Miksi bolivialaisen nykykuvataiteen verkkomuseo on olemassa? Mitä se merkitsee suomalaiselle katsojalle, joka on tottunut selvittämään muille bolivialaisia juuriansa koko ikänsä mutta ei ole koskaan käynyt maassa? Sofia Blanco Sequeiros selvitti.
Lapsena kuulin tarinoita Che Guevarasta, hämähäkeistä ja vuoresta täynnä hopeaa. Minulle kerrottiin timanttisalakuljettajista, jesuiittakirkoista ja puutarhoista täynnä kukkia. Tarinat hämmästyttivät 1990-luvun Oulussa, lohikiusauksen, kosteiden talvivaatteiden ja kissankakkaisten hiekkalaatikoiden keskellä. Aina, kun tarinat kehittyivät liian räikeiksi, äitini lähetti salaisen käsimerkin kertoakseen, ettei nyt puhuta aivan totta.
Seuraavan viidentoista vuoden aikana ihmiset alkoivat kerta toisensa jälkeen kysyä, mistä olen kotoisin: Ranskasta? Espanjasta? Portugalista? Välillä joku osasi paikantaa mantereen oikein.
Kun kerroin, että isoisäni on kotoisin Boliviasta, kyselijän silmistä sammuivat ilo, valo ja elämänhalu. Mikäs siinä, ymmärtäähän tuon: Bolivia sijaitsee keskellä Etelä-Amerikkaa ja on yksi mantereen köyhimmistä maista. Vuoden 2018 väestöluku oli noin 11,5 miljoonaa ihmistä. Pinta-alaa maalla on 1 098 581 neliökilometriä, verrattuna Suomen 338 455 neliökilometriin. Vuoden 2019 arvio bruttokansantuotteesta oli 3823 dollaria henkilöä kohden. Bolivia kuuluu maihin, joita suomalaisessa mediassa on tyypillisesti kutsuttu “kehitysmaiksi” ja niiden asukkaita “kehitysmaalaisiksi”.
Taloudellisesta köyhyydestään huolimatta Bolivia on luonnonresursseissa rikas. Maasta löytyy vuoristoa, viidakkoa ja suola-aavikko. Moni asia on vaikuttanut Bolivian kehitykseen, mutta negatiivisesti siihen ovat vaikuttaneet erityisesti länsimaat ja niiden riistokyky, niiden mahdollisuudet häiritä maan sisä- ja ulkopolitiikkaa, ja näistä juontuvat jatkuvat poliittiset konfliktit.
En ole koskaan käynyt Boliviassa. Maahan oli vuosia vaikea matkustaa ensin pankkitilin saldon, sitten poliittisten konfliktien ja lopulta pandemian vuoksi. Vaikka espanja oli ensimmäinen vieras kieleni, en puhu sitä hyvin.
Siksi Bolivia on aina pysynyt mysteerinä. Maa on lähellä (minun tarvitsee vain katsoa peiliin tai kirjoittaa nimeni johonkin) ja todella kaukana (menneisyydessäni ajalta ennen olemassaoloani). Esimerkiksi keskustelu maahanmuuttajataustaisuudesta tuntuu joltain, johon ei kannata osallistua tältä pohjalta. Samalla olen kasvanut perheessä, jonka jäsenille ulkopuoliset ovat kolmen sukupolven ajan toistelleet, ettei kukaan perheenjäsenistä ole suomalainen. Tällöin keskusteluun osallistuminen tuntuu, no, melko tärkeältä.
Viimeisen kahden vuoden aikana olen alkanut suhtautua omaan tietämättömyyteeni yhä kärsimättömämmin. Yksi väylä Bolivian ymmärtämiseen on aina ollut kuvataide, sillä isoisäni maalaa. Siksi jossain vaiheessa totesin, että paras tapa oppia maasta olisi oppia sen kuvataiteesta lisää. Kuka sitä tekee? Mitä kuvataide kertoo maasta, jonka välillä luulen tuntevani, kunnes muistan, etten tiedä siitä oikeastaan mitään? Helsingin kaupunginkirjastosta tai Helsingin yliopiston kirjastosta ei ollut apua. Kirosin resurssipulaa ja ihmisiä, jotka keskittyvät aina väärien asioiden säilömiseen.
