Teksti: Tuulikki Poutiainen
Kuvat: Amos Andersonin taidemuseo
Musta madonna katsoo minua takaisin, läpitunkemattomuudessaan hän on melkein esine esineiden joukossa. Amos Andersonin taidemuseon kerros on 5½ ja tulvii valoa. Oven takaa kantautuu urkujen tai polkuharmonin soittoa. Välillä itkuisan valittavassa, välillä valituksesta vahvistuneessa naislaulussa on vähintään yhtä monta kerrosta kuin tässä talossa.
Avilan Pyhästä Teresasta syntynyt poikkitaiteellinen näyttely käsittelee hengellistä hurmiota. Siihen on tiedotteen mukaan valittu ”miltei masokistisella tavalla ja ehdottomuudella omaan luomisprosessiinsa suhtautuvia taiteilijoita.”
Avilan Pyhä Teresa on alakerran luuranko, joka makaa lattialla ja johon ei saa koskea mutta johon lapsi koskee kuin luuranko olisi hänen leikkinsä lattialla. Avilan Pyhä Teresa on alakerran kalpea pää mustassa virrassa, josta tulee Minä olen Sinun Rakkautesi Ruusutarha kuin pyhäinjäännökset, Henry Wuorila-Stenbergin vesivärimaalauksien sarja, jossa miehen tuhoutuminen etenee, heittäytyminen kuoleman virtaan ruusuksi joka nauttii siitä, että hänestä tulee yhä enemmän Ofelia. Näe minut. Näe minut. Sara Oravan kankaat hehkuvat öljyä, näe minut ennen kuin kankaat syttyvät palamaan. Tämä on Seppo Salmisen kellari, enkö minä näe, seinät ovat harmaat, katto matala. johannes s., harjoituksia kellarissa I, II ja III. Luuranko on kadonnut, miehestä on jäljellä valkoinen varjo, hänestäkö joka on ajatellut, että miehen ruumis on maailmassa uhrattavaksi tulemista, arpeuttamista varten.
Avilan Pyhä Teresa on The Kind Ones, Stiina Saariston lyijykynä- ja hiilipiirros, jossa aikuinen tyttölapsi opettaa kissat rukoilemaan yhdessä hiiren kanssa tai kissat ja hiiri yhdessä opettavat aikuisen tyttölapsen rukoilemaan, ja sitten he vahtivat kun hän rukoilee, koira nuolee aikuisen tyttölapsen hiuksia, katsoo ylös Taivaaseen.
Hän palaa. Kynttilöin koristetussa jalka- ja käsipuussa johannes s. tuijottaa betoniseinää. Näkemisen hetki voi syntyä kivusta,[1] ja niin Avilan Pyhä Teresa herättää taiteen epäkatarttisen pyhyyden, Avilan Pyhä Teresa synnyttää rajoittamatta, tiedottomasti, mitä tahansa, vailla aikomustakaan hyötyä siitä mitä synnyttää. Äiti on aina sitä mitä on eli Jumala joka ei käännä selkää paljaalle selälle kellarissa.
Äidin tuleva kirkko, se joka odottaa oven takana kerroksessa 5½, tulisi herättämään mustan madonnan kasvot jälkikätiseen läsnäoloon kuin ne olisivat alusta asti johdattaneet valoisasta huoneesta hämärään kirkkoon jonain muuna kuin esineenä esineiden joukossa. Stiina Saariston enkelistä tulee tämän meditaation suojelus ja varjelus.
Stiina Saaristo: Suojelus
Musiikkitieteilijä Laura Wahlfors tulisi käsittelemään Avilan Pyhää Teresaa museon kuudennessa kerroksessa, hän sanoisi: Teresan sisäinen linna oli seinämiltään hyvin joustava, jopa läpäisevä.
Teresa tulisi puhumaan psykoanalyytikko Julia Kristevan kautta joka puhuisi musiikkitieteilijä Laura Wahlforsin kautta: Teresa toi näkyville psyyken kokemuksia, mukaan lukien sadomasokistiset kokemukset, joista useat eivät ole tietoisia.
Ateisti Julia Kristevan mukaan, Laura Wahlfors sanoisi, henkisiä kategorioita on avattava ruumiillisuudelle, jotta ne eivät lukkiutuisi, ja Teresa kykeni siirtoliikkeeseen sanan ja lihan, ruumiin ja kielen, kärsimyksen ja hurmion välillä.
