Teksti: Milka Luhtaniemi
Kuva: Hugo Glendinning
Englantilainen Forced Entertainment-ryhmä twiittaa hetken päästä: “As you Like it”, ja pyytää katsojia avaamaan linkin streamiin. Kuvassa on kokoelma hyllyllä olevista esineistä ja alle on nimikoitu kaikkien tunnistama näytelmä. On Baselin teatterifestivaalin kolmas päivä, ja istun tietokoneen äärellä odottamassa, että esitys Complete Works: Table Top Shakespeare alkaa välittyä livestream-kuvasta.
Forced Entertainment on englantilainen vuodesta 1984 toiminut ryhmä, joka kertoo pyrkivänsä tekemään esityksiä, jotka hämmentävät, innostavat, haastavat ja kyseenalaistavat. He ovat ryhmänä kiinnostuneita kysymään, voiko teatteri ja esitystaide olla keskustelua ja neuvottelua nykyajan ehtojen kanssa. Ryhmän nimi, vapaasti käännettynä ’väkinäinen viihde’, kuvastaa lähtökohtaa, josta he lähestyvät teatteria: outouttamisen ja törmäyttämisen periaattein. Jotakin ryhmän merkittävyydessä eurooppalaisessa teatterimaailmassa kertoo, että heille myönnettiin hiljattain arvostettu Ibsen-teatteripalkinto, jonka aikaisempiin voittajiin kuuluu muun muassa teatterin suurnimet John Fosse ja Peter Brook.
Näytelmä ilman näyttelijää
Jokainen Table Top Shakespearen esitys alkaa, kun näyttelijä istuu pöydän ääreen, ottaa pöydälle alkukuvaksi pari esinettä ja sanoo: “Se alkaa näin.” Seuraa neljänkymmenenviiden minuutin esitys, jossa näyttelijä selittää juonikuviot esineiden avulla, jokaiselle hahmolle on tarkoitettu oma arkikäyttöinen esine. Kohtauksesta toiseen siirrytään ripeästi ja kohtaukset loppuvat, kun näyttelijä puhdistaa pöydän. Yhdeksänpäiväisen Baselin teatterifestivaalin aikana livestreamataan kaikki 36 William Shakespearen draamaa, kukin tiivistettynä alle tunnin mittaan. Jokaisena iltana näytetään yhteen soittoon neljä, aina eri näyttelijän kertomana. Kuningasnäytelmät, fantasiat ja komediat näytetään satunnaisessa järjestyksessä ilman temaattista yhteistä nimittäjää.
Näyttelijäntyö vaihtelee esityksestä ja näyttelijästä riippuen. Toisinaan näyttelijä eläytyy ja lataa tunnetta esimerkiksi esittäessään esineillä Macbethin petoksen vaiheita, tai näyttäessään miten Romeon ja Julian tragedia toteutuu pöytänäyttämöllä ketsuppipullolla ja marmeladipurkilla esitettynä; toisinaan taas juoni näytetään yksinkertaisesti kertomalla ikään kuin kokoamisohje YouTubessa. Ajoittain näyttelijän ajatus paljastuu ja näkyy, esimerkiksi kun näyttelijä Claire Marshall luo merkitsevän katseen yleisöön kertoessaan Kuten haluatte -esityksen epäuskottavista viimeisistä vaiheista, jossa rakastavaiset saavat ihmeellisen deux ex machina -käänteen kautta toisensa ja kaikki valtakunnassa onkin äkkiä hyvin. Nämä ovat lyhyitä havainnollistettuja esityksiä, joissa oikeastaan selitetään, mitä tapahtuu ja kenelle.
Varsinaista Shakespearen kieltä käytetään hyvin niukalti ja silloinkin kyse on juonelle ominaisesta repliikistä tai kenties erityisen verevästä kielikuvasta, joka synnyttää muistamisreaktion. Shakespearen esittämisen motiivi ei kuitenkaan ole tradition fundamentalistis-paatoksellinen palvonta, vaan sen sijaan raa’an pelkistetty esitystapa näyttää, mikä näytelmissä on edelleen elävää ja säilyttämisen arvoista, ja mitä puolestaan voi tuoda kriittiseen valoon.
