Marko Gylén
Timo Wright: If You Tolerate This…
Kluuvin galleria 17.2.–4.3.2012 (Unioninkatu 28 B, Helsinki)
Avajaisissa muodostuu jono. Näyttelyvieraat odottavat vuoroaan, pääsyään kuvattavaksi Timo Wrightin teokseen The Race Code. Hihittelyä ja kysymysten sorinaa. Istuimella pitää pysyä paikoillaan muutamia sekunteja, jotta mekaaninen pupilli ehtii tunnistaa ja luokitella, laskelmoida oikean paikan kullekin. Sylilapset eivät malta tuijottaa suoraan eteenpäin riittävän pitkään, mutta vanhempien avustuksella asia saadaan hoidettua.
Naurahduksista huolimatta teoksen aihe on vakava. (Vai voiko enää puhua aiheesta, jos teokseen osallistutaan tässä määrin?) Kyse on luokittelusta kasvonpiirteiden avulla. Ruudulla välähtelee kasvojemme päälle numeroita, piirteiden suhdelukuja, kriteerejä, vallan interventioita. Teoksen nimi viittaa rotupiirteiden mukaiseen karsinointiin. Kävijöistä otetut kuvat asetetaan jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen. Lopputuloksena syntyvä passikuvaruudukko kertoo kuitenkin ennen muuta erilaisuuden rikkaudesta. Ihmisinä emme näe suoraan, miten kone meidät luokittelee. Valta jää piiloon. Kaiken näkevä silmä kätkeytyy. Kysymys siitä, minkälainen pitäisi olla sijoittuakseen paremmin, jää leijumaan ilmaan.
Lukuisat kasvot tuijottavat katsojaa kuvakollaasissa, joka on projisoitu seinälle. Välillä kuvat sekoittuvat ottaakseen vastaan uuden persoonan luokiteltavaksi. Persoonista on toki kyse, latinan kielen mukaisesti naamioista, mutta ei enää persoonallisuuksista, yksilöistä. Karsinointi riistää ainutkertaisuuden. Passikuvissa kasvot eivät ole enää äärettömyyden jälki, pohjaton eettinen haaste, josta filosofi Emmanuel Levinas puhui. Sen sijaan jokainen on luetteloitu, toiseutettu, muukalaistettu itsestään pelkäksi kategorisoiduksi objektiksi, hallinnan kohteeksi.
Silti syntyy jono, jono byrokraattisen itsevalvonnan palveluluukulle, jono systeemin kulutusesineiden varastoon, jono julkisuuden valokeilaan.
Timo Wright: The Race Code
Teokseen osallistuminen tarkoittaa myös jäljen jättämistä itsestään. Kasvoni tai se, mikä niistä kausaalisesti tallentuu, jää näyttelyyn muiden katsottavaksi. Joudun kasvottomana yhteisön tarkasteltavaksi. Kuulun toki osittain samaan yhteisöön, näyttelyvieraiden kuvien rivistöön, kuten käy kirjoittaessani nimeni näyttelyn vieraskirjaan. Filosofi Jacques Derridan mukaan kirjoitus onkin jälki, tulevaisuuteen lykätty, heitetty, toisille osoitettu haaste, johon aina sisältyy merkitysten loputon liike, lopullisen merkityksen radikaali poissaolo. Osallistumalla Timo Wrightin teokseen voikin itse käyttää vapauttavaa valtaa, jos kohta säännellyissä rajoissa. Voi osoittaa, että ryhmittelyperuste, oma paikka yhteisössä, jää aina auki, tehtäväksi, osallistuvan elämän rikkaudeksi. Monet avajaisvieraat harjoittavatkin tätä vapauttaan, protestoivat ilmeilemällä kameralle, vaikka kenties aluksi vain katsoakseen, miten kone onnistuu luokittelemaan epätyypillisesti virnuilevat kasvot. Analyze this!
Kasvoni kirjautuvat järjestelmään. Jäävät jälkeeni Wrightin naamakirjaan. Kuvassa minä, joka jäi, joka ei vastaa katseeseen eikä vastaa kun kysytään, on kuollut.
