Scroll To Top

Kansallista vai kansainvälistä modernia?

Teksti: Nuppu Koivisto 30.3.2017
Kuvat: Hanna Kukorelli (HAM) / Arkkitehtuurimuseo

Eliel Saarinen: Julkisivuluonnos Chicagon Tribune Toweriksi (1922)

HAMin tuoreen Modernia elämää! Suomalainen modernismi ja kansainvälisyys -näyttelyn kävijää tervehtii taktisesti pienoismalli Eliel Saarisen suunnitelmasta Chicagon Tribune Toweriksi (1922). Valinta on sekä iskevä että lupaava: Saarisen kilpailutyössä yhdistyvät Suomen modernin taide-elämän peruspilarit kosmopoliittisuus, kaupungistuminen ja käytännöllisyys. Ikävä kyllä näyttely onnistuu tavoittamaan nämä teemat vain osittain – muutamien yksittäisten esineiden tai ripustusvalintojen tasolla.

Modernia elämää! -projektille on toki annettava ansaittua tunnustusta sen monipuolisuudesta. Näyttely tuo yhteen niin suomalaisen designin, valokuvan, maalaustaiteen kuin arkkitehtuurinkin aatevirtauksia muutamia esimerkkejä mainitakseni. Kunnianhimoinen kokonaisuus on toteutettu yhteistyössä useiden eri museoiden kanssa. Näyttelyteksti kuvaakin hanketta ”tuokiokuviksi suomalaisesta modernismista, sen kotimaisista ja kansainvälisistä saavutuksista vuosina 1917–68”.

Tämä ”tuokiokuvallisuus” ei silti täysin vastaa odotuksia, joita näyttelyn otsikossa mainitut modernin ja kansainvälisyyden käsitteet herättävät. Olin yllättynyt siitä, että kyseisiä teemoja ei problematisoida näyttelykierroksen kuluessa lainkaan. Erityisesti infotekstit keskittyvät toistamaan iänikuista suomalaisen luovuuden ”menestystarinaa” latteiden ”rohkeus”- ja ”innovatiivisuus”-attribuuttien tasolla. Myös harvat teosesittelyt jäävät kuvailevuudessaan tahattoman lakoniselle tasolle: esimerkiksi esillä olleista ryijyistä kerrotaan lähinnä se, näkyykö niissä Nuijasodan talonpoikia vai metsäkauriita. Näyttelyoppaan kieliasu olisi ylipäätään ollut syytä tarkistuttaa – pilkkujen ja lauseenvastikkeiden käytöstä nipottaminen saattaa kuulostaa pikkusieluiselta, mutta museon kaltaisen kulttuuri-instituution olisi syytä ottaa kielenhuollon kysymykset poikkeuksellisen vakavasti.

Toinen hanketta vaivaava ongelma koskee kontekstin puutetta. Näyttelyn kronologis-temaattinen jako jättää huomiotta sen, että ”moderni elämä” ei saapunut Suomeen tyhjästä. Ensimmäinen maailmansota tietenkin muovasi merkittävästi 1900-luvun alun kulttuurista ajattelua, mutta kaupungistumisen tai vaikkapa valokuvataiteen perusrakenteet juurtuivat jo edelliselle vuosisadalle. Nyt näyttelyesite antaa hiukan harhaanjohtavasti ymmärtää, että esimerkiksi naisten läpimurto työelämään olisi tapahtunut vasta 1920-luvulla.

Sam Vanni: Contrapunctus (1959-60)

Myöskään modernismin eurooppalainen tausta ei hahmotu näyttelyn kautta selkeästi. Valokuvataiteen ja arkkitehtuurin kohdalla saksankielisten alueiden vaikutukset ovat kyllä esillä – esimerkiksi Vilho Setälän teosten yhteydessä – mutta muutoin suomalaisen modernismin suhde kansainvälisyyteen näyttäytyy yksipuolisen vientituoteretoriikan kautta. Alvar Aallon tai Timo Sarpanevan designin saama huomio maailmannäyttelyissä on tietysti kiinnostava luku Suomen taideteollisuuden historiassa. Toisaalta ymmärrän, että kosmopoliittista kontekstia on vaikea esitellä yksityiskohtaisesti, kun esillä on pääasiassa Suomessa työstettyä taidetta. Kun kansainvälisyyden käsite on kuitenkin nostettu otsikkoon saakka, olisi suotavaa, että se olisi esillä moniulotteisemmin. Vaikkapa Sam Vannin käänteentekevän Contrapunctus-maalauksen (1959–60) yhteydessä olisi voinut mainita Vasili Kandinskin ja Paul Kleen musiikkiin viittaavat taidefilosofiset painotukset.