Lopulta tajusin kysyä sukulaisiltani, jotka ovat Bolivian suhteen ehtymätön tietopankki ja keskustelufoorumi. Ensin sain kuvia espanjankielisistä kirjoista, mutta ne löytyisivät toiselta puolelta Suomea. Sitten isoäitini vinkkasi Galeria Virtual de Arte Bolivianosta. Oletin sen nimensä mukaisesti verkossa toimivaksi kuvataidegalleriaksi.
Kun klikkailin itseni nettisivulle ensimmäisen kerran, en ymmärtänyt, kuinka sivusto saattoi olla olemassa. Galeria Virtual de Arte Boliviano todella on museo- tai galleriarakennusta imitoiva taideteoskokoelma-nettisivu, ja sen merkittävin ominaisuus on sen sympaattinen kämäisyys. Kun nettisivun avaa, ensimmäiseksi näkee ilmoituksen: PRIMERA EXPOSICION DE ARTE BOLIVIANO CONTEMPORANEO EN EL INTERNET desde 1997. Ensimmäinen bolivialaisen nykytaiteen näyttely internetissä, jo vuodesta 1997. (Arviolta 617 640 suomalaista käytti nettiä vuonna 1997. Noin 121 220 bolivialaista käytti nettiä vuonna 2000. Oliko Suomessa suomalaisen taiteen nettimuseota vuonna 1997? Ainakaan sitä ei enää ole olemassa.) Sivustoa on päivitetty ainakin vuoteen 2011 asti. LinkedInin mukaan nettisivua ylläpitää yhä Ximena Rivas Murillo, joka on myös nettimuseon sivuilla ilmoitettu sen luojaksi.
Vuonna 2021 bolivialaisen taiteen nettigalleria tuntuu jääneen jälkeen muusta internetistä, kauas omalle syntymävuosikymmenelleen. Samalla se noudattaa hyvin ironiattomasti yhtä periaatteista, jotka tekivät internetistä sen alkuvuosina niin voimakkaan: tiedon tulee olla saatavilla avoimesti ja kaikille. Muualta netistä bolivialaisesta kuvataiteesta löytyy tietoa sirpaleisesti ja lähinnä espanjaksi. Kuin ihmeen kaupalla yhteen sen nurkista on pystytetty maan taidetta puolustava linnake kellarikammioineen.
Nettigallerian etusivun taustaväri on valkoinen, joka näyttää harmaalta. Galleriasivusto on jaettu näyttelysaleihin, jotka esitetään etusivulla yksinkertaisena kahdeksan solun taulukkona. Saleihin kuuluvat muun muassa “Realismi”, “Moderni-Postmoderni”, “Abstrakti taide”, ja “Naistaiteilijat”. Taulukon jokainen solu on väritetty rusehtavan vihreänharmaan eri sävyllä.
Etusivu on ahdettu täyteen tekstiä lukuisilla eri fonteilla. Taulukon alta löytyy “museovieraiden” lähettämää suitsutusta ja kaksi lyhyttä bolivialaista taidetta esittelevää tekstiä: “Heterogeeninen taide” ja “Stratifioitunut taide”. Alalaidassa lainaus Raamatun Jeremiaan kirjasta muistuttaa: “Älköön viisas kerskuko viisaudellaan, älköön väkevä voimillaan, älköön rikas rikkaudellaan.”
Nettigallerian jokainen näyttelysali on hieman erilainen, mutta sivujen pääelementit pysyvät sivusta sivuun samoina. Jokainen huone listaa alaansa kuuluvia taiteilijoita ja kertoo näytillä olevasta taiteesta. Lisäksi näyttelysalisivuja koristaa kuva tai gif (gif!!) ovesta. Sivustot ovat yhtä aikaa sekä ammattimaisesti koottu tietolähde että öljyväreiltä tuoksuva, hämmentävä tiedon ja spekulaation labyrintti.
Käy ilmi, että nettigalleriaan on ripustettu esille melko pieni ja erikoinen osa bolivialaisesta nykykuvataiteesta. 1900-luvun alkupuolen ja puolivälin merkittävien maalareiden, kuten Arturo Bordan, Cecilio Guzmán de Rojasin tai María Luisa Pachecon teoksia ei löydy. Gastón Ugalden, 1900-luvun loppupuolella uransa aloittaneen, bolivialaisen taiteen “enfant terriblen” nimi löytyy, mutta tietoja tai teoksia ei.