Purkin ja pullon sukupuoli
Marshall kertoo haastattelussa vastustaneensa aluksi voimakkaasti Shakespearen näytelmien voimakasta naisvihamielisyyttä ja olleensa vastahakoinen esittämään niitä. Kuitenkin sukupuoliroolit näyttäytyvät toisessa valossa pöydän ja esinekokoelman dramaturgiassa: esineisiin ei kiinny, koska esineissä ei ole karismaa. Tässä tulkinnan ohjaus on täysin esineitä liikuttelevan, miltei nukettajan roolia tekevän näyttelijän vastuulla. Hillopurkin kallistaminen, kaataminen ja kääntäminen ovat ainoita hahmoa kuvaavia liikkeitä ja Shakespearea puhuvien ja näyttelevien ihmisten poissa ollessa katsojan on pakko katsoa kertojaa ja esineitä. Jäljelle jää vain narratiivi, ja olemme kertomisen perusytimen äärellä.
Sukupuoliroolit ja hahmojen väliset suhteet ovat esityksissä sopimuksenvaraisia perustuen yleisön ja esittäjän sopimukseen, että he aikovat uskoa esineiden edustavan hahmoja. Yksioikoisesti kirjoitetut naishahmot saavat hillopurkkikomediassa näyttää juuri niin epäuskottavilta kuin ovatkin, ja esimerkiksi Shakespearen käyttämä ristiinpukeutumisteema toteutetaan yksinkertaisesti kääntämällä esine ylösalaisin. Sukupuolen esittämisen problematiikka on tässä ratkaistu niin, että sukupuolesta on tehty objekti, käyttöesine, purnukka. Pöytänäyttämöllä hahmojen sukupuolitetut suhteet näyttäytyvät sellaisina kuin ovat, ja juonen ontuminen paljastuu kuin liian lyhyet lahkeet. Armottomalla esitystavalla on kuitenkin oma charminsa, sillä esimerkiksi näyttelijän pudottaessa pöydältä traagiseen itsemurhaan päätyvä esine yhdellä siirrolla, tapahtuu tietynlainen spontaani draaman hetki, joka ei vaikuta tuotetulta; se vain tapahtuu.
Complete Works: Table Top Shakespeare
Teatteri on kuollut, kauan eläköön teatteri
Kuivan toteavasti esittävä näyttelijä tuo lämpöä juonien keskelle havainnollistaessaan esimerkiksi koiraa, jota representoi raastinrauta, tai tuodessaan näyttämölle hajamielisen aseenkantajan, joka on hassunvärinen matkasaippuapullo. Tietyssä mielessä voisi ajatella, että Forced Entertainmentin Shakespeare onkin vain tiivistetty juonikuvaus, josta on tehty viihdyttävä katsomiskokemus hassujen hygieniatuotteiden avulla. Livestreamin ohella kulkeva twitterin liveseuranta ehdottaa samaa tulkintaa: katsojat kommentoivat hupaisia esinevalintoja ja opettajat lähettävät kuvia ilmaisutaidon ryhmien luokkahuoneista. Vastaavanlaisen helpon katsomiskokemuksen luominen on ryhmälle epätyypillistä: Forced Entertainment on tyypillisesti taistellut paitsi teatterin konventioita, myös jossain määrin yleisöä vastaan niin muodon kuin sisällönkin tasolla. He ovat tehneet esityksiä, jotka kestävät 9 tai 24 tuntia (jolloin yleisö voi seurata esitystä haluamansa määrän, kuten mitä tahansa pitkäkestoista spektaakkelia, esimerkiksi paavin valintaa tai kuninkaallisia häitä) ja ottaneet aiheiksi esimerkiksi terrorismin tai piilotettujen pelkojen kaltaiset tabut.