Yksittäisiä oivalluksia Modernia elämää! -näyttely sen sijaan sisältää erityisesti tilankäytöllisten ratkaisujen suhteen. Esimerkiksi Alvar Aallon loisteputkivalaisimen sijoittaminen ensimmäisen salin kattoon on kekseliäs ajatus. 1950- ja 1960-lukujen abstraktin kuvataiteen esittäminen Vuokko Nurmesniemen ja Marimekon tekstiilien yllä osoittautuu myös oivalliseksi ideaksi. Laila Pullisen Aurinko tunturissa -veistoksen (1967) ja Uhra-Beata Simberg-Ehrströmin Metsä-ryijyn (1967) oheen puolestaan on saatu havainnollinen aikalaisnauhoite, jossa teosten syntyprosessia raotetaan käytännön tasolla. Joissakin valinnoissa pilkahtelee myös kontekstuaalista syvyyttä: esimerkiksi moderneista julkisista veistoksista käyty keskustelu on esitelty tehokkaasti Eila Hiltusen Sibelius-monumentin (1967) herättäneen aikalaisdebatin – erityisesti Kari Suomalaisen pilapiirrosten – kautta.

Modernia elämää! (HAM), näyttelynäkymä (2017)

Kokonaisuuden kannalta jäin silti miettimään, josko kansainvälisyyden ja modernismin teemojen toteuttaminen yhden keskitetymmän näkökulman kautta olisi jättänyt kaltaiselleni kävijälle vähemmän pliisun jälkimaun. Tällaisena ikkunana olisi voinut toimia esimerkiksi urbaanin kattokäsite, joka toistui näyttelyssä jo nyt huomattavan usein. Historia-alan ihmisenä olisin lisäksi toivonut, että näyttelyä koottaessa olisi konsultoitu esimerkiksi Helsingin yliopistossa harjoitettavan kaupunkitutkimuksen vahvaa perinnettä. Modernia elämää! -hankkeessa esitellystä Helsingin keskustan kaupunkisuunnittelun historiasta kun on ilmestynyt aivan hiljattain Janne Viitamiehen väitöskirjakin (”Kenen Aleksi, sen Helsinki: Kluuvin kävelykatutaistelut 1968–2003”). Nyt nämä kysymykset jäivät puuttumaan näyttelyn pohjalta kootusta, sinänsä huolellisesti suunnitellusta kahvipöytäkirjasta.

Ehkä näyttely ei ollutkaan kohdistettu pääasiassa suomalaiselle katsojalle, jolle narratiivi maamme kehityksestä agraarisesta takapajulasta kohti Nokian kännykkäteollisuutta on kyllästymiseen asti tuttu. Ainakin oma taide-elämykseni jäi nimittäin yksittäisten nostalgiahuomioiden tasolle: Roihuvuoren kansakoulun arkkitehtuuri toi elävästi mieleen lapsuusajan Helsingin suomalaisen yhteiskoulun betonibrutalismin keskellä, kun taas muutama muu kävijä muisteli omistaneensa ”juuri tätä” Marimekon vaatteissa esiintynyttä kangasta. Huomiot konkretisoivat tietysti suomalaisen modernismin brändiarvoa tänäkin päivänä – mutta valistuneelle katsojalle tämä seikka lienee melko itsestäänselvä. Voin kuitenkin kuvitella, että toisesta kulttuuripiiristä saapuvalle kävijälle ”kokoa oma rintamamiestalosi” -tyyppinen museoaktiviteetti saattaa olla hauska ja mieleenpainuva kokemus.

Yhtä kaikki tästä seuraa, että Modernia elämää! -näyttelystä muodostuu metatason toisinto Suomen menneistä maailmannäyttelyosastoista, joita hanke innokkaasti esittelee. Epäilen, että vastaava ironinen tulkinta ei ole ollut näyttelyn kokoajien päällimmäinen tavoite. Taustalla kummitteleva Suomi100-yhteistyö taas saa aikaan sen, että itsenäisyyden ja modernismin välille rakentuu esimerkiksi kävijöille kootun aikajanan kautta historiografisesti kyseenalainen, ns. ”kansalliseen katseeseen” painottuva suhde, jossa edellinen ikään kuin luo puitteet jälkimmäiselle.

Siloteltu maakuvapropaganda ei lopulta onnistu antamaan tilaa sellaiselle kerronnalliselle särmälle, joka tekisi näyttelystä aidosti keskustelua stimuloivan kokonaisuuden. Oireellista on, että näyttelyn äänimaisemaa hallitsee tuotantoyhtiö Aho & Soldanin kuvaaman matkailumainoksen Sibelius-soundtrack.

Modernia elämää! Suomalainen modernismi ja kansainvälisyys
HAM 3.3.–30.7.2017
Eteläinen Rautatiekatu 8, 00100 Helsinki
Ti-su 11–19

Language: 
finnish