Näyttelysali “Naivismi ja ‘naivismi’” sisältää nimensä mukaisesti naivistisia tai “naivistisia” maalauksia. Näen hyvin paljon kukkia. Tässä huoneessa lähes kaikki teokset ovat sellaisia, etten ymmärrä niitä lainkaan. Niiden aiheet edustavat kliseitä ja kitschiä; piirros- ja maalaustekniikka vaikuttaa suurpiirteisesti hallitulta. Jos on olemassa jokin merkittävän bolivialaisen taiteen kaanon, en usko – tai halua uskoa – että nämä kuuluvat siihen. Samaan kategoriaan joutuvat iso osa salin “Moderni – Postmoderni” -teoksista.
Kun klikkaan salia “Muralismo y Arte Publico”, eli muraalitaide ja julkinen taide, avautuu jälleen eteeni listan taiteilijoiden nimiä. Ne on kirjoitettu vihertävänbeigelle suorakaiteelle, joka leijuu tummanharmaata taustaa vasten. Vain kahta nimeä, Lorgio Vacaa ja Marcelo Callaúta, voi jatkoklikata.
Callaún teoksissa kiiltelevät hiottuun puuhun veistetyt alastomat ruumiinosat. Vaca on tunnettu muraaleistaan, jotka ovat usein valtavia. Niiden aiheet liittyvät Callaún teoksia suoremmin Bolivian historiaan ja kulttuuriin. Osa teoksista, kuten ilmaan kohotettujen käsivarsien ja kankaiden massaa kuvaava “Argentina somos todos” on ilmeisen poliittisia. “La energía de la Tierra” eli “Maan energia” assosioi kaikkea, mikä liittyy Boliviaan, sen maaperään ja siitä saatavaan energiaan: teokseen ovat kuvattuina muun muassa öljyputken venttiiliä vääntävä työmies, alkuperäiskansaan kuuluvia naisia pollera-hameineen, jaguaari, kaiken päällä leijuva valtava puu.
Energia tuntuu olevan taiteilijoita ylipäänsä kiinnostava aihe. Yksi Danny Spies de Aberrothin teoksista näyttelysalin “Moderni ja Postmoderni” osiossa “Mestizaje ja hybridisaatio” kuvaa puussa roikkuvaa omenaa ja on nimetty “Omenan energiaksi”.
Sitten löydän Hugo Rojas Laran teokset. Bolivian Altiplano-aluetta, Andien ylätasankoa, kuvaavat öljymaalaukset ovat sydäntäsärkevän ja yksinäisen kauniita. Ne toistavat vuoriston horisontaalisia viivoja yhden värin eri sävyin. Lisäksi Rojas Lara on tehnyt serigrafioita, joita on esillä kahdenlaisia. Moniväriset ja abstraktit serigrafiat mehustelevat muodoilla, ihmisjoukkojen kuvaukset yksityiskohdilla ja yhteenkuuluvuudella. Tekisin mitä tahansa päästäkseni samaan tilaan näiden teosten kanssa.
Tiesin, että nettigalleriaan on oltava ripustettuna muutakin kuin naivismisalista löytyviä kukkakuvia ja harrastelijamaisia hevospiirroksia! Vacan ja Rojas Laran teosten katselu tuottaa syvää iloa. Ne luovat todeksi asioita, joista olen kuullut. Vacan kouriintuntuvat keraamiset muraalit saavat ajattelemaan maissintähkän painoa kämmenellä ja sormet värjäävää punasavista hiekkaa. En ole ollenkaan varma, onko Boliviassa punasavista hiekkaa ja jos on, missä (täytyy tarkistaa sukulaisilta). Vaca ja Rojas Lara kääntävät aistihavaintonsa väreiksi, pinnoiksi ja symboleiksi niin, että jotain, mikä niissä on hyvin tärkeää välittyy pohjoisella pallonpuoliskolla sijaitsevaan uteliaaseen silmäpariin, joka tietää tutusta maasta hyvin vähän mitään konkreettista. Callaún kiiltelevä puu muistuttaa pandemia-aikana lähinnä desinfiointiaineella säihkyväksi kuuratuista pinnoista. Toisessa maailmantilassa, jos tuntisin Bolivian luontoa ja kasveja, pelkästään veistoksiin käytetyn puulajin tunnistaminen saattaisi tuottaa merkittävän madeleine-momentin.
