Scroll To Top

Utopioiden jälkeen – ARS17: Hello World!

Teksti: Jaakko Uoti 21.4.2017
Kuvat: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen ja Petri Virtanen

Ed Atkins: Ribbons (2014)

Innolla ja jännityksellä odotetun nykytaiteen suurtapahtuma ARSin tämänkertainen teema on digitalisaation vaikutus taiteeseen. ARS17 – Hello World! -näyttely kysyy, mitä taide kertoo digitaalisesta ajastamme ja millä tavoin. Näyttely kiertää ja kaartaa kuluvan vuosikymmenen puhutuimman nykytaiteen suuntauksen post-internetin ympärillä, laajentaen ilmiön ja näyttelyn teemaksi laveamman digitalisaation.

Näyttelyssä on paljon hienoja ja puhuttelevia teoksia, myös nimekkäiltä tekijöiltä. Tämä siis kehuna: näyttelyn taiteilijavalinnat kertovat kunnianhimosta, koska samaa teemaa olisi voinut käsitellä paljon köykäisemminkin. Suomalaiset taiteilijat on myös tuotu luontevasti osaksi joukkoa. Laaja ja monitahoinen teema on ajassamme äärimmäisen tärkeä ja kiinnostava. Monilta osin olisin kuitenkin kaivannut vahvemmin teknologian yli pääsemistä sekä monialaisempaa yhteiskunnallista kontekstualisointia, joka linkittyy digitalisaatioon ja post-internetiin. Myös millenniaalitaiteilijoiden sukupolvikokemuksen kartoitus tuntuu ajoittain oudolta, tai ainakin kertoo taideinstituution ja näiden epämääräisten ”millenniaalien” vaivaantuneesta suhteesta, jota ei kuitenkaan artikuloida selkeästi.

Kun on googlaillut ja lueskellut näyttelystä kirjoitettuja valtamedioiden juttuja, uusi teknologia ja välineet tuntuvat nousevan keskiöön, vaikka hanakasti näyttelyn diskurssi koettaa vakuuttaa, ettei kyseessä ole mediataiteen näyttely (”Ars 17 muutti Kiasman videopeliksi” [YLE 28.3.2017], ”Kiasman Ars17-näyttely vie kiertomatkalle kyberavaruuteen – Olo on kuin tietokoneen sisällä” [Mäcklin, HS, 1.4.2017]; ”Näitä teoksia saa pyyhkäistä ja koskettaa 24/7 – internetissä” [Kontkanen, 26.3.2017, Suomen Kuvalehti]). Kyse voi olla median tavasta yksinkertaistaa asia kuin asia pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan, mutta kaikki tämä ”videopelien” ja ”tietokoneiden” taivastelu saa miettimään, miten näyttely viesti on välittynyt yleisölle. Onko digitalisaatio terminä leimaavaan teknologialähtöinen?

Ongelmalliset ”post-internet” ja teknologia

Kiasma ARS17-ponnistus koostuu koko museon kattavasta näyttelykokonaisuudesta (24 taiteilijaa 13 maasta), verkkotaiteen galleriasta (ARS17+ Online Art -sivusto, jolla on mukana 15 taiteilijan teoksia) sekä mittavasta keskusteluohjelmasta ja Kiasma-teatterin esitystaideohjelmistosta. Museoon koottu teosjoukko on ARS-näyttelyksi pieni. Toisaalta useat teokset täyttävät yksin huoneen tai huoneita. Hyvä niin: Kiasman näyttelytilat tuntuvat väljiltä ja tarpeeseen sopivilta, ja näyttelyarkkitehtuurin toteutus on moitteeton toiminnallisuudessaan ja teknisessä toteutuksessaan.

