Teksti: Virpi Alanen 25.5.2015
Kokonaisuutena vuoden 2015 Cirko-festivaalia voisi luonnehtia virkeäksi surrealististen vivahteiden jatkumoksi, joka on jo vakiinnuttanut paikkansa helsinkiläisessä kaupunkitilassa. Nykysirkusesityksiä riivaa välillä tietty samanlaisuus, joka näkyy esimerkiksi epäesityksellisyyden korostamisena. Kuitenkin kaikissa esityksissä oli tavoitettu myös jotain omaperäistä. Tekijöiden monitaiteinen osaaminen välittyi useasta esityksestä vahvana. Tämän vuoden Cirkossa tuntuivat korostuvan pelkistetyt mies- ja naiskeholliset teemat, jotka eivät välttämättä kaikki tehneet suurta vaikutusta yksittäisenä esityksenä, mutta festivaalin esteettisessä kokonaisuudessa keskustelivat hienosti keskenään. 10-vuotisjuhlavuottaan viettävä Cirko-festivaali järjestettiin 7.-17.5.2015. Arviossani valikoima nykysirkusfestivaali Cirkossa nähtyjä esityksiä.
WHS: Lähtö
Kirjoittaja näki esityksen 7.5.2015 Savoy-teatterissa, Helsingissä.
Suomalaisen visuaaliseen teatteriin ja nykysirkukseen erikoistunut työryhmä WHS on laatinut Lähtö-esityksensä vuonna 2011 tehdyn videoprojisointinäyttelyn pohjalta. Bardo-niminen näyttely loi visuaalisen tausta-ajatuksen esitykselle, joka kuvaa monimerkityksistä välitilaa.
WHS: Lähtö (kuva: Tom Hakala)
Lähtö-esitys muodostaa epätarinallisen ja erilaisista hetkellisyyksistä koostuvan ihmisuhteen kuvauksen, jossa parisuhde on ahdistava, pysähtynyt. Innoittajakseen ryhmä mainitsee Michelangelo Antonionin elokuvat. Välitila vallitsee esityksessä myös näyttämön ja sitä ympäröivän tai rikkovan tyhjän tilan välillä.
Esityksessä voi havaita eri taiteenlajienkin välisiä tiloja, sillä se yhdistelee kuva- ja videotaidetta, teatteria ja sirkusta. Ohjaaja Kalle Nio on paitsi kuvataiteilija ja suomalaisen sirkuksen pioneeri, myös taikuri. Taikuruus on selvästi mukana esityksessä, etenkin poikkeavasti käyttäytyvien kangasmateriaalien metamorfisena liikkeenä. Huumoriakin on, mikä piristää esityksen vakavaa kokonaistunnelmaa: silitettävä paita alkaa ilkikurisesti kamppailla silittäjäänsä vastaan.
Lähtö on samanaikaisesti hyvin fyysinen ja ei-fyysinen. Yhtäältä näyttämöä hallitsevat suuret heijastavat ja liikkuvat pinnat ja staattisuuteen lukkoonjääneet ihmishahmot, jotka toistavat keinotekoisia liikeratojaan yhä absurdimmaksi käyvässä tapahtumattomuuden ja etenemättömyyden tilassa. Toisaalta nähdään luonnonvoimaista konkretiaa, kun meri velloo verhon takana, ja ihmiskehot jäävät konkreettisesti kiinni toisiinsa purukumimaisesti venyvissä ja takertuvissa asusteissa.
Circo Aereo: Desértée
Kirjoittaja näki esityksen 8.5.2015 Cirko-keskuksessa, Helsingin Suvilahdessa.
Circo Aereo: Desértée (kuva: Jouni Ihalainen)
Maksim Komaron ohjaama Desértée on tummasävyinen yhdistelmä tanssia ja rengastrapetsia. Rengastrapetsi koostuu ei-aivan-tavanomaisesti hulavanteista. Näyttämö on pimeä, mutta esityksen riehakas naiskehollisuus tuo siihen voimallista iloa, röyhkeyttäkin. Tanssilliset osuudet hyödyntävät pitkien hiusten visuaalisuutta onnistuneesti, ja hiukset ottavat oman tilansa pimeyden keskellä. Kolmen naisen (Sofia Daniel, Milla Lahtinen, Susanna Liinamaa) kehot ja hiukset muodostavat hyvin kommunikoivan ryhmän.