– Se, että taivas on tyhjennetty; se, että varjelus puuttuu.
Jokin minussa etsii aina kirkkoa ja rukousta huonon ateismin läpi, ja nyt minä etsin sitä myös uskovan ystävän läpi. Mustan madonnan kasvot ovat ehkä Espanjasta, ehkä 1500-luvulta. Ne ovat tuntemattoman maalaamat kasvot.
Nicosfääri on Merja Kokkosen ja Antti Nylénin moniaistinen tilataideteos.
Laura Wahlfors kertoisi myöhemmin, että Teresan näyt ovat moniaistisia kokemuksia, joissa itsen ja ulkopuolen väliset rajat katoavat.
Olen tullut Nicosfäärin ovelle Taiteiden yönä sattumalta ihmisvirrasta, keskittymiskyvyttömyydestä.
Se joka kolkuttaa, avaa. Oven takana odottaa hämärä huone, joka on tyhjä lukuun ottamatta koristeellisia urkuja ja hämärään liukuvia näyttelyvieraita.
Urkujen nuottitelineeseen on aseteltu muusikko Christa Päffgenin eli Nicon kuva sekä pieni ikoni ja tuohuksia. Urkupenkin päällä lepää pinoittain cd-levyn kansilehden kokoisia vihkosia. ”Early Morning Mercies – pieni johdatus Nicosfääriin”. Esseen etukannessa sama Nicon kuva toistuu, mutta vihkosen taakse on ilmestynyt kirkkaanpunaisia ruusuja hänen haudalleen.
”Early Morning Mercies – pieni johdatus Nicosfääriin.”
Pieni johdatus, sillä Antti Nylén on paimen, hän ei ole jälleen yksi mies, joka ottaa Nicon omiin nimiinsä.
Laura Wahlfors kertoisi Julia Kristevan kautta, että Teresa lakkauttaa Jumalan objektina – että Teresa sisäistää Jumalan itseensä rakkauden periaatteeksi.
Antti Nylén haluaa pyyhkiä itsensä pois, jotta Nico voi tulla koettavaksi, muuttua sfääriksi.
Laura Wahlfors kertoisi, että Teresa tekee Jumalasta äärettömän; että lopulta Teresa pelaa Jumalan pois rakennuksesta, sisäisestä linnasta, joka on seinämiltään hyvin joustava, jopa läpäisevä.
Nicon valokuvaa valaisee himmeä lamppu. Sen lisäksi pyhätön ainoat valonlähteet ovat kaksi isovarpaan kokoista aukkoa ulkoseinässä. Toinen niistä heijastaa Nicosfääriin taidemuseota vastapäätä olevien talojen seinät, ulkopuolen. Kyse on camera obscurasta, vaarasta, jonka keskellä kirkkoon astunut seisoo.
Valokuvaajana Antti Nylén tietää, että kuvat toimivat halujen tai toiveiden projisointeina. Äänen nauhoittaminen ei voi riistää ihmistä, toisin kuin valokuvan ottaminen, hän kirjoittaa esseen alaviitteessä. Nicosfääri ei merkitysverkostona ole tietämätön siitä, että valaistu Nicon kuva voi toimia joko ikonina tai halujen kohteena.
Nicosfääri sisältää muitakin vaaroja, kuten heroiinin, jota Nico käytti, ja joka toimii esseessä tienä Nicoon. Ehkä Antti Nylén kirjoittaa hylkäämästään Tarinasta siksikin, että aistii Nicoon liittyvän kärsimysten ylevöittämisen vaaran. Hän kirjoittaa hurmiosta, ”maailman tekemästä ja puoliseksistisestä yksinkertaistuksesta”, jota vastaan hän asettaa jonkin ”hyvin vieraan ja suljetun”. Hän ei kirjoita koettavaksi henkilöä kulttina.
Hän kirjoittaa koettavaksi poispyyhkiytymisen. Luen esseetä camera obscuran valossa kuin rukousnauhaa, se muuttuu liturgiaksi yksityisille luostareille, joita ei voi kääntää tämän maailman pelimerkeiksi.
Avilan Pyhä Teresa hieroo nokkosia omiin haavoihinsa.
Toinen kirkko toisessa hämärässä salissa, toisessa kaupungissa, samassa loppukesässä.