Wrightin teos ei ole vailla viittauksia taidehistoriaan. Kuvista koostuu eräänlainen Viimeinen tuomio. Mieleen tulevat myös koptilaiset kuolinmuotokuvat, jotka edelsivät uuden ajan muotokuvataidetta, joka taas edelsi passikuvia. Aikanaan surrealistit leikittelivät kollektiivisilla ihana raato -teoksilla, ja jo kyläkirkot olivat teoksia jotka säteilivät ympärilleen yhteisöllisen ruudukon, viimeisten leposijojen rivistön. Kuolema ei kysy rotua, mutta juuri sen takia yhteisöllinen valta käyttää sitä: siunaamatonta maata, karkotuksia, lynkkauksia, sotaa.
Timo Wright: The Race Code. Kuvauta itsesi!
Timo Wrightin näyttelyssä If You Tolerate This… on toinenkin installaatio, Pitkä matka kotiin. Kluuvin gallerian pienemmässä huoneessa on puoliympyrässä jalustoille nostettuja cd-soittimia, ministereoita ja ghettoblastereita. Hetken huoneessa käveltyään huomaa, että niissä on liiketunnistimet, joiden mukaisesti kukin soitin alkaa toistaa ääntä voimakkaammin sitä lähestyttäessä. Jokaisessa soittimessa henkilö kertoo tavalla tai toisella pakolaisuuden leimaamasta elämänhistoriastaan.
Pitkä matka kotiin haluaa muistuttaa, että pakolaiset ovat keskellämme ja ovat aina olleet. Olemme kaikki pakolaisten jälkeläisiä.
Itse asiassa teos pureutuu syvemmin meihin kuin vain kertomalla ja muistuttamalla. Äänentoistolaitteiden puoleen on kumarruttava, jotta niiden ääni alkaisi kuulua. Jokaista on lähestyttävä yksitellen, yksilönä. Ne ovat puolikaaressa, kuin keskustelupiirissä, jossa puretaan traumoja. Teos valtaa liikkumatilamme, kehollisen olemassaolomme, askelluksemme, korvamme, seinät ympärillämme. Kun tarkkaan kuuntelee, voi teoksen kaiun kuulla myös galleriatilan ulkopuolella. Arkisessa katutilassa voi yhä kuulla, millaisista pakolaisuuksista ja tarinoista olemme kudottuja.
Lähestyn lähimmäisiäni. Kehoni kaikuu kaiuttimien kehässä. Polveni kantavat sukupolvien perintöä. Kierrätyskeskuksen soittimet kierrättävät pakolaisuutta veressäni. Olen elämänkaaressa, paossa, kotonani kodittomuudessa. Olen keskustelun keskellä, keskeneräinen mutta muiden keskuudessa.
Teokset asettuvat toisiaan vasten kiinnostavasti. Osallistun kuvakollaasiin aktiivisesti kasvoillani, kaiuttimia kuuntelen passiivisesti. Silti vaikutus on päinvastainen: kasvoruudukko passivoi, kuunteluun hiljentyminen aktivoi. Valokuvan avulla voi ylipäätään luokitella nopeasti, kategorisoida, tyypittää, alistaa vallalle, tarkkailla ja rangaistakin. Intiimi kertomusääni taas vie kohtaamaan ihmisen, kääntämään hänelle korvansa, kuuntelemaan, viipymään hiljaa, juuri siksi, että ääni kuuluu kasvottomasta kaiuttimesta. Toisessa teoksessa tila on steriili, ja ulkonäön yleistettävä nopea pinnallisuus hallitsee sitä. Toisessa taas sisäisen äänen yksilöllinen elämänhistoria valtaa huoneen ja kehollisen olemassaolon. Kontrastoitumalla teokset vahvistavat toisiaan.
”… then your children will be next.” Siteeraamalla tunnetun laulun sanoja Wright kysyy, miten pitkälle voimme antaa periksi valtaan pyrkiville toiseuttaville ajattelutavoille. The Race Code näyttää dystooppisen tulevaisuudennäkymän, kun taas Pitkä matka kotiin muistuttaa, mistä olemme tulleet. Olemme välissä ja välittäjiä, mutta välitämmekö toisistamme?