Marraskuisena lauantaina kävelen sisään Itä-Helsingissä sijaitsevaan Kulttuurikeskus Stoaan. Minulle hyvin tärkeään paikkaan. Ennen tätä sisääntuloa, olin astunut jo sisään Liikkeellä marraskuussa -festivaalin ja Nykytanssista esseeksi -kurssin muodostamiin instituutioihin. Olin jopa käväissyt nykytaiteen museo Kiasmassa Helsingin keskustassa. Näiden rakenteiden sisällä asetun istumaan jo melko täysinäiseen, nousevaan katsomoon Stoan teatterisalissa. Vilkaisen ympärilleni ja näen paljon tuttuja kasvoja. Kuulun siis johonkin yhteisöön ja joku on päättänyt, että tämän yhteisön olisi hyvä nähdä Eleanor Bauerin teos A Lot Of Moving Parts.
Mutta ennen kuin jatkan Stoassa, palaan hetkeksi Kiasmaan. Siellä ollessani katsoin Theo Mercierin ja Steven Michelin sooloteoksen Affordable Solutions for Better Living, joka oli myös osa festivaalin ohjelmistoa. Katsomiskokemus oli hämmentävä. Teos tuntui yksiulotteiselta, tarkassa ilmaisussaan sen maailma oli suljettu ja särötön. Jos teoksessa oli muita tasoja, ne eivät minulle avautuneet. Tunnin ajan naamaani hierottiin keskiluokkaista ahdistuneisuutta itseironisella twistillä höystettynä. Itseironia oli jonkun sellaisen, jolla on siihen varaa.
Penkkiini jähmettyneenä mietin, miksi minun pitäisi katsoa tämä esitys loppuun saakka ja yhtyä nauruun; nauraa itselleni, kun yritän hallita elämääni Ikean Kallax-hyllyjen avulla. Minua ei naurattanut, minua puistatti.
Keskiluokan nauru.
Jos minun lapsuudessani olisi ollut Ikea, olisin viettänyt iltapäiviä kuvaston äärellä haaveillen asioista, joita olin kavereideni kotona nähnyt. En ole (vielä) unohtanut sitä kihelmöivää onnentunnetta, kun sain ensimmäisen uuden vaatteen. Se oli ostettu kaupasta ihan tosta noin vaan. Mikä parasta, vaate oli samanlainen kuin luokkakaverillani. Kuuluin joukkoon. Sinä päivänä minun ei tarvinnut kulkea vaatteissa, jotka olin perinyt kahdeksan ja kuusi vuotta vanhemmilta siskoiltani. Sain jopa esitellä ihkaomaa My Little Ponya, jonka senkin olin saanut ihan tosta noin vaan. Samanlaisen kuin muilla. En pysty nauramaan huokeille Ikea-unelmoinnille. En nauranut marraskuussa; tuskin nauran koskaan.
Metrossa matkalla itään, kohti Eleanor Baueria ja hänen ryhmänsä teosta yritän epätoivoisesti työntää alaspäin päätään nostavaa epätoivoa. Painan sitä kohti kivuliainta pistettäni selkärangan keskivaiheen tienoilla, oikean lapaluun alapuolella. Sinne olen rakentanut turvallisen pesän kaikille niille puhumattomille asioille ja ulkopuolisuuden tunteelle, joita olen taiteen kentillä kohdannut. Hyvin rajatulle alueelle minussa koteloituvat pidätetyt hengitykset, kohti kurottautumiset ja törmäykset. Siellä sijaitsevat myös ne hiertymät ja kiertymät, jotka ovat kasautuneet minun tanssini ympärille.
Saavun Stoan isoon teatterisaliin viimeisten joukossa. Katsomo alkaa olla täynnä ja tanssijat ovat jo lavalla. Etsin katseellani vapaata paikkaa.
