Visuaalisen kulttuurin teorian lehtorina tulee usein mietittyä oman savotan äärettömyyttä. Pari vuotta sitten hammaslääkärini lainasi minulle kirjan hampaiden muotoilun historiasta. Äimistelin miten pitkälle jo foinikialaiset olivat ehtineet hampaiden julkisivuhoidossa. Viime syksynä katselin vaalimainosten visuaalista retoriikkaa niin että unohdin keskittyä poliitikkojen valheisiin.
Nykykulttuurissa yksi visuaalinen teema on kuitenkin alkanut painaa mieltäni ylitse muiden: näkyvyys.
Projektien rahoittajat vaativat itselleen näkyvyyttä. Kaikkialla on kerrottava, kuka mitäkin projektia rahoittaa ja logoja on painettava julkaisuihin. Taiteilijat pitävät näyttelyitä vain muistuttaakseen olemassaolostaan – ja kasvattaakseen näyttely-CV:tä. Uuden ja merkittävän tiedon kypsyttelyn sijaan tutkijat kirjoittavat liukuhihnalta pilipalikommentteja muiden tutkijoiden tekemistä virheistä saadakseen rahoitukseen ja CV:seen vaikuttavia julkaisupisteitä – ja tuottaakseen yliopistolleen näkyvyyttä.
Valtionlaitokset ovat jo firmojakin huolestuneempia julkisuuskuvastaan. Valtion, kuntien ja virastojen rahavirrat virtaavat brändäämiseen.
Yleisönosastokirjoitteluunkin alkaa kaipaamaan niitä vanhoja kunnon ”taas on koirankakat jätetty siivoamatta kadulla” -tekstejä kun joka toinen kirjoitus on nykyään ilmainen mainos.
Jatkakaa listaa itse, ja olkaa kriittisiä kun joku seuraavan kerran on laskenut, paljonko suomalaisilla työntekijöillä menee vuodessa tupakan polttamiseen tai viihteellisten verkkosivujen selailuun. Tiedottamista tarvitaan aina, mutta paljonko käytämme vuodessa työtunteja tuottamattomiin näkyvyyspeleihin?
Kenen etu on että rahoittajan logo möllöttää neljän muun rahoittajan logon kanssa rivissä pilaamassa muuten hyvän julisteen layoutin? Mitä muuta kuin kipeitä kasvutarpeita viestivät ne itseään kehittyviksi kaupungeiksi nimittävät keskukset esitteissään, joissa kuvin ja sanoin ylipainotetaan miten hyvin paikkakunnalla menee?
Läpinäkyvyyden yhteiskunnassa kaikki sitä paitsi arvioivat vain sitä kenen julkisuuskampanja on toimiva, ja kenen ei. Miksi niitä sitten ylituotetaan?
Jehovan todistajat ovat aikamme pioneereja. Jo ennen poliittisen korrektiuden muotia heidän kuvissaan oli eri etnisiä taustoja omaavia ihmisiä kaulakkain hymyilemässä. Nyt samaa materiaalia julkaisevat koulutuslaitokset ja valtionhallinnon elimet. Vain leijonat puuttuvat taustalta – ja aurinkoinen puisto, jossa voi kirmailla.
Ja kun jokainen on joskus nähnyt miten läpimätiä rakenteita nykyään peitetään perinteisen mainonnan lisäksi salakavalilla näkyvyysstrategioilla, mihin sitä nyt kriittinen ihminen enää luottaisi? Olemme kuin neuvostokansalaiset: yksikään fasadi ei vakuuta, eikä mikään pinssiarmeija rinnassa herätä luottamusta.
Mainonnasta on puhuttu kriittisesti jo pitkään. Aikamme näkyvyyspaine onkin yksi mainonnan uusi laajentuma, joka tulisi nähdä yhteiskunnallisesti vaarallisena. Ongelmana ei ole yksin tiedon vääristyminen vaan myös se että substanssityön tekeminen vaikeutuu näkyvyystalouden ja -kulttuurin vaatimusten seurauksena.
Yksilö voi kantaa oman kortensa kekoon. Näinä aikoina puhutaan siitä miten kotitalouksien tulisi osallistua lamatalkoisiin kuluttamalla. Mitä jos kansalaisia kehoitettaisiin keskittymään oikeisiin töihin? Kieltäytykää näkyvyyspeleistä! Ja kritisoikaa niitä.
Opetellaan taas luottamaan työn tekemiseen – ja ryhdytään tarkastelemaan tuloksia huolellisesti. Laadukkaan työn tekemiseen vaaditaan joka tapauksessa paljon resursseja. Ei työtunteja kannata hukata.
Tulevaisuudessa aikamme näkyvyyshuumalle tullaan varmasti naureskelemaan. Viestinnän tutkijoiden kannattaakin kerätä materiaalia, jotta voisimme ottaa ajastamme opiksi, kun totuuden hetki koittaa.
Max Ryynänen