1.11.2009 Martta Heikkilä
Pipilotti Rist, Elixir, Kiasma 5.9.–6.12.2009
Sveitsiläisen Pipilotti Ristin (s. 1962) teoksia on esillä yksityisnäyttelyssä Kiasman ylimmässä kerroksessa. Rist on hankkinut maineensa kuvataiteilijana ennen muuta videoidensa ja installaatioidensa ansiosta, ja hänen täyspitkä elokuvansa Pepperminta (2009) on vasta valmistunut. Ristin suosio nousi 1990-luvun lopussa, ja muistan hyvin, miten ranskalainen kulttuurilehti Les Inrockuptibles hehkutti Ristiä keväällä 1999 ”ensimmäiseksi todelliseksi taiteen supertähdeksi”. Samaan aikaan avautui hänen näyttelynsä Pariisin Modernin taiteen museossa, ja ainakin Ranskassa Ristin julkisuus oli tuolloin valtavaa kuten pian myöhemmin myös muualla Euroopassa. Nykyään supertähtiä istuu joka oksalla – ja supertähtiähän jo Andy Warholkin kasvatti Factoryssaan… Oli miten oli, tähtipölyn laskeuduttua Rist on koonnut Kiasmaan säväyttävän näyttelyn.
Herz aufwühlen, Herz ausspülen (2004)
On kiinnostavaa, että juuri Ristin tuotanto synnyttää ylisanoja ja mainoslauseita muistuttavaa kuumottelua. Lisäksi Elixir-näyttelyyn on ilmeisen helppo yhdistää new age -tyylistä puhetta, kuten Kiasman taiteilijaesittely osoittaa: sen mukaan ”taiteilija toivoo, että Elixir toimisi nimensä mukaisesti lääkkeenä mielelle – hoitaisi, ravitsisi ja antaisi energiaa”. Kiinnostavaa tämä on mielestäni siksi, että Ristin taiteen ydin on puheesta huolimatta samanlainen kuin useimpien muidenkin merkityksellisten taiteilijoiden: oikeastaan melko klassinen kyky yllättää, oudoksuttaa, yhdistää käsitteellisyys visuaalisuuteen ja luodata taiteen perinnettä. Ehkä Ristin oma halu aukoa teostensa saloja, tarjota niissä aistimellista vetovoimaa ja jopa väläytellä trendikkäitä silmäniskuja on saanut taideyleisön tempautumaan teosten ympärillä tulvehtivaan vuodatukseen.
Kiasmassa kaksi teosta kohoaa ylitse muiden, nimittäin videot Lungenflügel (Keuhkolohko, 2009) ja Homo Sapiens Sapiens (2005). Molemmat heijastuvat valtavina, symmetrisinä kuvina seinille tai kattoon. Alun perin Venetsian biennaaliin valmistunut Homo Sapiens Sapiens projisoitiin barokki- ja rokokootyyliseen San Stae -kirkon kattoon Canale Granden varrelle.
Kiasman ripustus ei tietenkään tavoita alkuperäisen kirkkoympäristön tuntua ja viittauksia katoliseen teologiaan. Nimittäin kyse on ruumiillisuudesta, ja nimenomaan kristillisestä ruumiillisuudesta. Ristin teoksen äärimmäisen kouriintuntuvat oliot viittaavat paratiisiin, jossa lipuvat kaleidoskoopin kuvien lailla naishahmot, eläimet ja kasvit. Syntiinlankeemus käy toteen, kun alaston nainen haukkaa mehevää granaattiomenaa. Hänen ruumiinsa muodot tulevat katsojaa lähelle, likipitäen käden ulottuville. Heijastuksen monistuvat särmät tuottavat symmetriaa ja kuvien keskinäistä itseaffektiota, mikä puolestaan saa aikaan oudon, vääjäämättömän logiikan tunnun: on kuin hahmot ja liikkeet synnyttäisivät toinen toisensa unenomaisessa rytmissä.