***
Galeria Virtual de Arte Bolivianon taideteokset asemoivat minut katsojana outoon paikkaan. Teoksia on yllättävän paljon, ja yhdessä nettigallerian “rakennuksen” kanssa ne konkretisoivat bolivialaista nykykuvataidetta paremmin kuin yksittäiset Google-kuvahaun tulokset. Nettimuseoon “astutaan” “sisään”, ja siellä katsellaan niin näyttelysalien rakentajien kuin taiteilijoidenkin kädenjälkeä.
Samalla saleihin ripustetut kuvat tauluista ovat abstraktioita, kuvia tauluista. Ne pysyvät pystyssä palvelimilla, jotka sijaitsevat kaikella todennäköisyydellä jossain Atlantin toisella puolen. Niiden kyky tuoda Bolivia aidosti lähelle on hyvin rajallinen.
Tätä vuorovaikutusta konkreettisten ja abstraktien vaikutelmien välillä voisi tarkastella virtuaalisen taiteen käsitteen kautta. Käsite on luotu erottamaan taide, joka rakentuu virtuaalisuuden mahdollistavalle teknologialle taiteesta, jonka olemassaolo ei kytkeydy teknologiaan. Virtuaaliseksi taiteeksi voidaan luokitella esimerkiksi videopelit, joita ei ole olemassa ilman teknologian mahdollistamaa virtuaalista alustaa. Se voi myös tarkoittaa vr-teknologiaa käyttävää taidetta, tai digitoimalla virtualisoitua versiota kuvataideteoksesta. Laajimmillaan virtuaalinen taide siis tarkoittaa taidetta, joka tarvitsee teknologiaa tullakseen olemassaolevaksi, katsotuksi ja koetuksi.
Aiemmin ei-virtuaalisen bolivialaisen taiteen on ollut pakko olla olemassa kirjoissa tai kokijoiden mielissä päästäkseen laajemman maailman tietoisuuteen. Nykyään, kun taideteoksia on digitoitu, ulottuu niiden materiaalinen pohja yksittäisistä tietokoneista globaaliin tietoliikenneinfrastuktuuriin. Teosten on matkattava La Pazista, Orurosta ja Cochabambasta Boliviaa suojaavien maiden läpi. Vasta sen jälkeen virtuaalisen taiteen matka merenalaisilla valokuitukaapeleilla kohti Eurooppaa voi alkaa.
Vaikka virtuaalisuuden käsitteen voi liittää tiiviisti teknologiaan, ei se ole kovin selvärajainen. Virtuaalisuutta käytetään usein synonyyminä digitaalisuudelle, vaikka virtuaalisuus on käsitteenä laajempi. Kun haastattelin Helsinki XR Centerin koordinaattoria Santeri Suomista, hän pohti, että myös “perinteiseen” kuvataiteeseen voi liittyä virtuaalinen elementti, joka ilmenee jonain selittämättömänä. Jos ajatusta jatkaa, voisi virtuaalinen elementti tarkoittaa esimerkiksi tapaa, jolla taideteos luo uuden tilan, kuten katua abstraktisti esittävä postikortin kokoinen akvarellimaalaus työpöydälläni. Taideteoksessa voi olla jokin kauneus, joka selittyy ainoastaan teoksessa itsessään – kuten Altiplanon kuvaus Rojas Laran teoksissa. Tässä mielessä virtuaalisuus liittyy taiteessa ennen kaikkea taiteen tapoihin ja mahdollisuuksiin lisätä ihmisen havaitsemien ulottuvuuksien määrää.
Vaikka virtuaalinen taide on olemassa virtuaalisesti, siis jollain tapaa ei-materiaalisesti, on virtuaalisella taiteella oma materiaalisuutensa. Virtuaalinen taide syntyy materiaalisen alustan ominaisuuksista, kuten sähkövirroista ja tietokoneiden ja pelikonsolien erilaisista osista. Virtualisoitu kuvataide menettää alkuperäisen materiaalisuutensa käsinkosketeltavana esineenä, mutta saa virtualisoitumisen prosessissa uudenlaisen materiaalisuuden.
