Scroll To Top

Pääkirjoitus

Vesa Rantama



Rab-Rab -lehden Noise-numeron (#2A) esipuheessa Sezgin Boynik määrittelee melun kulttuurin vastavoimaksi, jonka kautta uudet ilmiöt ja ajatukset tulevat ilmi. Noise on kullakin historiallisella hetkellä sitä, mitä kulttuuri ei tunnista omakseen, kohinaa radiokanavien välissä. Melussa ei kuulla viestiä tai signaalia, vaan se pyritään leimaamaan sietämättömäksi, kurinpitoa vaativaksi ilmiöksi (jota se tottumattomille korville varmasti onkin). Melussa piilee ikuinen haaste kulttuurin itsetyytyväiselle yleispätevyyden poseeraukselle.

Boynikin mukaan noise äärimmäisenä ja totaalisena ilmiönä kuitenkin vastustaa helppoja poliittisia jakoja, esimerkkinä Jacques Attalin teoksessaan Noise: The Political Economy of Music(1) esittämä teesi, että totalitarismi ei siedä noisea, kun taas liberaalissa yhteiskunnassa sille on paikka yksilönvapauden piirissä, emansipatorisena voimana. Pikemminkin porvarillisella kulttuurilla on keinonsa neutraloida noise ja ottaa se osaksi omaa luokkajärjestystään – tällöin se menettää tehonsa, ja rajat piirretään uudestaan. John Cagen 4´33”-teoksen esitykset keskeytyivät usein alkuvaiheessa vihaisten taidekriitikoiden huutoon: hiljaa istuva pianisti riisui kulttuuri-instituution yksinkertaisella eleellä alastomaksi ja paljasti keinotekoiset rakenteet, harmaan eminenssin yskäkohtaukset. Kymmenen vuotta ensiesityksestä yleisö kuitenkin oppi käyttäytymään Cagea kuunnellessaan, pyrkimään arvokkaaseen käytökseen ja hillittyyn vastaanottoon. Keisari olikin pukeutunut, kaikessa hiljaisuudessa.

Tässä Mustekalan Ääni ja kirjallisuus -numerossa lähestymme melua juuri hiljaisuuden kautta, teesinä että näitä äkkiseltään vastakohdilta tuntuvia ilmiöitä yhdistää moni asia, voisipa suoraviivaisempi kirjoittaja vetää niiden välille yhtäläisyysmerkit. Kapitalisti arvostaa hiljaisuuden korkealle hyödykkeenä ja uudistavana voimavarana, mutta hiljaiseen paikkaan viimein päästyäsi voit olla varma että kohtaat melun: eristetyssäkin tilassa veri suonissasi kohisee kuin Imatra. Kummassakin on kyse jostain erottelemattomasta, kaikenkattavasta, mikä on kirjallisuudelle suuri haaste: miten ilmaisen loputtomaan erojen tekoon perustuvalla merkkijärjestelmällä sen, joka nimenomaan ei jakaudu osastoihin ja kategorioihin? Signaali ja viesti on melko helppo ilmaista, taustakohinaa ei.

Silvia Hosseinin laaja essee “Leonard Cohen Kontulassa” keskittyy poplyriikan tutkimuksessa usein kohinaksi haipuvaan alueeseen, musiikkiin. Popkappaleen lyriikoita ei Hosseinin mukaan voida tutkia sellaisenaan, jos ei haluta menettää sen kokemuksellisuutta, erityistä tapaa kietoutua osaksi päivittäisiä toimia ja elettyä elämää: ”Laulun kanssa eletään eri tavoin kuin muun taiteen, sillä kappaleet kiinnittyvät matkoihin, maisemiin, kohtaamisiin, keskusteluihin ja tunteisiin eri tavalla kuin paikkaan sidotut teokset tai kirja, jota lukiessaan ei voi tehdä muuta: haaveilla, nauraa ystävien kanssa, juosta merenrannassa ja väistellä lätäköitä, keittää ravioleja, rakastella.”

Hosseini kirjoittaa myös siitä, miten Cohenin laulu “Hallelujah” on alkanut elää kulttuurissa erikoisella tavalla itsestään ja tekijästään riippumatonta elämää meemiytyessään lukuisina eri versioina tunteellisiksi tarkoitettujen kohtausten taustamusiikiksi: ”Tällaisessa käytössä sanoituksen teemat – eroottisen ja hengellisen kokemuksen yhteen kietoutuminen, syyllisyys, katumus, yksilön suhde jumalaan sekä kysymykset taiteellisen luomisen merkityksestä – ohitetaan tietysti kokonaan, sanoituksen runsaista, Cohenin teksteille tyypillisistä vanhatestamentillisista viittauksista puhumattakaan.” Yhtäällä on siis kirjallisuudentutkimus, jonka on vaikea lainkaan nähdä tätä käyttöulottuvuutta tai keksiä sille käyttöä, toisaalla viihdeteollisuus, joka voi huoletta jättää lyriikan vivahteet huomiotta lähes kokonaan.

