19. 10. 2005 Raija Hiolm
Arvio Legenda rakentuu -näyttelystä, joka esittelee kkriittisesti Suomen arkkitehtuuria ulkomaan näyttelyissä 1957-67.
Suomen rakennustaiteen museo 14.9.-20.11.2005
Rakennustaiteen museo on palannut 60-luvulle. Näyttelykalusteet, julisteet ja vaikuttavat mustavalkoiset valokuvat esittelevät jälleen kerran 1950- ja 1960-lukujen suomalaista modernia arkkitehtuuria, luontoa, työn korkeaa laatua, taitavaa materiaalinkäyttöä ja humaanisuutta. Tuttua, taattua ja turvallista suomalaisuutta parhaimmillaan – niinkuin me sen näemme sisään astuessamme.
’Legenda rakentuu’- näyttely on rakennettu slovenialaisen arkkitehdin Petra Ceferin väitöskirjan ’Constructin a legend: the international exhibitions of Finnish architecture 1957-1967’ pohjalta. Näytely käsittelee ’Moderni Suomalainen arkkitehtuuri’-käsitteen syntyä tai synnyttämistä, millaisen kuvan Suomen arkitehtuurista näytteilleasettajat halusivat antaa, miten tuo kuva rakennettiin ja miten sen tulkinta ulkomailla kehittyi. Materiaalina Ceferin käyttää yhdeksää Suomen rakennustaiteen museon järjestämää, 36 maassa esitettyä Suomen arkkitehtuurin kansainvälistä yleisnäyttelyä kymmenen vuoden aikana.
Museo pyrki valtion tuella esittelemään kansainväliselle yleisölle ’Suomen arkkitehtuurin parasta antia’ ja samalla rakentamaan nykyaikaista Suomi-kuvaa, esittelemään teknistyvää ja edistyksellistä maata. Painopisteeksi määritettiin modernismi, erilainen suomalainen modernismi.
Näyttelyt, jotka suunniteltiin hyvin huolella ja koostuivat näyttelystä toiseen kiertävistä, melkein poikkeuksetta samoja rakennuksia esittävistä, samoista upeista mustavalkoisista valokuvista. Ajatuksena oli esitellä ’absoluuttista arkkitehtuuria’. Rakennukset, myös vanhemmat, esitettiin ympäristöstään irrallisina lähes abstrakteina muodon, valon ja varjon sommitelmina.
Näin rakennuksista luotiin yhtenäinen tuotteistettu kuva, ne alkoivat muistuttaa toisiaan rakennusajankohdasta, tyylistä ja arkkitehdista riippumatta. Valokuvien avulla tehtiin uudelleentulkintaa, Suomen arkkitehtuuri esiteltiin modernistisen taiteen jatkumona.
Modernin ideaa yksilöllisyydestä ja ainutkertaisuudesta käytettiin korostamaan paitsi suomalaisen arkkitehtuurin myös Suomen kansallisia erityispiirteitä. Rakennusten rinnalla näyttelyn kuvat esittelivät kuitenkin perinteistä Suomi-stereotypiaa, johon kuuluvat suuret etäisyydet, itäinen sijainti, hiljaiset järvet, loppumattomat metsät, pimeät talvet ja valoisat kesät. Aiempi kansallisromanttinen Suomi-kuva korvattiin näenäisesti modernistisella ulkönäöllä, mutta sisältö pysyi samana kansallisena myyttinä.
Mielenkiintoisinta näyttelyssä ovat Ceferinin esittämät uudet kuvat. 60-luvun pelkistettyjen mustavalkoisten valokuvien rinnalle hän asettaa rakennuksista myöhemmin otettuja värikuvia, joissa ne esitellään ympäristönsä osina tai ihmisten kansoittamina oman käyttötarkoituksensa mukaisesti. Näin hän luo uudelleentulkintaa esittämällä uuden kontekstin, uuden tarinan, joka kuvien värillisyyden mukana tuodaan lähemmäksi katsojaa. Samalla Ceferin kuitenkin katkaisee kuvien synnyttämän illuusion kokonaisvaltaisesta, yhdenmukaisesta ja muuttumattomasta arkkitehtuurista teksteillään, jotka pakottavat katsojan siirtymään toiselle merkitystasolle, pohtimaan spektaakkelin ja reaalimaailman välistä suhdetta, omaa ulkopuolisuuttaan tai osallisuuttaan.
Nostaessaan taas katseen kohti suuria mustavalkoisia näyttelykuvia 60-lukulainen maailma näyttäytyy nyt toisessa valossa. Kuva suomalaisesta modernista arkkitehtuurista on Ceferinin elinvoimaisen tulkinnan myötä laajentunut sisältämään tilan, värin, ihmiset, funktion.
Kirjoittaja osallstui Nykytaiteen tutkimus ja kritiikki -kurssille Helsingin yliopistossa.