Itämaiset teemat painottuvat. Toisinaan huomio kiinnitetään tyhjyyteen, musiikin katkoihin, epäesityksellisiin hetkiin, joissa hengitys ja hengästyneisyys saavat kuulua. Esityksen lopussa tanssi yltyy eräänlaiseksi maailmanlopun tankotanssiksi. Vain puolen tunnin mittainen esitys on visuaalisesti kiinnostava, mutta sisällöllisesti se jää ohueksi, ja on vaikea paikantaa mitä esityksellä haluttiin lopulta sanoa.
Circo Aereo: Mandarin
Kirjoittaja näki esityksen 8.5.2015 Cirko-keskuksessa, Helsingin Suvilahdessa.
Circo Aereo: Mandarin (kuva: Jouni Ihalainen)
Niin ikään Maksim Komaron ohjaama puolituntinen Mandarin, esiintyjinään Jori Reunanen ja Rasmus Witikka, jäljittelee kiinalaisen kansansirkuksen tyyliä. Valaistuksena on karunkirkas ulkoa tulviva valo, ja näyttämö on täynnä arkisen vähäeleistä esineistöä. Esitys kuitenkin taipuu pelkistetyn ääreltä moniaistisuuteen: itämaisen ruoan tuoksukin on osa esitystä.
Huumorin läpäisemä esitys viehättää rosoisuudellaan, mutta paikoin jättää häiritsevän katutaiteen parodioinnin tunnun. Katutaiteilijoiden liikekieli kun on usein erittäin tarkkaa ja kokemuksen harjoittamaa, ja siksi Mandarin-esityksen hienoinen tahaton haparointi häiritsee. Euroopan puistoissa näkee niin taitavia diabolo-taitureita, että esityksen diabolo-osuudet vaikuttavat vaisuilta. Osittain haparointi on tarkoituksellista ei-esityksellisyyden korostamista. Ei-esityksellisyys tuntuu olevan niin tärkeää miltei jokaisessa nykysirkusesityksessä, että uhkaa jo kärsiä inflaation eräänlaisena oletusarvoisena kokeellisuutena.
Parhaissa kohdissa yleisön mukaansa tempaava huumori syntyy kuin itsestään, toiminnan yllätyksellisyydessä. Esimerkiksi kun juhlallinen lähetys saapuu näyttämölle; pieni laatikko, josta löytyy ? sulkapallo. Seuraa epätavallinen sulkapallo-ottelu, jossa mailana käytetään kaikkea sekalaista käteen osuvaa, laudanpätkää, kukkaruukkuakin.
Compagnie Defracto: Flaque
Kirjoittaja näki esityksen 12.5.2015 Cirko-keskuksessa, Helsingin Suvilahdessa.
Compagnie Defracto: Flaque (kuva: Pierre Morel)
Pariisilaisen Compagnie Defracton verkkariasuiset jätkät käyttävät kaikki muodikkaan ei-esityksellisyyden merkit; näyttämöllä maleksitaan, velttoillaan, syödään banaania, pidetään taukoa ja niistetään nenää. Tahallisen vaivaannuttamisen hetkiä on hiukan liikaa, mutta niiden kontrastina on mahtavan tarkkaa ja rytmistä jongleerausta sekä mekaanisesti elehtivää, liki autistisia piirteitä saavaa tanssillisuutta. Kehon täydellinen hallinta yhdistyy kehon hallitsemattomuuden teemaan. Pakkoliikkeenomaisella ja veltollakin liikkeellä on eksakti tarkoituksensa, mikään ei tunnu esityksessä ylimääräiseltä. Esitys kuljettaa poikkeuksellisen hienoja epäröinnin, pelokkuuden ja paniikin tunteita, joilla on ironisena vastakohtanaan juhlallisuus.
Jonglöörit Guillaume Martinet ja Eric Longequel tekevät tarkkaa työtä ja heidän liikkeensä toimivat yhdessä pienintä yksityiskohtaa myöten kiinnostavasti. Jongleerauksen vaatima treenatun kehon tuntu on heidän olemuksessaan hyvin esillä. He kasvattavat kehoa kiertävän, yhdellä pallolla jongleeraavan liikkeen obsessiiviseksi fyysiseksi raadannaksi ja hidastavat sen taas velttoiluksi, kehon tic-liikemäiseksi nykimiseksi ja kanveesissa makaamiseksi. Yleisö ehdollistuu seuraamaan palloja niin intensiivisesti, että lopulta pieninkin pallon liike saa aikaan naurua ja aplodit.
Zero Gravity Company: Toisin sanoen
Kirjoittaja näki esityksen 13.5.2015 (Suomen kantaesitys) Kulttuurikeskus Stoassa, Itä-Helsingissä.
