Eeva Kemppi 8.7.2012
27. Midnight Sun Film Festival Sodankylä 13.-17.6.2012.
Jälleen kesäkuussa 27. kertaa järjestetyt Sodankylän elokuvajuhlat olivat tänä vuonna menneen maailman näyttelijätähtien juhlaa vieraaksi saapuneiden Ingmar Bergmanin luottonäyttelijä Harriet Anderssonin ja suomen ainoan Hollywood-tähden Taina Elgin kautta sekä kattava kurkistus viihteelliseen, mutta omaperäiseen valtavirran kauhukomediaan Gremlins-ohjaaja Joe Danten vierailun ja hänen tuotantonsa laajan esittelyn myötä. Ja tietysti hyvin paljon muuta.
Festivaali on laajentunut sekä tarjontansa että kävijämääränsä puolesta vuosi vuodelta. Esityspaikat ja jonot pullistelivat katsojia ainakin suosituimpien näytösten kohdalla. Tänä kesänä elokuvia nähtiin viiden päivän ja yön ajan, neljässä esityspaikassa ympäri vuorokauden. Festivaaleilla esitettiin yhteensä 96 pitkää ja lähes 20 lyhytelokuvaa, ja tarjolla oli lisäksi runsaasti oheisohjelmaa seminaareista, aamukeskusteluista ja leffaraadista festivaaliklubin keikkoihin.
Taina Elg elokuvassa Les Girls. (Kuvaaja Sanna Käsmä)Vaikka esitystelttojen puupenkkejä, Kitisenrannan koulun epämukavia muovituoleja ja Lapinsuun elokuvateatterin upottavan miellyttäviä punasamettisia penkkirivejä kuluttaisi lähes tauotta aamusta aamuun, siitä huolimatta olisi mahdollisuus tutustua vain murto-osaan festivaalin tarjonnasta. Ja jossakin välissä on myös hyvä nukkua, syödä ja sosialisoida. Vaikka Sodankylän erityinen ilmapiiri valtaa omalla tavallaan varmasti jokaisen festivaalikävijän, niin jokaisen festivaalireissu muodostuu hyvin omanlaisekseen sattumasta ja valinnoista riippuen.
Muutaman poissaolovuoden jälkeen Sodankylässä oli selvästi aistittavissa, että festivaali elää murroskautta. Vaikka festivaali on saavuttanut vankan ja kasvavan suosion ja uusia innokkaita ystäviä löytyy aina vain lisää, rahoitus on vaakalaudalla vuodesta toiseen. Mutta koettuaan järjestäjien intohimon, vuodesta toiseen saapuvat suuret vapaaehtoisten työntekijöiden laumat, kansainvälisten vieraiden vilpittömän ihastelun sekä innokkaan festivaaliyleisön ei festivaalin kuihtumista tai kuolemaa tarvitse pelätä.
Mutta muutoksia voi hyvinkin olla edessä. Festivaalijohtajana alusta saakka toiminut Peter von Bagh joutui lähtemään lääkärin määräyksestä kesken torstaisen aamukeskustelun takasin Helsinkiin lepäämään. Seuraavina aamuina Sodankylässä koettiin historiallisia hetkiä, kun ensimmäistä kertaa festivaalin historiassa von Bagh ei ollutkaan legendaarisissa aamukeskusteluissa haastattelemassa tähtivieraita. Ja mitä tarkoittaakaan digitaalisen tekniikan päälle vyöryvä ylivalta festivaalille, joka on itsepintaisesti pitänyt kiinni elokuvienesittämisestä niiden alkuperäisessä muodossa? Ihailtava ja intohimoinen periaatteellisuus ja työ ei varmasti valu hukkaan, mutta uudet sukupolvet, uusi tekniikka ja uudet elokuvat tulevat, eikä se ole pelkästään uhka vaan myös uuden alku.