Näyttelykokonaisuutta on kritisoitu muun muassa EDIT-median artikkelissa laiskasti kuratoiduksi, muun muassa siksi, että mukaan on otettu maailman biennaaleissa viimeisten vuosien aikana nähtyjä meganimiä, kuten Hito Steyerl, Artie Vierkant, Ryan Trecartin ja Ed Atkins. Isoissa nimissä en itse näe tässä varsinaista ongelmaa, erityisesti ARS-näyttelyjen historian takia: on oikeastaan hellyttävää, että ARS toimii näköjään edelleen tällaisena koko kansan kulttuuritekona, joka tuo nykytaiteen nimet esille Suomeen, myös sellaisen yleisön käsille, jotka eivät matkusta maailmalla biennaalista toiseen. Tämä on myös hyvä muistutus siitä, miten Suomi on edelleen periferioiden joukossa. Jokin kuitenkin näyttelyn kuratoinnissa kaihertaa, muukin kuin tuttujen taiteilijoiden kierrätys. Katalogiteksteissä vilahtava puhe maailmaa matkustavista, villeistä ja vapaista diginatiivi–maailmankansalaisista tuntuu päälleliimatulta. Näyttelyn ilmeen teknofuturistinen (tai retrofuturistinen) estetiikka vain vahvistaa näyttelyn yllä leijuvaa teknologiadiskurssia. Wörks-suunnittelutoimiston retrofuturistinen graafinen ilme tuntuu muutenkin vähän kepeästi toteutetulta ja olevan eri ajasta ja kontekstista kuin näyttelyn teokset.

Taidemaailmasta puhutaan usein vähän perusteettomasti globaalina ja kansainvälisenä. Osittain sama mantra toistuu nyt myös ”verkottunutta maailmaa” kuvaavassa ARS-näyttelyssä. Jo taiteilijajoukkoa katsoessa vain vahvistuu ajatus, että vanhat taiteen pääkaupungit, Länsi-Eurooppa–Pohjois-Amerikka-akseli ja yleisemmin länsimaisen kulttuurin hegemonia pitävät pintansa. Internet ja uusi teknologia eivät ole vain vapauttavia asioita ja utopiaa, vaan ne voivat myös vahvistaa vallitsevia valtasuhteita. Museotilaan valikoiduista taiteilijoista yli puolet on Länsi-Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta, 10/24 henkilöä englanninkielisistä länsimaista. Post-internet näyttäytyy tätä vasten aika pitkälti hegemoniseen länsimaiseen kulttuuriin ja kulttuurin vanhoihin valtoihin – niin kuin se paljolti onkin. Tässä olisi ollut oiva mahdollisuus lähestyä lempeän kriittisesti ilmiötä. Ainoa ei-eurooppalainen tai pohjoisamerikkalainen taiteilija on mauritiuslainen Nandita Kumar, jonka sinänsä taidokkaat teokset jäävät näyttelyssä esteettisesti yksin ja sivuosaan. Vaikka tarkoitusperä on varmasti ollut hyvä, tällainen tokenismi tekee Kumarille ja hänen töilleen karhunpalveluksen, varsinkin kun Kumarin tyyli tuntuu eroavan muista taiteilijoista. Se, että post-internet on loppujen lopuksi aika homogeeninen ja elitistinenkin suuntaus ei ole kuraattorien vika, mutta on lyhytnäköistä jättää tämä aspekti huomiotta.

Jaakko Pallasvuo: Seinämaalaus (2017)

Samaan tapaan verkottuneen maailman ongelmia kuten tietotyön prekaarisuutta ja nomadisuutta ei lähestytä kriittisesti vaan se otetaan annettuna, ikään kuin internet vain vapauttaisi eikä samalla kahlitsisi – myös taiteilijoita. Tätä tematiikkaa teostasolla lähestyvät esimerkiksi Jaakko Pallasvuo sympaattisen kyynisillä how to make it in the art world -videoillaan ja seinämaalauksellaan, ehkä osin myös työ- ja tunne-elämädystopiaa videoteoksellaan The Common Sense kuvaava Melanie Gilligan. Vaikka useat taiteilijat näyttelyssä käsittelevät myös utopistiseksi tulkittavia maailmoja ja tulevaisuuksia (esimerkiksi Jacolby Satterwhite, Ryan Trecartin, Cécile B. Evans) on teoksissa myös tulkittavissa pohjavire, joka voi helposti kääntää tunnelman dystoppiseksi tai ainakin melankoliseksi. Useissa teoksissa esiintyvä kolkko hyperkapitalismiestetiikka on jo niin tuttua kaikesta ympärillä olevasta visuaalisesta kulttuuristamme, että se ei enää edes hätkähdytä. Näyttelyn rempseä Hello World! -alaotsikko tuntuu sitä vieraammalta mitä enemmän kiertää näyttelyn kompleksisia, usein sisällöiltään pessimistis-melankolisia teoksia. Post-internetin h-hetket ovat ajoittuneet maailmanhistoriallisiin aikoihin, joita ovat leimanneet globaali talouskriisi, hyperkapitalismi ja kulttuuripessimismi, ja tämä myös näkyy taiteilijoiden teoksissa.