Sanan tilalle nousee ruumis – ei vain teoksen ruumis, vaan myös katsojan ruumis. Homo Sapiens Sapiensia seurataan näet maan tasalta matoilla maaten, ja yleisön näkökulma suuntautuu alhaalta ylöspäin. Se tarkoittaa, että kaikennäkevä ja -tietävä katsoja ei voi ottaa teosta haltuunsa, vaan pikemminkin tapahtuu toisinpäin: videokuva ja -ääni täyttävät aistit, niiltä ei voi ummistaa silmiään. Katsoja asettuu teoksen armoille eikä voi valita etäisyyttään siihen. Kokemus on jakamaton, sillä teoksen kokeva ”subjekti” ja tämän ”objekti” osoittautuvat erottamattomiksi.
Mielestäni Rist pyrkii videoheijastuksissaan “purkamaan” perinteisen kartesiolaisen kahtiajaon aistimellisuuden ja järjen väliltä. Hänen projektinsa muistuttaa ranskalaisfilosofi Jean-Luc Nancyn tapaa puhua ruumiista kirjassa Corpus (1992). Nancyn ruumiin ajattelun avain ovat kristillisen ehtoollisen yhteydessä lausuttavat latinankieliset sanat hoc est enim corpus meum: tämä on minun ruumiini. Hänen mukaansa ehtoollisen asettaminen tiivistää käsityksen kristillisen jumalan ruumiillisesta, välittömästä läsnäolosta, joka on yhtä kuin sanat. Nancy tarkastelee tätä ajatusta kuitenkin kriittisesti: entä jos kyseessä onkin vain pakkomielle saada jokin ruumiillistumaan sanoihin? Pakko ottaa ruumis hallintaan käsitteellisesti? Entä jos ruumista ei voidakaan vangita kieleen tai samastaa sitä yhteen ideaaliseen ruumiiseen?
Ristin videoissa ruumis tulee esiin paratiisillisena yhteytenä maailmaan, kuvavirrassa soljuvat niin ihmisiho, lieju, jalkoihin tallautuvat hedelmät kuin aluskasvillisuudessa tonkiva sika. Esillä on aika ennen syntiinlankeemusta, kielen ja lain omaksumista. On kuin Rist vahvistaisi Homo Sapiens Sapiensissa ja myös Lungenflügelissä ajatuksen ruumiin perimmäisestä lausumattomuudesta, ruumiista jota mikään ajattelun prosessi tai kielen ilmaus ei pysty esineellistämään. Ruumis – corpuksen, kappaleen, merkityksessä – kaikkine väreineen ja muotoineen ennemmin näytetään kuin lausutaan meille. Homo Sapiens Sapiensin ikuisesti syntyvä, hajautuva ja monistuva ruumis ilmestyy meille puheen tuolla puolen niin, että ennemmin tunnemme kuin tiedämme sen.
Rist: Gina’s Mobile (2007)
Ristin näyttelyssä on kuusi videoteosta, joista niin ikään lattian tasolta katseltava Lungenflügel kyntää maan pinnassa. Kahdelle seinälle heijastettu teos hehkuu värejä, kuten myös erikoisella tavalla Gina’s Mobile (2007), sykkivä lähikuva naisen sukuelimistä ja kuvakulmaltaan niin ihmisläheinen, että sen lihalle on ensin vaikeaa edes antaa nimeä. Muita, pienimuotoisempia heijasteita ovat installaatio Apple Tree Innocent on Diamond Hill (Timanttikukkulan viaton omenapuu, 2003), A la belle étoile (Taivasalla, 2007) ja Kiasman ulkoseinässä Herz aufwühlen, Herz ausspülen (Sydän hämmentyy, sydän huuhtoutuu, 2004). Ne jäävät väistämättä tilan täyttävien ja väreiltään ylivoimaisen runsaiden videoiden varjoon. Tai valoon, jota näyttely luo kuin välkähtelevä taivaankappale – tähti tai jopa supertähti.
Linkit