Sanattoman kuvan kauneus
Omat polkuni kulkivat tänä vuonna jokseenkin nostalgisen kauniita ja viihteellisiä polkuja. Mikä saattoikin olla tahattoman sopivaa erään aikakauden lopun väreillessä ilmassa. Festivaaleja varta vasten uudelleen sävelletyt ja livenä säestetyt mykkäelokuvat todistivat tälläkin kerta arvokkaan ainutlaatuisuutensa. F.W Murnaun maailman kauneimmaksi elokuvaksi kuvailtu mykkäelokuvan klassikko, tarinaltaan ehta melodraama Auringonnousu (1927) todisti lumovoimansa ja hämmentävän kauneutensa Yrjänä Sauroksen, Mikko Perkolan ja Tuomas Norvion äärimmäisen hienon ja taidokkaasti ilmeisimpiä tulkintoja välttävän säestyksen saattelemana.
Harriet Andersson (kuvaaja Santeri Happonen)Seuraavan illan näytöksessä Charles Chaplinin Siirtolainen huvittaa ja potkii viranomaisia edelleen tehokkaasti ahteriin ja harvemmin nähty mykkäelokuvan helmi Neuvostoliiton alkuvuosilta, Gogolin Päällysviitan filmatisointi vuodelta 1926 yllättää ja riemastuttaa omaperäisillä henkilöillään ja tavallaan kuvata byrokraattiseen viidakkoon hukkuvaa virkamiestä ja kansalaista. Elokuvan varhaisvaiheita ihaillessa ei voi olla miettimättä mitä voisikaan olla kaiken nielevän, laiskasti psykologisoivan, valmiiksi pureskellun ja alleviivatun hollywood-muodon ja -kerronnan tilalla, jos alkuvuosina nähty rohkeampi ja villimpi elokuvallinen ilmaisu olisi vallannut alaa. Etenkin Murnaun nykykatsojan silmin kiehtovan originelli ja ekspressionistisen uskalias elokuvakerronta saa pohtimaan mihin muuhun suuntaan elokuvan valtavirta olisikaan voinut kehittyä?
Elokuvastaan Taulukauppiaat (2010) tunnettu Juho Kuosmanen todistaa, että mykkäelokuva voi edelleen olla toimiva kerronnan väline. Kuosmasen viime vuonna valmistunut mustavalkoinen, lyhyt mykkäelokuva Romu-Mattila ja kaunis nainen on kunnianosoitus moneen suuntaan. Se on ylistys Kokkolan Ykspihlajan surumieliselle kaupunginosalle ja katoavalle elämänmuodolle ja kaurismäkeläiselle romantisoidun melankoliselle ja ykstotiselle maailmalle, mutta ennen kaikkea se on kunnianosoitus mykkäelokuvan suuria mestareita ja heidän voimakkaita kuviansa kohtaan. Tribuutti-luonteestaan huolimatta elokuva seisoo omilla jaloillaan. Katsomiskokemusta vahvistavat foley-artisti Heikki Kossin taidokkaasti ja hauskasti paikan päällä erilaista esineistöä hyödyntäen synnyttämä efekti- ja äänimaailma sekä Ykspihlajan Kino-orkesterin ja Satamakadun seireenien elokuvan jälkeen virittämä hilpeä ja kaihoisa konsertti.
Tähtien säteilyä
Festivaalivieraiksi saapui kaksi 1950-luvulla elokuvauransa aloittanutta voimakasta naista. Bergmanin elokuvien kautta kuuluisuuteen noussut Harriet Andesson (1932-) oli terävä ja maanläheinen haastateltava, joka kepeästi ja rakkaudella muisteli elokuviaan sekä suhteitaan Bergmaniin ja Jörn Donneriin. Bergmanin ja Anderssonin ensimmäinen yhteistyö Kesä Monikan kanssa (1953), jossa kamera – ja ohjaaja kameran takana – rakastuu Anderssoniin kuva kuvalta syvemmin oli raikas muistutus Bergamin elokuvien ainutlaatuisesta voimasta. Elokuva oli ennakko-oletustani hurjempi, hauskempi ja tuoreempi ja ainakin Bergmanin myöhempien elokuvien symbolismin ja raskaan eksistentialismin alle toisinaan nääntyvälle katsojalle kehotus tutustua tarkemmin ohjaajan varhaisempaan tuotantoon.