Toisaalta virtuaaliseen taiteeseen uppoutumisen kokemus voi olla kehollinen jossain sanan materiaalisessa merkityksessä, aivan kuten minkä tahansa taiteen kokeminen. Tähän kuuluvat tunteet ja fyysiset olotilat, kuten esimerkiksi taiteen herättämä ihailu, kaipuu, ja ihmetys, sekä kylmät väreet, hikoilu, jomottavat lihakset ja halu istua alas. Vaikka virtuaalisen taiteen materiaalisuus ei suoraan viittaisi näihin kehollisiin tuntemuksiin, on tärkeää, että se ymmärretään samoilla tavoilla keholliseen ja materiaaliseen elämään kiinnittyväksi kuin ei-virtuaalinen taide. Kuva keraamiseen muraaliin veistetystä maissintähkästä herättää aistikokemuksen maissintähkän purevasta keltaisuudesta ja sitä suojaavien lehtien makeankitkerästä tuoksusta, ja niin edelleen.
Galeria Virtual de Arte Boliviano edustaa nimenomaan virtuaalitaidetta pelkän digitoidun taideteoskokoelman sijaan erityisesti, koska imitoi museorakennusta. Kuten mainittu, jokainen näyttelysali koostuu paitsi taiteilijoiden nimistä myös taiteenlajin esittelystä. Kaikkien alasivujen erilaiset ovet representoivat yhtä aikaa tietyn, yksittäisen näyttelysalin ovea mutta viittaavat yleisemmin myös tapaan, jolla näyttelysaliin astuminen muuttaa teoksen katsomista.
Nykytaiteen nettigalleria siis rakentaa omaa tilallisuuttaan, aivan kuten VR-, video- ja tietokonepelit. Kuten Super Mario 3D World, bolivialaisen taiteen nettigalleria rakentuu sisäkkäisten maailmojen varaan. Juuri virtuaalisuuteensa vuoksi nettigalleria antaa poikkeuksellisella tavalla osviittaa siitä, millaista bolivialainen nykytaide on. Wikipedian hierarkkinen sivurakenne tai Google-kuvahaku eivät pysty tähän; ei välttämättä edes yksittäinen kirja, oli se kuinka pieteetillä koottu hyvänsä. Siitä huolimatta nettimuseon ehdotus siitä, mitä maa voisi merkitä minulle – miksei kenelle tahansa katsojalle – on lopulta melko ohut. Tämä virtuaalinen taide yllyttää kuvitteluun mutta se ei anna mahdollisuutta havaita teosten, vaikkapa Vacan muraalien, pienimpiä yksityiskohtia niiden alkuperäisessä ympäristössä.
***
Näkökulmani bolivialaiseen taiteeseen, niin nettimuseossa esillä oleviin teoksiin kuin Googlen kuvahaulla löydettyihin kuviin yksittäisistä teoksista, on auttamattoman ulkopuolinen. En ymmärrä teosten nyansseja edes esittelytekstien avulla. Korkeintaan voitaisiin puhua jonkinlaisesta osallisesta ulkopuolisuudesta: tiedän maasta enemmän kuin keskiverto kadunkulkija, mutta vähemmän kuin sitä tutkinut akateemikko.
Tästä näkökulmasta bolivialaisen taiteen nettigalleria virtuaalitaiteena näyttäytyy vallankäyttäjänä ja vallankäytön kohteena. Nettiin näytteille asetettu taide demokratisoi taiteen katsomista, sillä se on pääosin kenen tahansa nähtävillä. Virtuaalitaide, kuten VR-taide ja videopelit, tuovat mahdottomat maailmat taiteen kokijan luo ja tarjoavat mahdollisuuden uudenlaiseen olemiseen. Ajatus voi olla kaukaa haettu, mutta myös laittomasti netin kautta levitetty taide – The Pirate Bayn kautta ladatut elokuvat ja sitä rataa – pohjaa jonkinlaiseen virtuaalisuuteen.
Samalla virtualisoitu taide herättää aina kysymyksen siitä, mitä taidetta virtualisoidaan ja miksi. Laittaako latinalaisamerikkalaisen taiteen museo San Fransiscossa chileläisten naisten tekemät arpillerat, usein poliittisia kriisejä kuvaavat käsityötaideteokset nettiin, koska ajattelee sen olevan tehokkaampaa taidekokemusten myynnin kannalta? Asettavatko instituutiot nettigallerioihinsa taidetta, jonka mieltävät liian pienen porukan jutuksi, jotta se kannattaisi ripustaa museorakennukseen näytteille?
