25.7.2011 Irmeli Hautamäki
Haruki Murakamin romaani Norwegian Wood ilmestyi Japanissa 1987 ja siitä tuli kirjailijan läpimurtoromaani. Jos Murakamin lukijamääriä oli sitä ennen laskettu tuhansissa, nyt lukijakunta lisääntyi miljooniin. Hyvin hiljaisesti elänyt kirjailija pakeni supertähteyttä ulkomaille vuonna 1991 ja asui anonyymisti Yhdysvalloissa aina vuoteen 1995 säilyttääkseen työrauhansa.
Japanissa ”kaikki” ovat lukeneet Norwegian Woodin. Kirjan englanniksi kääntänyt Jay Rubin kertoo, että Murakami on ollut erityisesti nuoren lukijakunnan suosiossa ja että lukijat ovat myös varttuneet aikuisiksi Murakamin romaanien myötä. Kirjailija jakaa nuoremman polven kriittisyyden Japanin natsihistoriaa kohtaan, mutta myös muut Japanin kokemat synkät tapahtumat, kuten Tokion metron kaasuhyökkäys ovat heijastuneet Murakamin teoksissa. Niissä jotka olen lukenut, pistää silmään myös sukupolvikuilu, mikä tarkoittaa vanhemman sukupolven lähes täydellistä poissaoloa ja nuorten päähenkilöiden yksinäisyyden kokemuksen kuvausta. Länsimaisen kulttuurin ja kirjallisuuden vahva läsnäolo romaaneissa on sekin luettavissa kritiikiksi vanhemman polven nationalismia kohtaan.
Lukijat ovat syyttäneet Murakamia luottamuksen pettämisestä Norwegian Woodissa, sillä monet ovat lukeneet kirjan ”vain” rakkausromaanina. Rakkaustarina romaani tietysti onkin, mutta silti kriittiset ainekset sävyttävät sitä. Tapahtumat on sijoitettu 1960-luvun lopun yliopistomaailmaan, opiskelijaradikalismin huippukohtaan, jolloin kirjailija itse oli vähän alle parikymppinen opiskelija. ”Iloinen ja vapautunut” 60-luku loppuu romaanissa synkeästi, kun moni kirjan henkilöistä tekee itsemurhan, mikä jää vaille kunnon selitystä.
Norwegian Woodin maailmassa nuoret elävät yliopistokampuksella eristyksissä muusta yhteiskunnasta. Kaikenlainen tapakulttuurin vapautuminen, mukaan lukien seksuaalinen vapautuminen, on saavuttanut kulminaatiokohtansa. Länsimainen poliittinen opiskelijaradikalismi, jolle kertoja ei paljon anna arvoa, sekä anglo-amerikkalainen populaarikulttuuri ovat huuhdelleet Japanin yli ja maa elää päältä katsoen täysin länsimaiseen rytmiin. Vain ruoka ja ruokailutavat ovat enää japanilaisia.
Japanin antautuminen toisen maailmansodan jälkeen on siis täydellistä, kun nuorempi sukupolvi apinoi voittajien kulttuuria puhetapoja myöten? Vaikka opiskelijanuorison liberalismissa on pinnalta katsoen uhmakuutta, vallitsee nuorten keskuudessa silti täysi neuvottomuus. Herkimmät eivät kestä, joistakin fiksuista vahvoista yksilöistä tulee kyynisiä paskiaisia, joita ei kiinnosta muu kuin oma menestys. Vanhempi polvi ei näytä kulttuurikumousta vastustavan, eikä heitä ylipäätänsä edes näy missään. He ovat luultavasti takomassa Japanin taloustiikeriä iskukuntoon. Romaanin mindsettingissä voi nähdä paljon yhtymäkohtia myös Suomen 1960-luvun lopun tilanteeseen ja pitkälti sen jälkeiseenkin aikaan.
Maailma on mennyt palasiksi myös yksilötasolla. Kirjan päähenkilö Toru Watanabe lähtee opiskelemaan länsimaista kirjallisuustiedettä ja kieliä Tokioon sen jälkeen, kun hänen paras ystävänsä Kizuki on tehnyt itsemurhan 17-vuotiaana. Watanabe oppoutuu kirjojen maailmaan. Romaanissa on runsaasti viittauksia länsimaiseen kirjallisuuteen, mutta Euripideellä on tarinassa keskeinen rooli. Eräässä romaanin absurdeimmassa kohtauksessa Watanabe menee sairaalaan katsomaan ystävänsä kuolevaa isää ja jotakin puhuakseen alkaa kertoa, mitä on oppinut länsimaisen draaman historian kurssilla.
Euripideen mukaan tragedia syntyy, kun kaikki ihmiset etsivät omaa onnellisuuttaan ja oikeuttaan ja joutuvat näin satimeen, missä kukaan ei voi tehdä mitään. Silloin jumalat puuttuvat asioihin, jolloin kaikki selviää. Watanaben mielestä tämä on onttoa ja hän selittää puhekykynsä jo menettäneelle miehelle, että pitää enemmän arvossa Sofoklesta.
Asetelma on puhutteleva: kohtauksessa esiintyy romaanin ainut vanhempien sukupolven edustaja, entinen kirjakauppias jo kuolemaa lähestyvänä. Keskustelua tilanteessa ei synny, mutta jonkinlainen sanaton yhteisymmärrys kuitenkin. Vaikka asetelmat ovat kärjekkäitä, Murakamin tyyli on aina hienovaraista.