Kokonaisuuden epätasaisuudet näyttelyn teoksissa tulevat yksinkertaisimmillaan esille veistoksellisissa, fyysiseen tilaan tuotetuissa installaatioissa. Peräkkäisiin huoneisiin sijoitetut Julia Varelan ja Nina Cannellin taidehistoriaan ja minimalistiseen kuvanveistoon viittaavat esineteokset käyttävät materiaalinaan tv-näyttöjä ja tiedonsiirtokaapeleita. Teoksillaan taiteilijat tuntuvat alleviivaavan virtuaalisen ja sähköisen fyysisiä reunaehtoja. Teokset tarjoavat videokuvaa pursuavassa näyttelyssä lepohetken videoihin kyllästyneelle katsojalle, mutta tuntuvat hieman yksiulotteisilta ja pinnallisilta. Verrattuna vaikkapa Katja Novitskovan näkemistä ja informaatiota tutkiviin installaatioihin tai Anna Uddenbergin veistoksiin, jotka ovat mielestäni helposti lähestyttäviä ja silti kouriintuntuvia esimerkkejä virtuaalisen ja esimerkiksi sosiaalisen median minäkuvan tuomisesta vahvasti fyysisiin ja psykologisiin veistoksiin, Varelan turmellut näytöt tuntuvat vähän liiankin simppeleiltä kommenteilta ikonoklasmista, vaikka teosten taustalla olisikin yhteiskunnallinen tapahtuma.

Katja Novitskova: Dawn Mission / Light Potential (unfolded protein) (2016)

Sukupolvikokemusta hakemassa

Millenniaaleihin viitataan näyttelyn ympärillä olevissa teksteissä useassa otteessa, vaikka post-internetin linkittäminen millenniaaleihin sukupolvena tuntuu hankalalta. Samalla syntyy myös vaivaannuttava olo jonkinlaisesta ”nuorisokulttuuriin” tirkistelystä. Ongelmatonta ei ole myöskään se, että näyttelyssä puhutaan kautta rantain millenniaaleista ja diginatiiveista pitkälti ei-millenniaalien suulla (kuraattorit, julkaisun kirjoittajat). Taidemaailmassa on toki hyvänäkin puolena se, että taiteilija tai kuraattori voi pysyä työnsä takana ja unohtaa näin ollen fyysisen ikänsä, mutta olisi mielestäni tätä aikaa myös oikeasti myöntää oma positionsa, jos kerran on selvää, että tässä keskiluokkainen ja keski-ikäinen instituutio esittelee millenniaaleja. Tämä sukupolvien välinen katkos on olennainen ja erittäin kiinnostava aspekti liittyen esitettyihin taideteoksiin, niiden esittämisen tapoihin sekä teosten lukemiseen eri tavoin eri lähtökohdista käsin.