Zero Gravity Company: Toisin sanoen (kuva: Tom Hakala)
Zero Gravity Company on Turun Taideakatemiasta valmistuneiden sirkustaiteilijoiden muodostama ryhmä, perustettu vuonna 2010. Salla Hakanpää, Susanna Keski-Kohtamäki, Netta Lepistö ja Maarit Utriainen, mentorinaan Elina Pirinen, muodostavat Toisin sanoen -esityksessä tasapainoisen ja harmonisen esiintyjänelikon, joka täyttää näyttämön hitaan liikkeen jännitteisyydellä. Välillä miltei tapahtumaton hitaus muuttaa näyttämön objektiksi, jossa katseen kohteeksi tihentyvät maalaustaidemaiset kankaan laskokset valoineen ja varjoineen.
Hauraan ja herkän kankaan materiaalisena vastakohtana on teräsvaijeri, joka saakin erityisen roolin esineenä. Esiintyjät heräävät hitaasti liikkeeseen, joka ikävä kyllä hurjimmillaankin yltyy vain vaijerista toiseen heittelehtimiseksi tai vaijerikeinussa kieppumiseksi. Vaijerista kehkeytyy tunteen, jopa ihmissuhteen, symboli. Kipu, riuhtominen, kiertyminen ja elottomana roikkuminen muodostavat jännitteisiä hetkiä suhteessa staattiseen ja tyhjyyttä ilmentävään olemiseen.
Energisyyttä ja taidon osoittamista olisin kaivannut esitykseen enemmän. Nyt esitys jäi harmillisen tyypilliseksi ”naisesitykseksi”, jossa feminiininen tunne esitetään hitauden ja kivun kautta, kauniisti kyllä, mutta suorastaan kliseisesti.
La Meute: La Meute
Kirjoittaja näki esityksen 15.5.2015 Kansallisteatterissa, Helsingissä.
Kuusihenkinen ranskalaismiesakrobaattiryhmä La Meute (lauma) vieraili ensi kertaa Suomessa. Heidän reipas kehollisuutensa toi virkistävän poikkeaman Kansallisteatterin suuren näyttämön historialliseen pönäkkyyteen. Hupaisan kömpelöissä kietaisuliina-lanneasuissaan esiintyneet Julien Auger, Thibaut Brignier, Mathieu Lagaillarde, Sidney Pin, Arnau Serra Vila ja Bahoz Temaux tekivät jokainen omanlaisensa persoonallisen roolityön, vaikka olivat näyttämöllä myös yhtenäinen osa saunaporukkahenkistä mieslaumaa.
Arkaaisen komeat mieskehot asetetaan tietoisesti katseen kohteeksi kuin antiikin urheilijat. Harteikkaita, voimakkaita, notkeita, taitavia. Katsomiskokemus ei kuitenkaan muutu kliseiseksi heteronaiskatseeksi, sillä esitys rikkoo oletuksia huumorilla, yllättävillä tunnetiloilla ja pienillä homoeroottisilla jännitteillä. Soittoa ja laulua käytetään niin vakavana kuin ironisenakin esityselementtinä. Esitys on niin monipuolinen, että ajoittainen primitiivinen sukukalleuksienpotkimishuumorikaan ei latista sitä.
Fyysinen osaaminen on kuitenkin tämän esityksen ydin. Jokainen esiintyjistä pystyy heittämään voltin paikoiltaan ilman vauhdinottoa ja yltämään huimiin akrobaattisiin suorituksiin, jotka on harjoiteltu niin hyvin, että vaativinkin liike on helpon näköinen. Ryhmän esityksen perustana on aito vaarantuntu ja riskinotto, masokistisuuteen asti viety ruumiillisuus. Silti kokonaisuudessa vuorottelevat ennen kaikkea herkkyys ja koomisuus. Fyysisesti erittäin voimakkaat mieskehot eivät tule esitellyiksi maskuliinisen uhon kautta, vaan ketteryyden ja kepeyden, toisten huomioonottamisen. Lihasvoima kätkeytyy pehmeyteen ja tanssillisuuteen. Miehisyyden voima on esityksessä myös sitä, että välillä mies voi vaikkapa hellästi silittää toista miestä tai kaapata hänet syliinsä. Hassu ja taitava lauma on varsin monimerkityksinen miesrykelmä. Esitys toimii raikkaasti niin muodon kuin sisällönkin osalta, ja sukupuoleen tarkentamisesta huolimatta se ei näyttäydy itsestäänselvyytenä.
Kirjoittaja on runoilija ja kriitikko.