6.7.2009 Martta Heikkilä
Koillishämäläisessä Mäntän kaupungissa on järjestetty kuvataideviikkoja vuodesta 1993 lähtien. Vuosien varrella näyttely pidettiin aina entisessä Serlachiuksen paperitehtaan edustushuvilassa Honkahovissa ja sen lisäksi vaihtelevissa paikoissa – milloin entisessä myllyssä, milloin pirtutehtaassa. Vähitellen tapahtuman keskukseksi vakiintui Honkahovin ohelle mittava Pekilo, entinen eläinrehua valmistanut tehdas. Vuonna 2008 tilanne kuitenkin muuttui, kun Kuvataideviikkoja aiemmin vetänyt Sampo Linkoneva irrottautui organisaatiosta ja Taidekeskus Honkahovista tuli itsenäinen näyttelypaikka. Kuvataideviikot siis tavallaan jakautui kahtia.
Mäntän näyttelyt ovat mielestäni jo pitkään olleet kotimaisen nykytaiteen best of -kokoelma, joihin kuraattorit ovat koonneet parin edeltävän vuoden gallerianäyttelyjen parhaimmistoa pääkaupunkiseudulta. Tältä kannalta kokonaisuus on ollut varsin mielekäs. Mäntässä on ollut tilaisuus kerrata kiinnostavia tuttavuuksia ja nähdä myös teokset, jotka ovat toistaiseksi jääneet katsastamatta. Vaikka Mäntässä toimii tällä hetkellä kaksi rinnakkaista nykytaiteen näyttelyä, näiden linjat eivät tunnu merkittävästi eroavan toisistaan. Sekä Pekilo että Honkahovi keskittyvät ajankohtaiseen taiteeseen, joka useinkin säväyttää mutta harvemmin hätkäyttää. Anti on kiinnostavaa ja kunnianhimoista ja samalla paikoin vanhan kertausta – mikä ei välttämättä ole kuitenkaan huono asia.
Honkahovin hallittu kokonaisuus
Huomattavasti pienemmän Honkahovin etuna on juhlavan funkistalon arkkitehtuuri puistomaisine pihapiireineen ja upeine järvenrantoineen. Taide istuu kaksikerroksiseen huvilaan kuin nenä päähän, ja jokainen sen huoneista on kuin oma galleriansa. Tätä piirrettä talossa on aina osattu käyttää taitavasti hyväksi antamalla jokaiselle taiteilijalle mahdollisuus toteuttaa tiloihin omat teoskokonaisuutensa. Aiemmista vuosista poiketen ulkotiloissa ei tällä kertaa nähdä teoksia.
Sakari Kannosto: Dreamspeed
Alakerran panoraamaikkunaisen keskushuoneen on saanut haltuunsa Sakari Kannosto ja hänen installaationsa Dreamspeed. Vauhdin hurmaa ironisesti tarkasteleva teos kartoittaa motoristin fantasioita vähän joka suunnasta, humoristisesti ja, tekisi mieli sanoa, psykoanalyyttisesti. On valuhartsista tehty ajohaalari, falliset kaasutinkahvat, jättimäiset neonväriset tekoturkisavaimet, cyber-kypäröitä, supersankareita muistuttavat mies- ja naishahmot, jotka tuovat mieleen Kim Simonssonin sarjakuvamaiset keraamiset veistokset, moottoripyörän renkaat olympiasymbolin muodossa. Kaiken kruunaa lasikuituinen moottoripyöräveistos, niin pyhä esine, että se voidaan kuvata vain peitteen alta kajastavana hahmona: kuvan kielto antaa esineelle ylevän silauksen…
Jaakko Mattilan abstraktit akvarelli- ja öljyteokset tutkivat värejä kiinnostavasti ja lyyrisestikin. Varsinainen oivallus on Ympyrä, erivärisistä paperitolloista muodostuva kehä – sananmukaisesti siis väriympyrä. Maria Stereo taas on muotoillut sopivasti kahvilan nurkkaan oman trompe l’œil -kakkuvitriininsä. Hurisevalla kylmätiskillä taiteilija tarjoaa valikoiman erehdyttävän aidon näköisiä torttuja, leivoksia ja suklaata. Mutta onko niiden sisällä kuitenkin silkkoa: missä herkuttelu muuttuu addiktioiksi ja syömishäiriöiksi? Onko mielihyvä pahe, mistä syntyy syyllisyys?
Myös yläkerran työt ovat paikallaan nykytaiteen katselmuksessa. Nähtävänä on Tuomas Laitisen neonputkesta ja täytetystä kojootista valmistettuja tilateoksia ja Hans Rosenströmin ääniteos. Rosenström hyödyntää ovelasti näyttelytilaansa, kylpyhuonetta, hieman samaan tapaan kuin keväällä Kluuvin galleriaan rakennettua näyttämöä. Heta Kuchkalta nähdään USA:ssa kuvattu video edesmenneitä kissojaan muistelevasta naisesta. Viereisen huoneen hartaassa hämärässä on myös esillä hänen herkkiä lyijykynäpiirustuksiaan vanhuksista. Kuchka jatkaa näin viime vuosien kuolema-aiheiden käsittelyä.
