen on ollut käänteentekevä.

Laitos oli marxilaisittain orientoitunut ja juutalaisen Felix Weilin (1898 – 1975) lahjoituksen turvin perustettu. Hitlerin noustua valtaan sen toiminta kävi mahdottomaksi. Keskeiset ajattelijat pakenivat Yhdysvaltoihin ja työskentelivät ensin Columbian ja sitten Los Angelesin yliopistoissa. Vuodesta 1951 toiminta jatkui Frankfurtissa – ja jatkuu edelleen, tosin rahoitusvaikeuksien kanssa kamppaillen.

Frankfurtilaiset toivat yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimukseen monitieteisyyttä, saksalaisen klassisen filosofian perusteellista tuntemusta ja kapitalismikriittisyyttä. Tavoitteena oli yhteiskunnallinen emansipaatio – tosin monet ajattelijat päätyivät näkemään sen mahdollisuuden käytännössä olemattomana. Keskeinen teema on ollut reifikaatio, moderneissa ja jälkimoderneissa yhteiskunnissa vaikuttavat vieraantumis- ja esineellistymisprosessit.

Eurooppa lahjoitti vuonna 1933 Amerikalle Theodor Adornon (1903 – 1969) ja Max Horkheimerin (1895 – 1973). Hegeliläistä Järjen viekkautta lienee se, että Amerikka lahjoitti seuraavana vuonna Euroopalle Aku Ankan.

Frankfurt Jyväskylässä

Tänä vuonna Frankfurtin koulun keskeinen ajattelija Jϋrgen Habermas (s. 1929) täyttää yhdeksänkymmentä vuotta. Toisen keskeisen ajattelijan Theodor Adornon kuolemasta on kulunut viisikymmentä vuotta. Merkkipäivien kunniaksi Marxilaisen yhteiskuntatieteen seura ja Jyväskylän yliopiston filosofian oppiaine järjestivät seminaarin Frankfurtin koulun kriittinen teoria Suomessa. Tapahtumasta muodostui lähes ihanteellinen sekoitus asiantuntijoiden esitelmiä ja aktiivisen yleisön kommentteja.

Tuomas Manninen luonnosteli esityksessään Frankfurtin koulun historiallisia vaiheita kansallissosialismin varjosta läntisen marxismin tienraajaksi. Olli-Pekka Moisio käsitteli Max Horkheimerin ”lamaannuttavan epätoivoista” myöhäisajattelua. Mikko Immonen puolestaan valotti saksalaisen 1920-luvun (lähinnä Spenglerin) konservatiivisen Kulturkritikin mahdollista vaikutusta Adornon ajatteluun.

Keijo Lakkala kertoi omasta tutkimusprojektistaan, jossa tarkastellaan Herbert Marcusen (1898 – 1979) ajattelusta inspiroituen ”yhteiskunnallisia vastakäytänteitä”. Näistä toiset ovat kapitalistisen yhteiskunnan ulkopuolella toimimaan pyrkiviä, lyhytikäisiä utopioita, toiset taas kapitalismin sisään työntyviä ”toisin tekemisen” tapoja. Jälkimmäisistä Lakkala nosti esimerkiksi aikapankin.

Raimo Huttunen esitteli Habermasin kapitalismin kritiikin ”nousua ja tuhoa”, varhaisvaiheen Marx-tulkintoja, jotka johtivat Marxista luopumiseen ja ei-marxilaisen teorian hahmottamiseen. Habermasista ja hänen elämismaailman kolonisaatioteesistään jatkoi Arto Laitinen. Seminaarin päättivät Sari Hietamäki ja Antti Moilanen kertomalla Frankfurtin koulun kriittisestä pedagogiikasta. Omalla tavallaan se oli myös kunnianosoitus Jyväskylän kasvatustieteelliselle perinteelle.

Monipuolinen seminaari siis, mutta toki yllättävän miehiseltä vaikutti tämä ”suomalainen frankfurtilaisuus” – esitelmöitsijöinä seitsemän miestä ja yksi nainen (Kia Lindroosin Walter Benjamin -esitelmä oli peruuntunut).

Häkellyttävä oppineisuus

Loppusyksyn tai alkutalven auringosta nauttiva Jyväskylän Mattilanniemi tarjosi seminaarille komeat puitteet. Ulkopuolisen silmin tapahtuma vaikuttikin nimenomaan Jyväskylän filosofisen perinteen manifestaatiolta ja sen ansaitsemalta huomionosoitukselta. Kirkkaassa ilmassa väreili myös julkilausumaton kysymys: miten kriittinen teoria vastaa tämän hetken polttaviin ongelmiin. Pystyykö se vastaamaan niihin ylipäätään?

Yleisön yllättävä runsaslukuisuus ja aktiivisuus todistivat joka tapauksessa Frankfurtin koulun jatkuvan ajankohtaisuuden puolesta.

Teoria on teoriaa, ja tuntuu kriittisenäkin viihtyvän abstraktioissaan. Yleisökysymykset pakottivat esitelmöitsijöitä kuitenkin miettimään myös niin sanottua käytäntöä. Huomautettavaa seminaarista löytyy ainoastaan englanninkielisten ”kalvojen” ajoittaisesta käyttämisestä – saksankielistä ajattelua valottavassa suomenkielisessä seminaarissa. Vähintäänkin se on tyylitöntä.

Mutta häkellyttävä on Suomessa oppineisuus. Eri asia on, että päivittäisen julkisuuden rakenteissa se ei juuri pääse läpi. Ei joko pysty tai ei halua.

 

Teksti: Veli-Matti Huhta