Asunto valkokankaalla. Suuri risti huoneen seinällä ei ole tyhjä. Nainen piiskaa Jeesusta, itkee sitten piiskauksen epätoivoa, kumartuu Jeesuksen jalkojen juureen. Risti on täynnä Jeesusta, itkevää naista.
Ohjaaja Ulrich Seidl selittää, että nainen piiskaa rakastajaansa, jumalaa, joka epäonnistui suojelemaan naista väkivallalta. Seidlin sanat ovat kuva kuvassa, sillä ne ovat osa dokumenttia, jossa esitetään kohtaus Seidlin elokuvasta, ja silloin Seidlin sanat kaikuvat dokumentissa elokuvan asunnossa, jossa hän itse ei enää ole, itkussa joka ei ole hänen omaansa vaan Jeesusta piiskaavan naisen itkua, joka on Seidlin itkua, onhan hän itse ohjannut sen, Seidl on nähnyt miten itku palaa.
JESUSMARIAJESUSMARIAJESUSMARIAJESUSMARIAJESUSMARIAJESUSMARIAJESUSMARIAJESUSMARIAJESUSMARIA
Kello lähestyy puolta kolmea aamuyöllä Jukka Korkeilan installaatiossa Jokainen kuolinvuode on Taivaan portti. Teoskuvauksessa lukee, että Padre Pio on saanut synnintunnustuksen ja uusinut fransiskaanisen veljeskunnan munkkilupauksensa, ja että Padre Pio rukoilee kunnes näkee kaksi äitiä, Neitsyt Marian ja omansa.
En tiedä, mistä kertoo se elokuva, jonka kohtaus krusifiksin piiskaaminen on. Tämän tietämättömyyden läpi ajattelen, että ei kenties ole mitään pyhempää kuin jumalan piiskaaminen, sillä se lähentää naista Jeesukseen, väkivalta oli ajamassa heidät toisistaan erilleen, ei naisen väkivalta, joka jälleen lähentää heidät, vaan se väkivalta, jolta jumala ei suojellut naista.
Hämärässä salissa huokaistaan syvään kuin ei oltaisi nähty kuin provokaatio. Äkkiä elokuvasali ei välttämättä ole kirkko, vai onko. Sisällyttääkö Seidl kirkkoonsa kaikki, nekin jotka pitävät häntä vastenmielisenä?
Toisinaan kirjoitus voi olla rukousta ateistin tyhjälle taivaalle. Antti Nylénin kirjoitus on kirkko tai ääni, jota ei voi riistää. ”On täysin mahdollista, ettei tätä aluetta ole tarkoitettukaan kaikille, koko maailmalle”, Antti Nylén kirjoittaa Nicosta, ja samoin voisi kirjoittaa myös Nicosfääristä, sen himmeästä valonkajosta, jonka alla sana risteää urkuihin ja naislauluun, Nicosfäärin keuhkoihin.
Uskonto usein koetaan muusta elämästä irrallisena, uskova ystäväni toteaa. Nicosfääri on kyky nähdä kirkko siellä, missä sitä yleensä ei nähdä – kyky itkeä hämärässä.
”Päffgen ei ole rohkaiseva, vapauttava, filosofisesti antoisa tai esikuvallinen taiteilija. Häntä ei voi käyttää mihinkään tarkoitukseen. Hän ei kerro meille totuutta eikä paranna meidän elinolojamme. [–] Sanotaan, että jotkut taiteilijat luovat ’oman maailmansa’. Tuskin milloinkaan niin voi lausua yhtä vapautuneesti kuin nyt”, Antti Nylén kirjoittaa Nicosta, ja tämän kirjoittaminen edellyttää uskoa maailmassa, joka vaatii helppoja käännöksiä, muovisia rukousnauhoja, pelimerkkejä.
Nicosta ”tuli jotakin, minkä hän huolellisesti hävitti”.
Jukka Korteilan peilistä näen itseni kahtena, sisällän kaksi äitiä jotka ovat kiinni toisissaan kuin siamilaiset kaksoset.
Jukka Korteila synnyttää äidin. Hän näyttää että kuka tahansa voi synnyttää äidin, huutaa pitkin seinää MARIA.
Luen vahingossa: JESUISMARIA.
Puhuessaan itävaltalaisista kellareista Seidl sanoo, että sitä mitä kätketään ei ole mahdollista kuvata.
Kun Seidl puhuu, hän on pyhä nimenomaan kertoessaan, mitä ei voi kuvata.