Yung Jake: 2011 Internet

Yung Jake ja Ilja Karilampi tuntuvat edustavan Kiasman viidennessä kerroksessa brändeillä, julkisuudella ja populaarikulttuurilla leikittelyä – ja samalla nuorisokulttuuria, alakulttuureja sekä niiden hyödyntämistä nykytaiteessa. Yung Jake, rap-artisti, alter egoilla ja internet-presenssien luomisella operoiva taiteilija jää tässä näyttelyssä ohueksi: toisaalta näyttelyyn valikoitunut kokonaisuus ei ole ehkä sinänsä kiinnostavan tekijän parasta antia, toisaalta hän on juuri niitä taiteilijoita, joiden taiteeseen galleriakonteksti ei tuo juuri mitään lisäarvoa vaan päinvastoin latistaa niitä. Yung Jake on muuten aika homogeenisessä taiteilijajoukossa ilahduttava poikkeus, joka tuntuu aidosti venyttävän taiteilijuuden rajoja ja hylkäämällä (perinteisen) kuvataiteilijuuden epäkiinnostavana identiteettinä. Yung Jake on myös taiteilijana esimerkki siitä, miten musavideoiden tekeminen on kiinnostavampaa kuin taidemuseoon esille pääseminen. Miksi näin olisi tähän kiinnostava jatkokysymys.

Karilampi tunnetaan logoja tuotemerkkejä hyödyntävistä teoksistaan, jotka ammentavat katumuodista ja alun perin afroamerikkalaisesta nuorisokulttuurista. Karilammen osuus on lattea ja pääasialliseksi tunteeksi jää, että Kiasmaan on ikään kuin tuotu museon ulkopuolelta sisäpuolelle oletettua ”coolia” nuorisokulttuurin symboliikkaa. Pääkaupunki-installaatio herättää jonkin ajatusketjun globaalien pääkaupunkien maailmasta, missä kaikki pääkaupungit ja urbaanit kulttuurit ovat täysin samanlaisia tuntuu kiinnostavalta, mutta ajatus jää aika pinnalliseksi, ehkä puolitahattomaksi.

Ilja Karilampi: Pääkaupunki (2017)

Taidetta väheksymättä, taidemaailma ei ole keksinyt internetiin ja teknologiaan liittyvää ihmisyyttä muokkaavia sosiaalisuuden, tiedontuottamisen, identiteetin ja yhteiskunnallisen muutoksen aspekteja, ne on tuotu taiteen kontekstiin. Tästäkin syystä olisi ollut kiinnostavaa kuulla syvällisempää pohdintaa siitä, miksi post-internet-estetiikka kumpuaa. Post-internetin alkuvaiheita sivustakatsojana seuranneena minusta on tuntunut usein siltä, että ilmiössä on kyse myös pettymyksestä taidemaailman esityskonventioihin, kieleen ja portinvartijoihin. Niitä kuuluisia millenniaaleja voi kutsua teknologiaa paljon käyttäviksi maailmankansalaisiksi, mutta yhtä lailla sukupolvea yhdistäviä termejä voisivat olla ”ikuinen pätkätyöläinen”, ”epävarma tulevaisuus” tai ”kollektiivinen pettymys suuriin ikäluokkiin ja instituutioihin”. Post-internet on, kuten taide aina, oire ympäristöstä ja laajemmasta kulttuurisesta kehyksestä, johon nivoutuu kuva ihmisestä.

Post-internetin ja myös tämän näyttelyn ympärillä käyty taidemaailman sisäinen mähinä siitä, onko aiheesta keskustelu enää relevanttia, onko post-internet passé vai ei, onko näyttely cool vai epäcool, on tylsää ja epäkiinnostavaa. Kiihkeässä ja jatkuvasti uutta janoavassa taidemaailmassa mikä tahansa on jo jonkun mielestä passé. Ajoitukseltaan ARS-näyttelyn tarttuminen teemaan nyt on mielestäni hyvä nyt tai ei koskaan -hetki ja sopivasti myöhässä. Ilmiötä olisi kuitenkin voinut, nyt pölyn jo laskeuduttua post-internetin ympäriltä, reippaammin kontekstualisoida ja sen puitteissa lähestyä kriittisesti tärkeitä digitalisaation ja internetin teemoja.

Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja freelance-kirjoittaja.

ARS 17: Hello World!
Kiasma 31.3.2017–14.1.2018
Mannerheiminaukio 2, 00100 Helsinki
Ti 10–17, ke-pe 10–20.30, la 10–18, su 10–17

Language: 
finnish