Romaanin kerronnan taidokkuutta on, että kun päähenkilö selittää kreikkalaista tragediaa opiskelijamaisen ulkokohtaiseen tyyliin, hän pian joutuu sekavaan ja ristiriitaiseen tapahtumien vyyhteen, sitä itse näkemättä, mutta lukija kylläkin näkee kaiken.
Norwegian Woodin tarinassa on monia outoja kolmiodraamoja, jotka vetävät päähenkilöä eri suuntiin. Kizukin itsemurhan jälkeen Toru Watanabe alkaa seurustella Kizukin tyttöystävän Naokon kanssa. Tämä kolmiodraama, jossa yksi osapuoli on kuollut, kytkeytyy toiseen kolmiodraamaan, kun Toru alkaa tapailla Midoria, opiskelijatyttöä, joka käy yliopistolla samalla draamakurssilla kuin hän.
Naoko joutuu hermoparantolaan ja Watanabe yrittää auttaa tätä masennuksen yli siinä onnistumatta. Nuoruuteen kuuluu lojaalisuus: Toru pysyy uskollisena Naokolle, eikä paljasta tämän salaisuutta Midorille, eikä kenellekään. Hän vain odottaa ja toivoo, että Naokon tilanne paranee voimatta tehdä mitään.
Keskellä levotonta opiskelijaelämää 19-vuotias Toru Watanabe käy yksinäistä kamppailuaan päätettyään ottaa vastuun psyykkisesti hauraasta Naokosta. Naoko pysyy tarinassa hyvin arvoituksellisena. The Beatles yhtyeen Norwegian Wood on Naokon lempikappale ja se kuvaa Naokon mielen umpikujaa. Laulun kaksi ensimmäistä säettä: I once had a girl, or should I say, she once had me ovat kuin toistensa peilikuva: ensimmäinen säe alkaa toiveikkaana, kun toisessa tullaan takaisin alkupisteeseen. Myöhemmin parantolassa Naoko selittää, että kappale saa hänet tuntemaan kuin hän eksyisi metsään, eikä kukaan tulisi etsimään.
20-vuotissyntymäpäivänään Naoko puhuu siitä, ettei ole lainkaan valmistautunut täysi-ikäisyyteen ja toivoisi, että voisi ikuisesti kulkea 18 ja 19 ikävuoden väliä. Aina kun täyttää 19, voisi kääntyä takaisin ja olla jälleen 18. Naokon tapa kävellä vailla päämäärää kuvaa mielen ansaa, missä Naoko jo on, mutta mitä Watanabe ei vielä tiedä.
Uusi aikakausi heijastuu positiivisesti tarmokkaassa Midorissa, joka hoitaa isäänsä sairaalassa, opiskelee ja hoitaa vielä kirjakaupankin asioita. Vaikka hänkin on pettynyt, hän haaveilee itsepintaisesti omasta paremmasta elämästä. Romaanin Midori on paljon särmikkäämpi ja hauskempi hahmo kuin elokuvan Midori. Hän on aito 60-luvun lopun hahmo, jonka temput panevat vauhtia tapahtumiin. Stereotypia kainoista ja vetäytyvistä japanilaisneidoista saa Midorissa terveellistä kritiikkiä.
Tran Anh Hungin vuonna 2010 ohjaamassa elokuvassa ja Murakamin romaanissa on tietysti kyse kahdesta aivan erilaisesta teoksesta. Norwegian Woodin romaaniversio on monisanaisempi, hauskempi, jännittävämpi ja ironisempi kuin elokuvaversio. Romaanissa on monia tarinoita, joiden punomisessa Murakami on mestari, elokuvasta niitä on jätetty pois, ilman että tarinan ydin olisi kuitenkaan menettänyt mitään. Ajankuva elokuvasta ei kuitenkaan välity.
Odotusten vastaisesti elokuva onkin klassisen tyylin tragedia, se on ajaton, vakava ja ankara, siinä missä romaani tarjoaa rentoa, puheliasta ja paikoitellen jopa humoristista kulttuurikuvausta. On vaikea päättää, kummasta pitää enemmän, kirjasta vai elokuvasta. Romaanin on pakko luoda kuvansa ja tunnelmansa loputtomalla lörpöttelyllä siinä missä elokuva pystyy kertomaan saman yhdellä häikäisevällä kameran otoksella.
Sekä elokuvassa että romaanissa rakkauden ja kuoleman häkellyttävää kudelmaa tarkastellaan etäältä kertojan muistellessa asioita 20 vuoden päästä.
Nyt -liitteen kriitikko Leena Virtanen on esittänyt, että Norwegian Wood olisi nostalginen elokuva seksistä. (Nro 27/2011) Eroottisia kohtauksia elokuvassa on tietysti runsaasti – paljon enemmän kuin romaanissa – ja ne on kuvattu suurella herkkyydellä. Enemmin kuin pelkästä seksistä ja siihen tutustumisesta kyse on seksuaalisuuden ja rakkauden yhteen kietoutuvasta vyyhdestä, mikä onkin eräs tarinan tragedian siemen.
Elokuvassa ei ole myöskään kyse haikeasta nostalgiasta. Nostalgia on kaipausta menneeseen aikaan, jolloin ’kaikki oli paremmin’. Norwegian Wood elokuvassa ei todellakaan muistella opiskelijavuosien lemmenkuvioita kuten monissa vastaavissa länsimaisissa elokuvissa. Suurin osa elokuvan yleisöstä ei varmaankaan ole elänyt romaanin kuvaamaa aikakautta. Tuon ajan tunteminen ei ole elokuvan kannalta välttämätöntä, sillä se on ikuinen tarina rakkaudesta, ystävyydestä ja aikuisuuteen kasvamisesta.