Bolivialaisen taiteen verkkomuseo tuntuu hyväksyvän ajatuksen siitä, että museoon asettaminen on arvostuksen ja arvostavan vallankäytön ele. Verkkomuseo käyttää internetin vapaata valtaa luodakseen taiteen ympärille institutionaalisia puitteita, joita taide ei ehkä muualta ole saanut, tai joita muiden instituutioiden ei ole ollut mahdollista antaa. Samalla museointi, siinä mielessä kuin käsite nykyään ymmärretään, on hahmotettu kriittisessä kirjallisuudessa jo vuosikymmenten ajan usein kolonialistisiin käytäntöihin nojaavaksi prosessiksi, jossa muilta kansoilta ryöstetyt esineet ja taideteokset asetellaan katsottaviksi kauas heistä, joille teokset merkitsevät eniten.
Yhdysvalloissa, Mexicon rajaseuduilla syntynyt kirjailija Gloria Anzaldúa kirjoittaa La Frontera-Borderlands -teoksessaan kriittisesti länsimaisesta museoinnin kulttuurista. “Etnosentrismi on länsimaisen estetiikan tyranniaa. Intiaaninaamio amerikkalaisessa museossa transponoidaan vieraaseen esteettiseen järjestelmään, jossa performanssirituaalin tuottama voima ei ole läsnä. Naamiosta tulee valloitettu asia, kuollut ’asia’, irrotettu luonnosta ja siten voimastaan”, Anzaldúa kirjoittaa. Hän rinnastaa länsimaisen museokulttuurin konkreettiset piirteet muualla taideteoksille annettuihin uhrilahjoihin. Anzaldúa toteaa, että länsimaalaiset kulttuurit “uhraavat” taiteelle asettamalla ne “parhaiden arkkitehtien suunnittelemiin parhaisiin rakennelmiin”. He palvelevat teoksia vakuutuksin, vartijoin ja konservaattorein. He määräävät asiantuntijat ripustamaan taideteokset esille ja koulutetut ihmiset ja yläluokat “katsomaan” niitä.
Anzaldúalle museointi, erityisesti länsimaiseen kulttuuriin kuuluva, muilta kulttuureilta varastetun taiteen museointi, on vallankäytön ele, mutta hyvin negatiivisessa mielessä. Se on vallankäyttöä, jolla varmistetaan, että taideteos irrotetaan kontekstista, jota varten se on luotu. Taideteos ei enää ole hengittävä osa yhteisöä, vaan hengestään päästetty esine.
Bolivialaisen taiteen verkkomuseota on kiinnostava tarkastella tästä näkökulmasta. Sopeutetaanko teokset siinä osaksi prosessia, johon niitä ei ole tarkoitettu, vaikka toive museosta olisikin lähtöisin samalta yhteisöltä, jossa teokset ovat luotu? Jos hyväksytään ajatus siitä, ettei nettigalleria ole ainoastaan teosluettelo vaan oma, museoiva tilansa, etenkin muraalien ja muun julkisen taiteen hengenpäästö vaikuttaa väistämättömältä. Niiden jos minkä on tarkoitus tulla katsotuksi osana alkuperäistä ympäristöään, arkielämän rituaaleja ja kadulla tapahtuvia kunnianosoituksia. Toisaalta on selvää, ettei nettiin ladatun valokuvan ole milloinkaan tarkoitus korvata taideteoksen omassa ympäristössä vierailua.
Anzaldúan pessimismiä saattaisi pehmittää ajatus siitä, että museoinnin voisi – ehkä, ja kenties olen tässä liian toiveikas – toteuttaa oikeudenmukaisesti. Verkkomuseon voi nähdä omaehtoisesti rakennettuna, saavutettavana, kollektiivisuuteen ja solidaarisuuteen pyrkivänä paikkana, jossa taideteosten virtuaalisuus pitää ne riittävän kaukana omistushalusta mutta tuo ne tarpeeksi lähelle herättääkseen taiteen kokemisen kokemuksen. Silloin bolivialaisen taiteen verkkomuseo voisi asettaa bolivialaisen taiteen näkyville kontekstiin, joka on hyvin lähellä alkuperäistä kontekstia, ja sen omin ehdoin.