Yleispätevinä muotokuvina Kuchkan piirrokset toimivat hieman Ville Lenkkerin valokuvien tapaan. Lenkkeri on toteuttanut venäläisiä ja suomalaisia esittävät valokuvat elokuvakohtauksen tyyliin ja liittänyt näihin selityksen kuvatun elämäntilanteesta. Kerronnallinen elementti vie katsojan ajatukset kuvien ulkopuolelle ja saa pohtimaan henkilöiden kohtaloita ja suhdetta ympäristöönsä – olivat kertomukset tosia tai eivät. Muita tekijöitä ovat Eeva-Kaisa Jakkila, Kaija Kiuru, Sari Tenni, Tom Engblom ja Marko Lampisuo. Yhteisvaikutelma on hallittu, tyylikkään vähäeleinen otos nykyhetken käsitteellishenkistä taidetta, joka ei julista eikä säikyttele katsojaa mutta ei myöskään tyssähdä steriiliin särmättömyyteen.
Tehtaan sokkeloissa
XIV Mäntän kuvataideviikkojen anti Pekilossa tuntuu olevan laajempi kuin koskaan. Kuraattorina on toiminut Kiasman entinen johtaja Tuula Karjalainen, joka on nimennyt tämänvuotisen kokonaisuuden Tunteiden ekologiaksi. Voi olettaa, että nimi on tarkoituksellinen arvoitus: ainakin itselleni sanapari ei ilmaise oikein mitään. Tunteita näyttelyssä epäilemättä nähdään, ja moni teos viittaa luontoon ja sitä uhkaaviin katastrofeihin, mutta sanojen yhdistelmää on vaikeaa hahmottaa.
Karjalainen on valinnut mukaan 43 taiteilijaa tai tekijäryhmää, minkä vuoksi tilaa on jouduttu jakamaan entistä enemmän. Näyttely on toki suuri ja tasokas, mutta jo teosten määrä sanelee sen, että ripustus on äärimmäisen tiivis. Moni työ ei saa tilaisuutta päästä täysin palkein esille. Taiteilijoita on kokeneista tekijöistä – Marjatta Tapiola, Inari Krohn, Marjatta Hanhijoki, Ismo Kajander, Ulla Jokisalo, Kari Soinio – aina kuvataiteen opiskelijoihin. Yhtenäistä linjaa ei ole, ellei sitten jonkinlainen painotus ekspressionismiin. Toinen asia on, kaipaavatko tämänkaltaiset suurnäyttelyt teemoja.
Adel Abidin: On Lives… Kuva:Timo NieminenJääkö teospaljoudesta mieleen jotakin aivan erityistä? Luonnonmateriaaleja hyödyntäviä teoksia on paljon ja monissa on aiheena luonto tai siitä vieraantuminen. Tämä korostuu näyttelyrakennuksen alakerrassa, jossa aihetta lähestyy esimerkiksi Mauri Kuitula vaikuttavine, ympäristön saastumista kuvaavine maalauksineen. Samalla tavoin puhuttelevat monet teokset, jotka kommentoivat kulutusta ja tavaramaailmaa: esimerkiksi Emma Helteen ja Ilona Valkosen Esinesanakirja-installaatio, Anu Tuomisen Liiteri ja Hyäryllistä-ryhmän Tuhkat pesästä -kokonaisuus. Myös Adel Abidinin videoteos ja installaatio On Lives… viittaa satoine muovipusseineen luonnonvarojen tuhlaukseen ja luonnonmullistuksiin.
Jos näistä teoksista haluaa hakea poliittisuutta, se on enimmäkseen pienimuotoisen arjen tutkiskelua. Ja hyvä niinkin. Poikkeuksena on Ismo Kajanderin esinekooste Abu Ammarin hauta, joka puhuu suoraan Lähi-idän tilanteesta. Täysin toisenlaista, romanttistietoista luontosuhdetta edustavat Elina Brotheruksen valokuvat, joissa taiteilija on nytkin kuvannut itsensä maisemassa, muun muassa Japanissa Fuji-vuoren juurella.
Muita kohokohtia ovat itselleni Tarja Pitkänen-Walterin Jo joutui armas aika – paatoksen kätkö, kukkakimpuilla höystetty väriteos, jota säestää suvivirsi. Väreillä leikittelee myös Janne Räisänen aiemmasta poikkeavalla tyylillä, jota tekisi mieli sanoa jopa hienostuneeksi. Räisäsen suurten maalausten kanssa sopivat hyvin yhteen Elsa Salosen polaroid-kokoiset, sävyiltään himmeät valokuvat lintujen siivistä. Terhi Heinon kalan evistä valmistetut linnunsiivet taas saavat miettimään luonnon saastumisesta seuraavia muodonmuutoksia. Näyttelyn hillitystä yleisilmeestä poikkeavat Minna Suoniemen hauskan feministiset videoteokset Miss Kong ja Girl Smoking. Miss Kongin narua hyppäävän naisen girl power siirtyy katsojaan magnetismin tavoin hyppyjen hypnoottisesta jytkeestä…
Minna Suoniemi: Miss Kong
Paperipaikkakunta Mänttä on pienuudestaan huolimatta kesäaikaan Suomen nykytaiteen keskus. Kaikkea on paljon. Erityisen mukavaa on se, että teosten runsaus ei tarjoile yhtä näkökulmaa, vaan antaa vapauden tulkita, valikoida, pohtia ja – kuten kunnon kesätapahtumissa ainakin – viihtyä.
Taidekeskus Honkahovin kesänäyttely, Johtokunnantie 11, Mänttä, 7.6. –16.8.2009
XIV Mäntän kuvataideviikot, Pekilo, Tehtaankatu 21, Mänttä, 14.6. –23.8.2009