Nykyromantiikkaa ja julkista valoa – Helena Hietasen ja Jaakko Niemelän taiteesta

Teksti: Maaria Niemi 25.2.2015
Kuvat: Taidehalli

Tulet, jäät., Henriikka Tavi

Taiteilijapari Helena Hietanen (s.1963) ja Jaakko Niemelä (s.1959) pitävät yhdessä näyttelyn Chaos& Beauty Helsingin Taidehallissa. Yhteinen taiteilijuus ja keskinäinen kollegiaalisuus voimistuu vuorovaikutuksen seurauksena – tiiviinä yhteisenä elämänä. Miten erotella teosten tekijyys, kun kanssakäyminen on jokapäiväistä? Vaikeaksi näyttelyn oikeudenmukaisen analysoinnin tekee myös se, että Helena Hietanen on jo päättänyt aktiivisen työskentelynsä kuvataiteilijana, mutta esiintyy nyt yhdessä miehensä kanssa.

Helena Hietanen: Teknopitsi (1997)

Edelleen valitsen taiteilijoiden näyttelystä vain ne teokset, jotka ne kiinnostavat minua eniten. Samoin hylkään ajatuksen taiteilijoiden tuotannon konstekstualisoinnista suomalaiseen taiteeseen. Yhtään enempää en pyri kaikkien teosten käsittelemiseen, vaikka näyttelyn kokonaisuus onkin määrällisesti maltillinen. Ehkä näkökulmani on itsekäs, eikä tee oikeutta taiteilijoiden monille ilmaisun muodoille. Se ohittaa jopa näyttelyyn integroidun tiiviin osuuden dokumentaation taiteilijoiden julkisen tilan suunnitelmista ja erilaisista kilpailuista, joihin he molemmat ovat satsanneet työllään. Pidän sitä tärkeänä, mutta en ole käynyt katsomassa projekteja todellisina sen enempää Mäntyniemessä kuin muissakaan kohteissa. Projektisuunnitelmat ja dokumentaatio ovat eri asia kuin toteutunut teos ympäristössään – ainakin arvotettaessa niiden merkitystä taiteena. Totean ainoastaan, että juuri tällainen julkiseen tilaan suunniteltu taide on erittäin tärkeää, toivottavaa. Se kiinnittää toisinaan marginaalisen nykytaiteen kiinteäksi osaksi yhteiskuntaa, sen rakenteellista visualisointia taiteellisina tekoina.

Usko (2006) hallitsee näyttelyä. Usko on tilateos, jossa näyttelysalin katto on romahtanut. Periaattessa tilaan ei ole lisätty mitään, mutta kirkas valo kohtaa katsojan mitä lähemmäksi romahdusta viimeisessä kulmassa menee. Teoksen yksinkertaisuus sekä tilallinen kokeminen on perusta sen hahmottamiseen. Toisin sanoen teoksen immateriaalisuus vaatii teoksen kokemista fyysisesti ja omakohtaisesti. Kuvana se ei toimi. Vastaavanlainen silmää ja kehoa harhauttava tilallinen teos, jossa tila oli käytävänkaltainen, piirtyy muistista mieleen. Kyseessä on perspektiivinen silmänkääntötemppu, jossa mieli katsoo toisin kuin fyysinen todellisuus lopulta onkaan. Taiteilijapari käyttää ruudukkoa toistuvasti teoksissaan; se muuntuu mittakaavoiltaan, perspektiiviltään säilyttäen aina tutun muotonsa, oliollisen ruudukollisuutensa. Palautuuko ruudukon muoto modernistiseen traditioonsa, esimerkiksi Mondrianiin tai laajemmin kuvan geometrisyyteen, sen tiukkaan hallintaan? Ruudukko tai siitä irrotettu yksittäinen neliö puolestaan jatkaa matkaansa minimalisteihin ja löytyy heidän työkalupakistaan. Onko modernistisella muodolla enää mitään tekemistä Niemelän työskentelyssä vai taipuuko se ainoastaan erinomaisesti juuri niihin tarkoituksiin, joita hän tarvitsee ja käyttää ilmaisuunsa. Ruudukon heijastumat varioivat muotoa ja heittävät varjoja piirustuksina. Mutta Usko tilateoksena ei ole ainoastaan visuaalisen näppärästi romahdutettu katto, vaan myös symbolinen teko. Sen häikäisevän voimakas valo alleviivaa uskon voimaa. Vaikka maailma on romahtanut, voi yhä uskoa. En koe sen symboliikkaa varsinaisesti uskonnollisena sen kapeassa ja liturgisessa merkityksessä, vaan laajemmin väylänä umpikujista ulos. Teoksen sisällöllinen sanoma on muuttumaton, ikuinen ja siksi tärkeä.