Samalla virtuaalitaide voi tulevaisuudessa olla ainoa mahdollisuus levittää tietoa ja kokemuksia taiteesta, joka sijaitsee hyvin kaukana sen halukkaasta kokijasta. Periaatteessa on mahdollista, että ilmastokatastrofin edetessä, kun yhteiskuntien arkkitehtuuri muuttuu peruuttamattomasti, kun Bolivian esikolumbialaisen Tiwanaku-kaupungin rauniot tyhjenevät hiljalleen turisteista ja aivan toisenlaiset ihmisvirrat lähtevät liikkeelle, voisi virtuaalitaiteen rooli taiteen kokemisessa kasvaa.
Toisaalta on oletettavaa, että ilmastokatastrofissa myös internetin arkkitehtuuri muuttuu. Resurssien huvetessa siirrymme pois pilvestä ja kohti tomua.
***
Galeria Virtual de Arte Boliviano on omituinen virtuaalinen tila, joka on kaikesta huolimatta pysynyt pystyssä yli kaksikymmentä vuotta. Sitä tervehtii ilolla, sillä sen läsnäolo tuntuu vilpittömältä, tarpeelliselta. Muualta internetistä ei löydy yhtä mittavaa koontia siitä, mitä bolivialaisessa kuvataiteessa on 1950-luvun jälkeen tapahtunut.
Isoin nettimuseon ongelma on kontekstin puute. On epäselvää, millä perusteilla juuri nämä taiteilijat ovat päätyneet nettigalleriaan, ja kuka on jätetty pois. Kaikesta vapaudesta ja omaehtoisuudestaan huolimattaan on todennäköistä, että myös Galeria Virtual de Arte Boliviano käyttää jonkinlaista hyväksymisen ja hylkäämisen valtaa, kun se valitsee ripustettavia teoksiaan. Sen seinät vuotavat kuin seula, ja turhan moni nimi jää ilman omaa esittelyä.
Galeria Virtual de Arte Boliviano iskee tavanomaisten taideinstituutioiden ulkopuolelta nostaakseen esiin taidetta, jota pitää arvokkaana. Vacan ja Hugo Larasin teokset, samoin kuin Roberto Valcárcelin käsitetaide (esimerkiksi keltainen taulu, johon on maalattu sana “DIOS” ja tekstin alle kiinnitetty punainen kutsunappi) antavat mahdollisuuden kuvitella maasta jotain hähmäisiä mielikuvia mielekkäämpää. Pessimistinen suhtautumiseni gallerian monien teosten kliseeseen ja kitschiin voi johtua täysin itsekkäistä syistä; naivismisalin läikkyvistä pilkuista maalattu saksofoni tai joukko ravihevosia eivät kerro Bolivian niitä asioita, joita halusin kuulla. Ne vähentävät mahdollisuuksia eksotisointiin ja kertovat maan tavallisuudesta enemmän kuin yksikään muraalimaissintähkä tai muut Etelä-Amerikkaa (kliseisesti!) kuvaavat symbolit. Ne muistuttavat, ettei nettigallerian tarkoitus ole kertoa Boliviasta tarinoita, joita kuulin lapsena ja joita yritin sieltä etsiä. Ne ovat tarinoita, eivätkä olemassa muille.
Siitä huolimatta Che, jaguaari, Potosí ja jesuiittakirkot löytyvät kaikki Galeria Virtual de Arte Bolivianosta, muodossa tai toisessa. Niiden tarkoitus ei enää ole hämmästyttää suu auki istuvia lapsenlapsia tai kättään heiluttelevaa äitiä. Nyt ne asettuvat taideteosten keskiöön ja niiden reunoille, ripustettuna galleriaan, joihin lähes kuka tahansa voi sekunnissa päästä. Siellä teokset toteavat yksinkertaisesti: meissä on kauneus, jota olette kaivanneet.
Teksti: Sofia Blanco Sequeiros
Kuvat: Flickr / Wikimedia Commons
Lähteet
Anzalduá, Gloria. Borderlands / La Frontera: The New Mestiza. Aunt Lute Books, San Fransisco, 1987.