Teksti: Sini Mononen 9.6.2016
Kuva: Still Lecklinin teoksesta/Lasse Lecklin
Narsismi on yksi nykykulttuurin tutkimuksen avainkäsitteistä. Psykologia ymmärtää narsismin persoonallisuushäiriönä, jossa ihmiseltä puuttuvat syyllisyyden ja häpeän tunteet. Kulttuurisena käsitteenä narsismi voi tarkoittaa sellaista sosiaalista järjestelmää, jossa yksilöt tavoittelevat omaa etuaan ja käyttävät muita hyväkseen tämän edun saavuttamiseksi. Kreikkalaisessa mytologiassa narsismiin on liitetty oleellisena ajatus peilistä, ja omaa muotokuvaansa ihailevasta Narkissoksesta.
Narsismin ja peili otsikoivat Galleria AMAssa esillä olevan Mia Hamarin, Johanna Lecklinin ja Heikki Marilan yhteisnäyttelyn. Eternal mirror, ikuinen peili, palaa uudelleen ja uudelleen itsekeskeisyyden äärelle.
Yhteisnäyttelyn avainteoksena on Lecklinin yksikanavainen videoinstallaatio Vaikka voit kenties vaistota, että elämäntyylimme ovat melko lailla samanlaiset, minua ei yksinkertaisesti ole (2016). Kymmenenminuuttinen videoinstallaatio on taiteilijan aikaisempien töiden tapaan vahvasti sosiologinen. Se on narratiivinen kertomus narsistin karikatyyristä, täydellisen vartalon omaavasta pukumiehestä, jolla ei ole rakastajista ja rahasta pulaa. Installaation alussa päähenkilö lukee Bret Easton Ellisin romaania Amerikan psyko (1991), josta myös teoksen nimi on lainattu. Ellisin psyko on monta kertaa toistettuna ja laajasti käsiteltynä jo lähes arkkityyppinen hahmo. Sille ominaislaatuisen energian voivat useimmat tunnistaa. Psyko on päälle liimatun hurmaava, keskustelukumppaninsa näennäisesti huomioon ottava ja sosiaalisista kontakteistaan välittömän hyödyn keräävä – toisin sanoen taitava verkostoituja, aikamme narsisti.
Lecklinin videossa psykon narsismista kärsivät vaimo ja lapset, rakastajat ja työtoverit. Silti ihailua ja kunnioitusta riittää: psyko on ikuisesti lupaava nuori mies, aina 16-vuotias Narkissos, jonka perässä muu maailma juoksee. Kauneus, nuoruus ja vauraus eivät ole Narkissoksen itse itseensä liittämiä ominaisuuksia. Teoksen sivuhenkilöt pitävät yllä psykon sosiaalista statusta. Huomionarvoista on, että teoksessa esiintyvä musta mies on koko installaation keston ajan mykkä sivustakatsoja ja psykon sokea ihailija.
Heikki Marila tunnetaan suurista ja ekspressiivisistä maalauksistaan, jotka tursuavat väriä. Voimakkaat öljyvärityöt ovat kuvanneet viime vuosina klassisia kukka-asetelmia, uskonnollisia aiheita ja taiteilijan omakuvia. AMAssa Marilalla on esillä neljä teosta, joista kolmelle on annettu nimeksi Viettelijätär (2015). Teokset kuvaavat katsojaa kohti ryntäävää, kädessään viinilasia heiluttavaa ja puolelta toiselle keikkuvaa rehevää naishahmoa. Alaston nainen on lähes luotaantyöntävä. Kun teossarjaa katsoo, ei voi olla pohtimatta, kenen narsismista se kertoo. Marila on maalannut aikaisemmin omakuvia otsikolla Omakuva kusipäänä (2007) ja Omakuva länsimaisena miehenä (2007). Ehkä lähestyvää viettelijätärtä tarkastelee jompikumpi näistä hahmoista. Humalainen, elämästä juopunut, juhliva ja estoton naishahmo on vastenmielinen koska haluamme nähdä hänet sellaisena. Jos Marilan nainen omaakin samanlaisen sielunmaiseman kuin Lecklinin psyko, hänen narsistista illuusiotaan ei näytä olevan kannattelemassa laajaa sosiaalista tukiverkostoa. Hullu nainen saa olla yksin.
AMAn pieneen sivuhuoneeseen sijoitettu Mia Hamarin toteemipaalu on ulkoisesti varsin erilainen kuin Lecklinin ja Marilan voimakkaasti artikuloivat teokset. Temaattisesti sekin asettuu kuitenkin samaan jatkumoon. Hamari on veistänyt puisen toteemin, jonka huipulla lepäävät naisen rauhalliset kasvot. Toteemin rankaan on istutettu symbolisia yksityiskohtia kuten käärmeennahka. Nahan luominen tarkoittaa entisen itsensä taakseen jättämistä. Toisaalta käärme symboloi viekkautta, viettelystä, kaksikielisyyttä ja paholaismaisuutta. Psykoanalyysissa käärme tarkoittaa fallosta; toteemilla on kupeellaan ryöstetty ja rutistettu miehisyyden merkki. Veistoksen nimi, Lilitu (2016), tarkoittaa viettelyksen demonia, joka parittelee nukkuvan miehen kanssa ja vie suudelman mukana uhriltaan elämän. Lilitu on ympäröity peileillä, joista sen kuva toistuu moninkertaisina heijastuksina.
Lecklinin, Marilan ja Hamarin teosten resonanssista nousee kiinnostavalla tavalla esiin erilaisia mielikuvia feminiinisestä ja maskuliinisesta narsismista. Maskuliininen narsismi on seksuaalista ja taloudellista menestystä ja sen häikäilemätöntä tavoittelua. Feminiininen narsismi näyttää sen sijaan olevan puhtaasti seksuaalista. Siihen ei tarvita taloudellista pääomaa ja työelämässä menestymistä. Siinä missä Lecklinin psyko on selvästi sosiologinen hahmo, jolla on vertailukohteensa hyödyntavoittelun kulttuurissa, Marilan ja Hamarin teosten voi nähdä kuvaavan lähes arkaaista naisen pelkoa. Niiden narsismi on tavallaan vielä Lecklinin psykoakin mustempaa; teokset heijastavat käsitystä siitä, mikä kulttuurissamme on hohdokasta ja häikäisevää tai vastenmielistä ja luotaantyöntävää. Miehen ja naisen kohdalla samat narsistiset oman edun tavoittelun rituaalit tuntuvat kantavan mukanaan erilaisia kulttuurisia merkityksiä. Tämä paljastuu näyttelyn naishahmoja tarkastelemalla. Kun Lecklinin installaatiossa psykon lähellä olevat naiset ovat alistuvia vaimoja ja rakastajia jotka ylläpitävät miehen harhaista illuusiota itsestään, Marilan ja Hamarin teoksissa narsistinen nainen seisoo yksin. Hän on hirviö, elämän muilta riistävä vampyyri ja kaikista suurin kauhistus.
Eternal Mirror
Mia Hamari, Johanna Lecklin ja Heikki Marila
Galleria AMA
19.6.2016 asti