Ryhmän Berliner Festspielessä heinäkuussa 2016 esitetyssä yhdeksäntuntisessa From The Dark -maratoniesityksessä luurankopukuiset näyttelijät kertoivat syvimmistä peloistaan ja esityksen tauoilla esitetyissä välinumeroissa eläinpukuiset näyttelijät näyttelivät vuoronperään näyttämökuolemia (jotka ovat eittämättä eräs teatterin suurimmista kliseistä.) Forced Entertainment tutkii teatteria eri puolilta ja poistaa ja lisää siihen palikoita kuin huojuvaan torniin, kiinnostuen niistä hetkistä, jolloin teatterirakennelma pettää. Viime aikoina ryhmä on tehnyt erityisesti nettiin laajenevia esityksiä, ja streamannut esimerkiksi 24-tuntisen maratoniesityksensä Quizoola! nettiin reaaliajassa. Esitys sai seuraajia ja katsojat kommentoivat katsomiskokemustaan reaaliajassa netin välityksellä. Forced Entertainment tuo tällä tavalla fiktiivisen- ja reaaliajan yhteen ja poistaa teatterin sidonnaisuuden paikkaan ja aikaan, jolloin esitykset laajenevat reilusti rajojensa ulkopuolelle. Mikä tahansa näyttää mahdolliselta.
Katsominen valintana, kiinnostuminen vapaaehtoista
Livestreamin seuraaminen ja maratoniesityksen katsominen katsomossa ovat kahdenlaisia kokemuksia, joissa katsoja joutuu pinnistelemään pystyäkseen katsomaan esitystä opitulla tavalla (eli yhtäjaksoisesti ja keskittyneesti). Huomaan livestreamia seuratessani pitäväni selaimen välilehtiä auki, ja vilkuilevani kuningasnäytelmien ohella jotakin muuta jännää, mitä netistä löydän. Samoten From The Dark -esityksen aamuyön tunteina, kun esitystä on kulunut jo viisi tuntia, ja minä yhä vielä ihmeen kaupalla sinnittelen siellä, huomaan miettiväni nälkää, unta ja epämukavaa penkkiä. Joudun väkipakolla palauttamaan itseni katsomaan esitystä, ja yhtäkkiä esityksen seuraaminen tuntuukin intuitiivisemmalta kuin koskaan aiemmin. Minä katson kuningasnäytelmää netissä niinä hetkinä, kun se kiinnostaa minua, ja herään unisesta horteesta katsomaan From The Dark -esitystä silloin kun esitys alkaa taas toimia.
Forced Entertainmentin kokeilut, jotka ovat vaihdelleet banaalista koheltamisesta hassuissa asuissa aivan kipeisiin aiheisiin ja suoran toden puhumiseen, koettelevat esitystraditiota pelottomasti. Millä eri tavoin esitys voi epäonnistua? Kuinka lähelle epäonnistumista esityksen voi viedä, ja saavutetaanko jossain onnistumisen ja epäonnistumisen rajapinnoilla jonkinlainen kauhun tasapaino, jossa esityksessä on uutta mieltä ja teatteri muistaa kuolevaisuutensa? Kuinka moneen onnistumisen prinsiippiin teatteri on takertunut (näyttelijäntyö, uskottava tarina, vedenpitävä illuusio) alkaakseen lopulta jahdata omaa häntäänsä ja tullakseen itseään toistavaksi rakenteeksi, jota ei pidä hengissä muu kuin keskiluokkaisten lippukassoihin syynäämät lipputulot. Entä jos teatteri voidaan keksiä uudelleen, mutta kömpelösti: esittää klassikkonäytelmä kylpyhuoneen esineillä ja kutsua sitä teatteriksi?
Ja niin että se vielä toimii?
Forced Enterntainment:
Table Top Shakespeare (2015) /
From The Dark (2016)