Toinen näyttelijävieras, musikaaleissa sekä valkokankaalla että myöhemmin näyttämöllä hurmannut Taina Elg (1930-) oli kollegaansa arvokkaampi ja hillitympi esiintyjä, josta säteili menneen Hollywoodin lumoa. Taidokkaasti tanssiva ja laulava sekä veikeästi näyttelevä kaunotar ehti esiintyä pääroolissa vain yhdessä musikaalielokuvassa, George Cukorin Les Girls (Tytöt, 1957), koska elokuvamusikaalin huippuvuodet olivat juuri päättymässä. Eri näkökulmilla leikittelevä, nokkela ja genressään jopa vaativa, rönsyileviä musiikki- ja tanssinumeroita runsaasti sisältävä ilottelu oli myös musikaalien hurmurin Gene Kellyn viimeinen MGM-musikaalirooli.
Pitkien otoksien voima
Ohjaajat rivissä: Béla Tarr, Aki Kaurimäki, Alan Rudolph ja Joe Dante. (Kuvaaja Taru Kalvi)
Festivaalin kiinnostavimpiin vieraisiin lukeutuva unkarilaisen elokuvan suuri mies, pitkiin otoksiin, ihmiseen kameran edessä ja elokuvan puhtauteen luottava Béla Tarr vastaili aamuhaastattelussa kysymyksiin hyvin niukasti jos ollenkaan. Vajaa 60-vuotias, elokuvakoulun hiljattain perustanut Tarr on sanonut ettei usko enää elokuvaan ja aikoo lopettaa elokuvien tekemisen. Se on tavallaan helppoa uskoa nähtyään ohjaajan omien sanojensa mukaan viimeiseksi jäävän elokuvan The Turin Horse (Torinon hevonen, 2011). Ohjaajan tyyli ja on viety elokuvassa yhteen mahdolliseen ääripisteeseen ja kuvista ja kerronnasta on poistettu kaikki epäolennainen. Loputtomasti jatkuvista, vähäeleisistä otoksista koostuva mustavalkoinen ja vähäpuheinen elokuva kuvaa äärimmäisen karua elämää tuulisella pustalla, jossa kaivon kuivuminen merkitsee elämän loppumista.
Nuorempaa polvea edustava ohjaajavieras ruotsalainen Ruben Östlund (1974-) luottaa Tarrin tavoin pitkien otosten voimaan. Festivaalin vaikuttavimpiin kokemuksiin kuului Östlundin uusin elokuva Play (2011), jossa ohjaaja kuvaa vastaansanomattomalla terävyydellä skandinaavisen yhteiskunnan nykytilaa ja haavakohtia. Elokuvan idea nousi tositapahtumista kun Östlund luki artikkelin göteborgilaisista 12-14-vuotiaista pojista, jotka ryöstelivät kauppakeskuksessa ikätovereiltaan ovelan vedätyksen avulla kännyköitä ja muuta arvotavaraa. Stereotyyppistä ja sen myötä arkaluontoista, sillä ryöstäjät olivat tummaihoisia kun taas uhrit yleensä pellavapäisiä ja vaaleaihoisia ruotsalaisteinejä. Östlund tutkii hämmentävän taitavasti, alleviivaamisen ja osoittelun välttävässä, dokumentaarisella otteella kuvatussa elokuvassa mm. sosiaalisia pelejä, stereotypioiden vaikutusta omaan ja kanssaihmisten käytökseen sitä miten rodulliset stereotypiat ohjaavat käyttäytymistä ja varsinkin käyttäytymisen tulkintaa. Hurjaa on, että teinikriminaalit kertoivat elokuvaa varten tehdyissä haastatteluissa olleensa tietoisia ihonväriinsä ja mahdolliseen taustaansa liitetyistä ennakkoluuloista ja käyttäneensä niitä hyväkseen ryöstötilanteessa.