Mutta miten käy, kun kirjassa loisii toisen kulttuurimuodon tapahtumisen logiikka? Marissa Mehr kirjoittaa esseessään Risto Oikarisen romaanista Nälkämaan laulu, joka hänen mukaansa hyödyntää kerronnassaan jazzin keinoja. Oikarisen romaani seuraa leipiintyneen jazzmuusikon junamatkaa Helsingistä kotikonnuilleen Kajaaniin. Romaanin vastaanotossa kehyskertomuksen katkaisevia, ajassa jopa satoja vuosia taaksepäin katkaisevia ”sooloja” on pidetty epäuskottavina ja varsinaista juonta niitä vasten mitättömänä, mutta Mehr ottaa lukuohjeeksi jazzin ja löytää oudoistakin käänteistä merkityksen: ”Mikäli Oikarisen romaanin keskustarinalinja nähdään jazzstandardin muotoa vasten, osin kliseinen alkuasetelma ja hahmo puoltavat paikkaansa. Jännitteen voidaan nähdä syntyvän keskushenkilön sekä muiden ”kokoonpanon” jäsenten välisestä vuorovaikutuksesta, jolloin rajukin kontrasti on vain toivottavaa.” Jazzstandardissa piilee paradoksi: se on muuttumaton, kantaa ikivanhaa ainesta mukanaan hamaan tulevaisuuteen, mutta kaksi esitystä ei koskaan kuulosta samalta. Ehkä romaanimuodon ja yksittäisen romaanin suhdetta voisi ylipäätään lukea jazzina, ainakin jos haluaa tulkintaansa virtaa ja svengiä?

Abraham Moles päätyi informaatioteoriassaan (2) siihen, että melun erottaa signaalista viime kädessä vain tekijän intentio. Minkä haluan välittää, on viesti; mitä en halua, mutta joka välittyy siitä huolimatta, on melua. Mutta etenkään kaunokirjallisuuden alueella intentioita ei ole helppoa määritellä: on todennäköistä, että runo/runoilija pyrkii ilmaisemaan jotain, mutta mitä, ja vastaavasti mikä osa lukemastani ei ole tekijän tarkoittamaa? Kokoamassani fragmenttiesseessä “Kirjoittaa ei-mistään” pyrin lähestymään tätä pakenevaa teemaa nopein täsmäiskuin eri puolilta, tavoitteena ei niinkään hiljaisuuden määrittely tai vangitseminen kuin välähdys.

Olli-Pekka Tennilä keskittyy esseessään “Augustinuksen lukija” yksinolon synnyttämiin ääniin, niiden outouteen havaitsijan näkökulmasta, sekä yksinäisyyden, hiljaisuuden ja kirjallisuuden perustavaan yhteyteen: ”[T]askupuhelu, jota ei heti malta sulkea: kaikki mitä kuuluu, hänen huokunsa. Hän saattaa yskiä, hänen hengityksessään kuuluu käänteitä. Ehkä hän puolittain jupisee tai puhuu itsekseen. Tuollaisina hetkinä ihminen kuulostaa jotenkin oudolta ja jäsentymättömältä. Tietysti me mumisemme. Mutta ennen muuta: mitään ei tunnu tapahtuvan.” Tämä tapahtumattomuus, mitättömyys, on Tennilän mukaan kirjallisuudelle erityisen vaikea asia, sillä ”kirjallisuudessa aina jonkun on määrä puhua”. Silti tai siksi juuri kirjallisuus on Tennilälle se maasto, jossa äänen ja hiljaisuuden välinen kamppailu käydään. Kaikki lukemamme on kielen hiljaisuuteen uponneiden, “loveen langenneiden” yksinäisten tuottamaa.

Taneli Viljasen essee “Kuinka kieltäytyä ymmärtämästä” asettuu myös tähän maastoon, jota se kartoittaa moninaisilla esimerkeillä taiteiden parista. Viljanen etsii esimerkkejä teoksista, joilla näyttää olevan välitön suhde ääneen, mutta paradoksaalisesti tämä suhde näyttäisi toteutuvan osin äänen poissaolona tai häivyttämisenä. Eräs näistä on Trickyn klassikkoalbumi Maxinquaye (1995), jossa dubin hämärän logiikan mukaan erilaiset äänet kohoavat hetkeksi savusta vain vajotaakseen sinne jälleen: ”Maxinquaye on levytysstudiossa irrallisista palasista koottu teos. (Onko se myös irrallisista äänenkappaleista koottu ruumis? Kuka tai mikä on läsnä, kun tämä levy on ääniaaltoina kuulijan korvissa?) Levy on täynnä aaveita, ääniä jotka kanavoivat toisia ääniä, menneiden musiikkikappaleiden sirpaleita jotka rakentuvat uudenlaisen, dystooppis-futuristisen musiikin osasiksi.”

Kun puhuja katoaa näköpiiristä, vaikka puhe kuuluukin; kun teos kääntyy ympäri kohti itselleen vierasta; tällöin avautuu Viljasen mukaan taiteen tärkeä ulottuvuus: käsittämättömyys. On vapauttavaa ja tuikitarpeellista olla ymmärtämättä. Tässä voisi olla myös tämän Mustekala-numeron motto. Toivottavasti nautitte siitä!

Viitteet
(1) Käännös Brian Massumi. University of Minnesota Press 1985.
(2) Information Theory And Aesthetic Perception. Käännös Joel E. Cohen. University of Illinois 1969.

Language: 
finnish

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.