Constantin Wulff joka kuvaa Seidliä dokumentissaan Ulrich Seidl und die Bösen Buben tuo näkyväksi tätä kätkettyä, Seidlin puhetta siitä mitä ei voi kuvata.
Kaikki ovat poissa, Nicosfääri laulaa.
Minä en saa selvää, kuulen: Äiti olet poissa. Sitten kuulen uudelleen väärin: Äiti ovat poissa.
Kaikki ovat poissa, kaikki äidit ovat poissa, kaikki äiti on poissa, kaikki jumala, josta ei ole mahdollista tehdä kuvaa, rakkauden periaate jonka voi sisäistää.
Wulffin dokumentti on kuva kuvasta. Joskus kuva kuvasta on enemmän kuin kuva. Se puhaltaa käsittelemäänsä kuvaan hengen tuonpuoleisuuden.
Toisella puolen ikkunalla/ sen henki tanssii tuolla/ ristillä kuin riippuisi, Nicosfääri laulaa. Ulrich Seidlistä piti tulla pappi.
Seidlin dokumentti Im Keller näyttää suurimmaksi osaksi sitä minkä voi nähdä: masokistimiehen nuolemassa vessanpönttöä sadistinaisen käskystä, uusnatsin pyyhkimässä hellästi pölyhuiskalla Adolf Hitleriä esittävää taulua.
Kuvatessaan sitä mitä voi nähdä Im Keller ei ole pyhä tässä negatiivisessa teologiassa, jossa Jumalalle ei anneta ominaisuuksia.
Sen sijaan Im Kellerissä pyhä on läsnä väkivaltaisesta miehestään eronneen, mutta piiskaniskuja vastaanottavan masokistinaisen kertomuksessa siitä, miten hän on auttanut muita naisia pakenemaan omia väkivaltaisia miehiään, sanonut heille, että heidän on paras paeta.
Naisen tapa auttaa oman elämänsä väkivaltaisuudenkin läpi on pyhä.
Nicosta ”tuli jotakin, minkä hän huolellisesti hävitti”.
Nicosta voisi tehdä poispyyhkiytymisen suojeluspyhimyksen.
On sellaisiakin valokuvia, jotka toimivat kuin ikonit, silloin ne eivät riko kuvakieltoa, silloin ne eivät varasta ihmisen tai Jumalan sielua vaan ovat ikkuna taivaaseen, kyky itkeä hämärässä.
Nicon kuva on Nicosfäärissä samanarvoinen kuin ikoni.
Ei haittaa, etten ole kuullut ainuttakaan Nicon kappaletta. Nicosfäärissä sillä ei ole merkitystä. Pyhän aistii, vaikka siitä ei tietäisi mitään. Ei pidä kysyä Jumalan nimeä, sillä Jumala ei koskaan ole pelimerkki.
Jos Nicosfääristä katsoo toiseen seinältä löytyvään aukkoon, sieltä löytää käänteisen ikonin. Valkoisessa valossa ikonin kasvot loistavat mustina ja silmät hehkuvat valkoisina.
Nicosfääri on heräämistä ateismin jälkeiseen läsnäoloon.
Antti Nylén: Nicosfääri
Kirjoittaja on teatteritiedettä opiskeleva filosofian maisteri ja esikoiskirjailija.
Pyhän Teresan hurmio 21.08.–26.10.2015 Amos Andersonin taidemuseossa. Avoinna ma, to & pe 10–18, ti suljettu, ke 10–20, la-su 11–17. Aikuiset 12 e, eläkeläiset 8 e, opiskelijat ja työttömät 2 e, 0–18 -vuotiaat 0 e. Näyttelyyn osallistuvat Jenni Eskola, Jukka Korkeila, Sara Orava, Heli Rekula, Stiina Saaristo, Seppo Salminen, Henry Wuorila-Stenberg, Juha T. Koskinen ja Merja Kokkonen & Antti Nylén.
[1] Mukailtu Seppo Salmisen teoksesta Näkemisen hetkiä (Seppo Salminen 2015). Teos on osa Salmisen installaatiota.
Lähteet:
Hurmio ja hymy: luovasta toiminnasta Julia Kristevan Teresa-tulkinnan mukaan. Laura Wahlforsin luento Amos Andersonin museolla 30.09.2015.
Juttuun lisätty lähdetiedot 12.10.2015