Harjukaupungin salakäytävät, romaani. Atena, Jyväskylä, 2010, 372 tai 375s.
Jyväskyläläisen Pasi Ilmari Jääskeläisen toinen romaani Harjukaupungin salakäytävät (2010) on omistettu kirjoittajan kotikaupungille. Suomessa on kaupunkiromaanien perinne, joka keskittyy lähinnä pääkaupunkiin, mutta myös Tampere on ollut vahvasti romaanien näyttämönä, samoin monet muut vanhat kaupungit. Miksi kirjoittaa Jyväskylästä, tämä kysymys nousee väistämättä lukijan mieleen. Kirjaa lukee pakosti kannanottona kaupungin nykytilaan.
Jyväskylä on vanha kaupunki, jo Nikolai I:n perustama ja kaupungin merkitys koko maan koululaitoksen uranuurtajana tunnetaan. Romaani lähteekin liikkeelle vanhan kulttuurikaupungin imagosta, sillä sen päähenkilö, kustantaja Suominen edustaa jyväskyläläistä sivistyneistöä jo kolmannessa polvessa.
Harjukaupungin salakäytävät etsii kaupungille uutta identiteettiä. Romaani rikkoo pala palalta kliseisen kuvan ’Suomen Ateenasta’. Kustantaja Suominen elää täydellistä kaksoiselämää. Pinnalta katsoen hän on moitteeton akateeminen kansalainen, joka toimii arvostetussa ammatissa ja luottamustehtävissä. Hän on kiltisti ja tylsästi naimisissa, jahkailee omakotitalon remonttia, mutta välttelee sentään Jyväskylän Herraklubin jäsenyyttä. (Herraklubi viittaa perinteikkääseen Suomalaiseen klubiin jonka jäseneksi pääsevät vain miehet.) Mutta pinnan alla tapahtuu kummia.
Kustantaja Suominen elää unimaailmassa, sen surrealismi leikkaa arkiharmaata elämää, joka fyysisesti rajoittuu muutamaan kortteliin. Kirjan alkupuolen unet ja piipahdukset kuvitteellisiin sateenvarjokauppoihin ovat hauskaa luettavaa romaanissa, joka muuten kuvaa kaupunkia hyvin realistisesti.
Romaani tuo esiin todellisuuspakoa mitä erilaisimmissa muodoissa. Sitä ovat päähenkilön lapsuusmuistot, ystävien kanssa vietetyt kesät Tourulassa, kauan sitten tuhotussa puutalokaupunginosassa. Myös internet mahdollista paon todellisuudesta. Koti merkitsee päähenkilölle suurin piirtein samaa kuin tietokone ja facebook. Vaimo ja lapsi voivat puuhata omakoti-idyllin pihamaalla, kun perheenpää istuu netissä ja tutkii ihmisten profiileja ja päivittää omaa statustaan. Välillä kustantaja Suominen on niin poissaoleva, ettei tunnista edes omaa lastaan, eikä huomaa päiväkausiin että vaimokin on kadonnut jonnekin.
Romaani sisältää runsaasti aineksia ironiaan. Yksi ironian paikka on Elokuvallinen elämäopas -niminen bestseller, jonka kirjoittajaan päähenkilö kustantajan ammatissa tutustuu. Bestseller markkinoi ideaa, jonka mukaan tavalliset ihmiset voivat tehdä elämästään merkityksellistä klassikkoelokuvien kohtauksia jäljittelemällä, eskapismia tämäkin.
Elokuvallinen elämänopas edustaa nykyajalle tuttua pinnallisen taitavaa, puoli-sivistynyttä hömppäfilosofiaa, jota tulvii kaikkialta. Elokuvallinen elämänopas julistaa, että Jumalan tarkoitus ei löydy laeista, käskyistä tai pyhistä kirjoituksista vaan klassikkoelokuvista. ”Avatkaa silmänne ja katsokaa maailmaa niin näette, ettei Jumala ole moralisti vaan esteetikko, lopullinen kriitikko ja elämä on elokuvaa.” Elokuvat eivät merkitse romaanissa mitään sisältönsä takia, taiteena, ne ovat vain pelkkää esteettistä kuorrutusta.
Jo siinä, että vakavamielinen jyväskyläläisen sivistyneistön edustaja, romaanin kustantaja Suominen, hurahtaa moiseen ja alkaa touhuta bestsellerin kirjoittajan kanssa, olisi ollut riittävästi ironian aineksia yhdelle romaanille. Tämä ei ole kuitenkaan riittänyt, sillä lisää aiheita ja kierroksia on tarjolla sitä mukaa, kun juoni etenee. Elokuvallisen elämänoppaan kirjoittaja, joka on maailmanluokan kuuluisuus, on ryhtynyt kirjoittamaan ”cinemaattista kaupunkiopasta” Jyväskylästä. Juonen edetessä myös romaanin tyylilaji muuttuu arkirealismista hurjaksi fantasiaseikkailuksi.
Harjukaupungin salakäytävien lukija joutuu kohtaamaan samanlaisen aihetulvan kuin katsoja Tero Nurmisen taidenäyttelyssä, jota Harri Mäcklin arvioi mustekalassa äskettäin. Jos Tero Nurminen on kuvatulvan perillinen, niin Pasi Jääskeläinen on median ja internetin informaatiotulvan perillinen. Nurminen esitteli näyttelyään sanoen että se sisältää ”kysymyksiä, tarinoita, näkemyksiä ja avauksia”, samaa voisi sanoa Harjukaupungin salakäytävistäkin. Myös siinä riittää kysymyksiä, tarinoita, näkemyksiä ja avauksia vähän joka suuntaan. Aiheita kuvataan taitavastikin, mutta mistään ei saada oikein otetta. Romaanin kirjoittaja ei näytä päättävän, mitä romaania hän on kirjoittamassa. Kaikki hajoaa aiheiden virraksi. Tällainen kirjoittamisen strategia, jos se on tietoisesti valittu, vaatii paljon onnistuakseen.
Jotta esimerkiksi ironia nousisi esiin, se tarvitsisi kovaa maata jalkojensa alle. Harjukaupungin salakäytävät kuitenkin hävittää maan jalkojen alta kirjaimellisestikin. Se painuu maan alle, kaupungin keskustassa olevan harjun uumeniin, jossa väitetään olevan salaisia onkaloita.
Onko salakäytävissä seikkaileminen perusteiden kaivelemista, ”myyräntyötä”, jolla kaupungin perinteikäs ja pysähtynyt elämä yritetään vertauskuvallisesti hävittää, jotta uusi elämä saisi tilaa? Vai ovatko salakäytävätkin taas yksi pakenemisen muoto, pelkkää hourailemista, jota romaanissa verrataan välillä huumeiden käyttöön? Vastausta on turha etsiä.
Salakäytävät johtavat muutokseen, joka romaanissa merkitseekin sukupuolen muutosta. Tämä on syvältä käyvä muutos, mutta jotenkin tekaistun oloinen. Ihmeellinen bestseller-kirjailija, joka on ilmestynyt jostakin kaupunkiin, panee kustantaja Suomisen elämän elokuvallisesti sekaisin. Kirjan lopun tapahtumat (jotka sisältävät kaksi vaihtoehtoista juoniratkaisua) alkavat muistuttaa jotakin niistä teineille tarkoitetuista vampyyri- yms. kauhuelokuvista, joita Jyväskylän Finnkinon ohjelmisto loputtomasti syytää yleisölle. Ollaan kaukana klassikkoelokuvista.