Jaakko Niemelä: Usko (2006)

Samankaltainen maailman romuttumisen dystopinen näkymä kohtaa Lihapihassa (2008). Sen moukaroitu näkymä vie ajatukset esimerkiksi Maideniin tai Syyrian realismiin, mutta samalla sen raunioromanttinen ilmestys on merkityksen siirtoa, nykyallegoriaa. Kaiken sortumisesta alkaa myös kaiken uuden rakentaminen. Rakennetta – jopa samaista ruudukkoa – ylläpitäneet teräksiset betonivahvikkeet roikkuvat voimattomina graafisina viivoina. Voimakas värivalinta vahvistaa vaikutelmaa. Kristilliseen teemaan palautuva usko, toivo, rakkaus -kolminaisuus leijuu lopulta monien teosten päällä. Suurin on rakkaus (2005) -teoksen estetiikka noudattaa samankaltaista lähestymistapaa. Vaikka rakenteet sortuvat, jäljelle jää uuden askeleen mahdollisuus, valon voitto pimeydestä kaikessa banaalisuudessaan. Näyttelyn teoksia on kuvailtu valolla maalaamiseksi, mikä ei oikeastaan pidä paikkaansa. Valo elementtinä ja välineenä tarjoaa erilaisen menetelmän aineettomuudessaan kuin maalaustaiteen materiaali. Valo on yksinkertaistetusti sähkömagneettista aaltoilua, jossa sen kirkkaudella on ilmaisuvoimaa. Täsmällisesti muutamat teokset toteutuvat pikemminkin varjon kuin valon lopputuloksena.

Teosvalinnoilla on suuri merkitys näyttelyissä; miksi juuri nämä teokset esitetään, ovatko ne taiteilijaparin tuotannon kärkeä laadultaan tai tuoreudeltaan? Kymmenen vuotta on teoksen syntymästä jo nykytaiteen näkökulmasta pitkä aika, kaksikymmentä luonnollisesti vielä enemmän. Uuteen tuotantoon kuuluva Saaren residenssin paikkasidonnainen teos Kajo (2014) on vaikuttava julkinen teos, Yltiöromanttinenkin työ on koettavissa nyt vain pelkästään kuvissa. Henriikka Tavin runoon perustuva sisältö on jo kielellisesti kaksimerkityksinen, ellei vielä sitäkin useampitasoinen. Verbinä sen sisältö on ladattu täyteen kaipuuta ja sen täyttymistä, substantiiveina elementtien voima on yhtä suurta romantiikkaa. Yksikanavaisena projisointina se yltää kuitenkin nykytaiteen ilmiömäiseen toteutukseen paikan hengen, kuvan ja sanan yhteen kietoutumisesta. Ainakin minulle syntyy halu nähdä teos oikeasti, reaalimittakaavassa ja katsoa sanoja silmästä silmään elävän ja liikkuvan vedenpinnan heijastumassa.

Jaakko Niemelä: Kajo, Mynämäki (2014)

Helena Hietasen teknopitsit palautuvat 1990-luvun loppuun ja asettuvat omaan aikaan ja paikkaan. Niiden kohdalla tosiaan nousee kysymyksiä: Miksi ne ovat esillä ja miten ne ovat taideteoksina kestäneet aikaa? Visuaalisuudeltaan ja muodoltaan teokset ovat yhä hienoja. Samanaikaisesti ne ovat ajattomia; niiden pitsimäisyys vie feminiiniseen ilmaisuun, käsityöläisyyden modernisoituun ylistykseen. Toisaalta niiden teknisyys, valokuitukimppujen synteettinen yhdistyminen ja jakautuminen on teknologian mahdollistamaa. Teosten osuus jää näyttelyssä taaksepäin katsovaksi – jo taiteilijaeläkkeellä olevan Hietasen esiintyminen näyttelyssä on nostalgista.

Kirjallisuus:
Tavi, Henriikka 2011, Toivo, Helsinki: Teos.

Helena Hietanen & Jaakko Niemelä
Chaos & Beauty
Taidehalli 8.3.2015 asti