Elokuvan katsojia ja kriitikoita on vaivannut hämmennys, kun ryöstäjien julmuutta ja motiiveja ei selitetä maahanmuuttajataustalla, kurjilla kotioloilla, köyhyydellä tai muilla sosiaalisilla tekijöillä. Nuoret näyttävät täyttävän rikoksilla lähinnä vaivaavaa tylsyyttä ja tyhjyyttä. Monien 
Ruben Östlund (Kuvaaja Pauliina Leikas)silmissä Östlund on näyttäytynyt rasistina, koska kuvaa tummaihoiset nuoret kylmäpäisinä rikollisina, jotka hakkaavat jopa yhden omistaan ilman kummempaa motiivia. Myös Sodankylässä elokuvaa seuranneessa keskustelussa kuultiin syytöksiä rasismin lietsomisesta. Nuoret voisivat olla ketä tahansa, mutta he sattuvat olemaan tummaihoisia, ja se pakottaa katsojan kohtaamaan monta monimutkaista ja haastavaa kysymystä.
Östlund näyttää harvinaisen tehokkaasti miten meihin ja muihin jaottelun mekanismi toimii.
Miksi emme katso esimerkiksi elokuvan ryöstäjiä yksilöinä vaan hyvin helposti ryhmänä ja rotunsa edustajina? Kun taas joku ”omistamme” tekee kauheita tekoja hän on automaattisesti hullu ja joukosta poikkeava, korostetusti yksilö. Tässä yksi perustava syy, miksi rasismia purkavassa keskustelussa ei päästä edes kunnolla alkuun. Jäljelle jää kysymys, mitä me voimme tässä ajassa ja tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa sanoa ihmisestä pelkän ihonvärin perusteella? Emme mitään, mutta silti oletamme niin paljon.
Elokuvia kesän iloksi:
Ingmar Bergman: Kesä Monikan kanssa (1953). Raikas tuulahdus ohjaajan varhaisemmasta tuotannosta, jossa kesä on pitkä ja villi ja nuoret aikuiset pakenevat keskiluokkaista yhteiskuntaa ja sen asettamia vaatimuksia ja roolimalleja rakkauteen ja saaristoon. Harriet Andersson nautiskelee kameran katseesta.
George Cukor: Les Girls (1956). Ehtaa elokuvamusikaalin juhlaa nokkelalla juonella ja suomalaisella Hollywood-tähdella maustettuna. Taina Elg suurimmassa elokuvamusikaaliroolissaan.
Belá Tarr: Sátántangó (Satan’s Tango, 1994). Ohjaajalegendan yli seitsemäntuntinen suureepos yhteiskunnan ja maailman tilasta. Ukkosmyrskyn ja sadepäivän varalle.
Ruben Östlund: Play (2011) Terävä ja herättelevä, mutta ei osoitteleva kuvaus skandinaavisen nyky-yhteiskunnan haavakohdista ja monella tasolla piilevästä rasismista. Lisäksi kannattaa tutustua koko Östlundin varhaisempaan tuotantoon.
Joe Danten koko tuotanto. Valtavirrassa sulavasti uivaa ja läpeensä amerikkalaista, mutta omaperäistä ja elokuvarakkaudella ja ironialla maustettua kauhukomeadiaa ja kevyen kriittistä amerikkalaisen yhteiskunnan ja keskiluokan kuvausta herkullisimmillaan: mm. Gremlins I ja II (1984 ja 1990), Piraija (1978), Piru naapurissa (1989) ja Kinopaniikki (1993).