Nuppu Koivisto 2.4.2013
1700- ja 1800-lukujen naismaalarit ovat olleet ilahduttavasti esillä suomalaisessa taide-elämässä viime vuosina. Sinebrychoffin taidemuseon eurooppalaisia naistaiteilijoita ruotiva Naisten salonki -katsaus peilasi muutama vuosi sitten uudenlaisella tavalla aatehistoriallisia virtauksia. Viime syksynä Ateneumin massiivinen Helene Schjerfbeck -esittely sekä Amos Andersonin museon Fanny Churberg -näyttely loivat puolestaan laajat kokonaisesitykset kummankin maalarin tuotannosta. Sekä Schjerfbeck että Churberg näyttäytyivät ammattitaitonsa ja esteettisten näkemystensä, eivät henkilöhistoriallisten kuriositeettien valossa.
Samankaltaisen mielenkiinnon soisi maassamme laajentuvan kirjallisuuden ja musiikin puolelle. Syystä tai toisesta viime vuosisataa varhaisempien aikojen naisintellektuellit ovat jääneet maassamme hämärän peittoon, ja painopiste on kallistunut pikemmin suomalaisuusaatteeseen sekä konkreettisesti suomenkielisten tai suomalaisten taiteilijoiden esittelemiseen. Hyvänä esimerkkinä tästä epätasapainosta voisi mainita Suomessakin matkustaneen Germaine de Staëlin, jonka merkittäviä kulttuurihistoriallisia tutkielmia ei ole laisinkaan käännetty kielellemme. Saman kohtalon vangiksi on jäänyt arvostettu saksalainen romantikkorunoilija Bettina von Arnim. Hiukan vähemmän tunnettuja ajattelijoita ja kirjailijoita – Hortense Allartia, Delphine Gay de Girardinia tai Marie d’Agoultia – on tuskin edes hipaistu suomalaisessa tutkimuksessa.
Säveltaiteen puolella sellaiset nimet kuin Alma Mahler tai Clara Schumann ovat sentään nousseet Suomessakin esille. Jälkimmäisestä muistan nähneeni jo kymmenisen vuotta sitten musiikillisen näytelmän, joka herätti voimakkaan kiinnostuksen kyseista taiteilijapersoonaa kohtaan. Naissäveltäjien piiristä löytyy silti lukuisia tuntemattomuuden saarekkeita: kuten musiikintutkija Florence Launay esittää teoksessaan Les compositrices en France au XIXe siècle, naissäveltäjiä toimi pelkästään 1800-luvun Ranskassakin useita kymmeniä. Näistä arvostetuimmat, vaikkapa Louise Farrencin kaltaiset työhönsä sitoutuneet ja lahjakkaat taiteilijat tuskin herättävät suomalaiskorvissa sen kummempia mielleyhtymiä.
En tietenkään tarkoita, että sukupuolen pitäisi näyttelyiden, konserttien tai käännösprojektien suunnittelussa olla itseisarvo, vaikka se epäilemättä toimii hyvänä markkinointikeinona. Taidehistorian marginaaleihin kätkeytyy kuitenkin suuri määrä äärettömän kiinnostavia teoksia sekä esteettisiä kannanottoja, jotka ovat tekijänsä sukupuolesta johtuen jääneet unohduksiin. Tällaisten teosten tuominen suuremman yleisön tietoisuuteen saattaisi oivallisesti avartaa yleiskäsityksiä eurooppalaisen romantiikan kaltaisista kattavista ja vaikeasti määriteltävistä ilmiöistä. Valitettavasti esimerkiksi ylempänä mainittu kreivitär d’Agoult jaksetaan edelleen muistaa oman filosofis- kaunokirjallisen tuotantonsa sijasta Franz Lisztin rakastajattarena ja tämän lasten äitinä.
Nimenomaan ei-suomalaisten naistaiteilijoiden esiintuominen voisi myös tuoda raikkaan tuulahduksen maamme sisäänpäinkääntyneisiin kulttuurihistoriallisiin näkemyksiin. Tällaisesta lähestymistavoista on jo lupaavia merkkejä ilmassa: esimerkiksi George Sand on saanut viime vuosina osakseen huomiota kirjekäännösten muodossa, ja vastikään ilmestyneessä esseekokoelmassaan professori Eero Tarasti painottaa tarvetta entistä tarkemmalle kulttuurihistorialliselle analyysille kyseisen kirjailijan teoksista. Suomessa tuntuu silti edelleen vallitsevan näkemys suuresta kansallisromanttisesta taidekertomuksesta, jossa Sibeliuksen ja Gallén-Kallelan kaltaiset suurmiehet on helppo irrottaa yleiseurooppalaisesta kontekstistaan.
Perussuomalaisten puhkisiteerattu kulttuuripoliittinen agenda on tästä nationalistisesta myytistä vain jäävuoren huippu. Sen purkamisessa voisi olla hyödyllistä, että kansallisuusaatteen etulinjaan valjastetut Aino Kallaksen tai Minna Canthin kaltaiset intellektuellit sijoitettaisiin mannereurooppalaisten kanssasisartensa kontekstiin.