Mikään ei tuota länsimaissa tehokkaammin ennalta-arvattavia reaktioita kuin länsimaissa tapahtuva suuronnettomuus. Notre Damen tulipalo on tästä hyvä esimerkki. Ihmiset, joilla ei koskaan ollutkaan mitään suhdetta rakennukseen tai jotka ylipäätään ovat immuuneja esteettisille ja kulttuurihistoriallisille merkityksille, kertovat, että tapahtuma ei herätä heissä tunteita. Vähän samaan tapaan kuin tyypit, joita kuuluisasta taiteilijasta paljastuneet sikailut eivät häiritse, koska he – wau mikä käänne – eivät koskaan arvostaneetkaan kyseistä taiteilijaa.
Kun tunnesuhdetta ei ole, kaikki tiet oman herkkyyden puutteen järkeistämiselle ja performoimiselle ovat auki. Marketin hyllyvalikoima tähän asti: Notre Dame ei sureta, koska se on länsimaisen patriarkaalisen alistamiskulttuurin symboli, koska muiden kulttuurien pyhiä paikkoja on tuhottu ja tuhotaan, tai koska se on ”vain yksi kirkko”, eikä moisesta pitäisi olla tässä maailman tilanteessa huolissaan, kun luonto tuhoutuu ja fasismi kuumottaa, tai koska maailma antroposeenin aikana on joka tapauksessa yhtä muutosta, ja meidän pitäisi olla postmoderneja nomadeja, jotka ymmärtävät kulttuuristen merkitysten teennäisyyden ja katoavaisuuden.
Näitä jälkikäteen keksittäviä perusteluja yhdistää järkevää valistuneisuutta huokuva ydinviesti: minulla ei ole alitajuntaa, ei paikkaa, johon länsimainen kulttuuriperintö olisi päässyt istuttamaan myrkyllisiä siemeniään, ja sitä paitsi ehkä me nyt saamme myös vähän, mitä ansaitsemme. Suurkirkon palohan on tietysti reaalisen isku vasten länsimaiden itserakkaita kasvoja.
Vaikutelmaa voi korostaa aloittamalla selityksenä ”sori nyt”-tyyppisillä käsienlevittelyillä – ikään kuin kirjoittaja olisi jotenkin loukkaamassa toisten affekteja ylenmääräisellä rakenteellisella fiksuudellaan. Ei hätää: oivalluksestasi loukkaantuneet ovat vähissä, ja hekin kyllä selviävät.
Ei kyse ole siitä, etteikö liekehtivään Notre Dameen tunteella reagoiva ihminen voisi olla ihan yhtä paljon tai enemmänkin ”sitä mieltä”, että yllä esitetyt epäilyt ovat perusteltuja ja tosia. Kyse ei ole myöskään siitä, etteikö voisi pitää vastenmielisenä sitä keskiluokkaista vollotusta, jossa kirkon palaminen asetetaan sentimentaalisella sumusilmäisyydellä symboloimaan jotain laajamittaisempaa katastrofia. Tapahtumasta vaikuttuminen ei myöskään tarkoita, että olisi sokea sen spektaakkelimaiselle käyttökelpoisuudelle ja sille, että vähemmän fotogeeniset katastrofit jäävät tällaisen jalkoihin. Edelleen en väitä, eikä reaktioni millään tavalla edellytä, että olisin itse lukemattoman monena iltana nukahtanut Notre Damen ihanuus mielessäni. Siinä ei ole mitään tekopyhää tai ironisesti ”jännää”, että Notre Dame tai vaikka Michael Jackson koskettavat juuri katoavaisuutensa hetkellä. Jeesuksenkin koko merkitys perustuu spektaakkelimaiselle kuolemalle.
Kuvio menee itse asiassa päinvastoin kuin laiska järkevien ja tunteellisten reaktioiden vastakkainasettelu antaisi tilaa ajatella. Tunnereaktioon, esteettiseen vaikuttuneisuuteen, nimenomaan sisältyvät kaikki yllä luetellut, itsessään pinnallisen järkevät ulottuvuudet. Notre Damen palossa kaikki tämä ja moni muu kirkosta tietämäni (ja kuvittelemani) asia asettuu vuorovaikutukseen, jolla ei ole päämäärää, tai jonka voisi muotoilla väitteeksi tai kannaksi. Arkkitehtuuri, historia, taide, epäilykset, orjatyö, graniitti, muutos, tuli, tulevaisuus, kirkkolaitos, uskonsodat, ikonit, kauneus, usko, pyhä ja maallinen törmäilevät päässäni muodostaen outoja, väliaikaisia spekulaatioita, hauraita symboleja, viittauksia ja aaveita. Järkevästi ”tietämäni” asiat saavat vihdoin jotain tolkkua ja syvyyttä.
Tämä päämäärättömyys ei tarkoita, että kyseessä olisi irrationaalinen tai sisällyksetön kokemus. Pikemmin koen näissä kokemuksissa olevani oman järkeni tärkeimpien ominaisuuksien ja äärimmäisimpien kykyjen myllytettävänä.
Teksti: Petteri Enroth
Kuva: Wandrille de Préville / Wikimedia Commons