Laura Kokkonen 21.2.2011
Terike Haapoja: Toisten puolue, Gallery Kalhama & Piippo Contemporary 11.2.–6.3.2011
Kalhama & Piipossa levittäytyy tekstuaalinen kakofonia. Galleriatila täyttyy kahdestakymmenestä kaiuttimesta tulevista äänistä ja kolmesta videoprojisoinnista, joissa seinälle piirtyy tekstinpätkiä ja lauseita. Näyttelyn valtavasta sanojen tulvasta erottuu alkuhämmennyksen jälkeen voimakkaimmin yksi sana: oikeudettomat. Terike Haapojan (s. 1974) näyttelyssä Toisten puolue vaaditaan oikeuksia oikeudettomille. Assosiaatiot risteilevät laittomista siirtolaisista muihin yhteiskunnan väliinputoajiin. Pian selviää, että oikeudettomia ovatkin toiset eliölajit ja luonnonkohteet – ”yhteisömme jäsenet, joilla ei ole lakiin kirjattuja perusoikeuksia eikä pääsyä poliittiseen päätöksentekoon – –.”
Uusien medioiden ja teknologioiden kekseliäs käyttö on tyypillistä Haapojalle. Toisten puolue on tilallinen ääni- ja videoinstallaatio, mutta myös yhteiskunnallinen taideprojekti. Kuten aikaisemmassa työskentelyssään, taiteilija lähestyy nytkin ekologian ja yhteiskunnan sekä ihmisen ja luonnon suhdetta installaatiotaiteen keinoin. Haapojalla on teoksissaan vahva filosofinen näkökulma. Hän on myös tätä projektia varten tehnyt yhteistyötä monien tutkijoiden, kirjailijoiden ja ympäristöasiantuntijoiden kanssa: kaiuttimista kuuluvat äänet ovat esimerkiksi kirjailija Antti Nylénin, akatemiatutkija Markku Oksasen, Luonto-Liiton pääsihteeri Leo Straniuksen ja ympäristöfilosofi Leena Vilkan.
Projekti haastaa yleisön osallistumaan, mikä saa sen mielestäni muistuttamaan yhteisötaidetta. Toisten puolue ei olekaan vain Terike Haapojan yksityisnäyttely Kalhama & Piipossa, vaan myös poliittista aktivismia: todellinen yhdistys, jonka kannattajaksi voi liittyä. Harvoin pääsee lukemaan poliittisen puolueen radikaalia periaateohjelmaa kaupallisen profiilin galleriassa. Toisten puolue pyrkii edistämään biosentristä maailmankuvaa, jossa ihmiseen nähden toisille lajeille eli eläimille ja muulle luonnolle annettaisiin itseisarvo eikä niitä nähtäisi vain suojelun objekteina tai resurssina ihmisen tarpeille. Tämä voisi tapahtua esimerkiksi altruistisella politiikalla, jossa ajettaisiin toisten etuja omien sijasta. Projektin tehtävä on juuri tutkia uudenlaisen politiikan ja vaikuttamisen mahdollisuuksia. Asiantuntijoilla on merkittävä rooli sekä näyttelyssä risteilevinä ääninä että sisällöntuottajina puolueen periaateohjelmaan.
Toisten puoluetta voi mielestäni lähestyä kolmesta erilaisesta näkökulmasta, joista mikään ei tunnu nousevan muiden edelle. Näyttely on visuaalisesti hallittu ja siistillä nykytaiteen kielellä operoiva kokonaisuus – runollista äänien ja viestien kakofoniaa tai polyfoniaa. Toisaalta se on poliittisen vallan käsitteellisiä mahdollisuuksia ruotiva taiteellinen prosessi. Kolmanneksi se on aktivismia. Se, että kyseessä on todellinen poliittinen ele, ei kuitenkaan sulje ensin mainittuja taiteellisia arvoja pois. Toisten puolue toimii monella tasolla: se on nykytaidenäyttely galleriassa, mutta sillä on myös taidekontekstin ulkopuolinen yhteiskunnallinen funktio. Jälkimmäisen roolin täyttäminen edellyttäisi, että projekti laajentaisi yleisöään vapaaehtoisia galleriakävijöitä edemmäs. Nykytaidekonteksti jättää avoimeksi sen, vaikuttaako projekti todellisesti yhteiskunnassa vai jääkö sen arvo taiteelliseksi.
Projektin alkuun saattaminen taidekontekstista käsin on kuitenkin myös vahvuus. Se mahdollistaa pohdinnan ilman realismia, talouskasvun vaatimusta ja muita jo selviöiksi vakiintuneita yhteiskunnan arvoja. Sen lisäksi, että Toisten puolue antaa oikeudettomille äänen, se myös muistuttaa siitä, että niillä, joilla on oikeuksia, on todella valtaa. Toisten puolue on optimistinen projekti. Se ottaa askeleen kohti ihanteellista yhteiskuntaa, jossa kulttuurilla ja taiteella olisi yhteiskunnallisessa keskustelussa aidosti vaikuttava rooli tuoreiden näkökulmien esittäjänä. Taideprojektina se myös toteuttaa omaa ideaaliaan.
Toisten puolue ei näyttäydy minulle pelkästään poliittisena taiteena, ainakaan jos poliittisen taiteen tehtäväksi miellettäisiin yhteiskunnallisten epäkohtien representointi. Projekti on ennemmin aidosti poliittinen ele, joka debytoi taidekontekstissa. Näyttely ei kommentoi tai seuraa sivusta vaan ottaa konkreettisesti osaa. Suoraviivaista politiikkaa hanke ei kuitenkaan ole, koska siinä ei ole mitään populistista. Jos poliittisella viestillä pyritään vaikuttamaan, on sen sisältö muutettava kansan kielelle. Toisten puolue asettuu kuitenkin jo periaatteellisesti tätä vastaan – näyttelyssä käsitteellinen poliittinen projekti käännetään kansan kielen sijasta nykytaiteen kielelle.
Projekti muuttanee edetessään olemuksellista muotoaan. Nähtäväksi jää, siirtyykö sen painopiste nykytaiteesta jollekin muulle yhteiskunnan alueelle. Jos Toisten puoluetta arvioisi yksinomaan poliittisesta näkökulmasta, voisi sen intellektuellia lähestymistapaa pitää rohkeana ja suomalaisessa kontekstissa suorastaan ennenkuulumattomana. Suomessa sekä poliittisessa että taidepoliittisessa keskustelussa päädytään ani harvoin todelliseen dialogiin. Toisten puolueessa on huomioitu lukuisten asiantuntijoiden mielipiteitä, joiden perusteella on luotu yhteiskunnallisesti ja taiteellisesti arvokkaan sisällön lisäksi myös älyllisesti haastava keskustelunavaus.
Kirjoittaja opiskelee taidehistoriaa Helsingin yliopistossa.