Katsomossa paikkaa etsivien ja omilla paikoillaan liikehtivien katsojien joukossa liikkuu myös tanssijoita, leikkisästi. Kestää tovin ennen kuin tunnistan heidät tämän teoksen esiintyjiksi. Kun nämä veluuriin pukeutuneet tanssijat liikkuvat katsomossa penkkirivien väleissä, ottavat kontaktia katsojiin, innostun suunnattomasti. Kanssani ei ainakaan yritetä nauraa Ikea-unelmille. Nämä penkkirivien välissä seikkailevat esiintyjät johdattavat minut minulle rakkaan Trajal Harrellin ja työryhmän teoksen (M)IMOSAn äärelle. Koin teoksen Sivuaskel-festivaalilla Helsingissä vuonna 2013. Kaapelitehtaalla, metroradan varrella silloinkin.
Muistuma teoksesta ja sen kokemisesta, läheisyydestä esiintyjän ja katsojan välillä tuntuu läikehtivänä lämpönä ja innokkaana odotuksena. Haluan palata samanlaisen kohtaamisen äärelle, jossa esiintyjä tulee lähelle ja puhuttelee – juuri minua juuri tässä hetkessä. Tämä Bauerin teoksen tanssijoiden leikkisä retkeily penkkirivien välissä virittää minut odottamaan lisää. Seuraavat 75 minuuttia odotankin lähinnä sitä, että tanssijat tulisivat uudestaan luokse, koskettaisivat ja viivähtäisivät vieressäni hetken, katsoisivat samaan suuntaan kanssani, jakaisivat tämän hetken vierelläni.
Vaikutun katsojana harvoin, silloinkin pienistä hetkistä tai yksityiskohdista. Minun on vaikea astella sisään teatterisaliin, asettua katsomoon istumaan ja antautua esitykselle kuin kolmen ruokalajin illalliselle. Siltä nämä esitykset minusta usein tuntuvat – muut poissulkevilta näytelmiltä, joissa katsojalla ja esiintyjällä on selkeä protokolla, jota noudattaa. Olen kuitenkin päättänyt pysytellä tanssin äärellä, sen sisällä ja reunamilla, yhä kävellä sisään esitystiloihin ja lähestyä teoksia ennakkoluulottomasti ja ihmetellen. Pohtia, pysähtyä, arvostaa ja kunnioittaa.
Usein olo on epämääräinen, oikean lapaluun alapuoli ei jätä rauhaan.
Perinteisessä teatteritilassa minusta tulee kapinoiva katsoja. Saatan jäädä tuijottamaan pitkäksi aikaa pölyhiukkasia valokeilassa, kärpästä, edessä istuvan hartioita, jotka kohoilevat hengityksen tahdissa. Vuosien jälkeenkin muistan, miltä Stoan sivuvaloteline näytti ja tuntui esityksessä, jossa yleisöllä oli mahdollisuus liikkua vapaasti tilassa. Itse esityksestä en muista juuri mitään. Siinä taisi olla tanssijoita kangasmöykkyjen sisällä.
Välillä teatterisaliin astuessani huomaan, että nousevan katsomon sijaan vastassa on näyttämöä kiertävät tuolirivit. Virkistävää. Nopeasti katsomon uudelleen järjestely alkaa tuntua väsähtäneeltä yritykseltä muuttaa olemassaolevia rakenteita. Tunne on kutakuinkin sama kun huomaa länsimaisessa pop-kappaleessa c-osan tulevan tavanomaista myöhemmin. Nerokasta. Suorastaan vallankumouksellista.
Ehkä se, mitä ihminen yrittää näyttää tästä maailmasta toiselle ihmiselle tämänkaltaisissa tiloissa, saa minut katsomaan ohitse, taakse, muualle. Tunnollisena ja kuuliaisena ihmisenä se on minun ainoa mahdollinen kapinani. Katsoa sivuun siinä ahdistavassa institutionaalisessa tuolissani, jolla istumalla tulen vahvistaneeksi rakenteita, jotka erottavat minut heistä, luovat sisäpiiriläisiä ja siirtävät toisia ulkokehälle. Voisivatko nämä samat ihmiset ehdottaa toisilleen ja muillekin jotain sellaista, joka ei olisi lopulta kenenkään käsissä? Arvaamattomasti ja ahdistavastikin päätyä tilanteeseen, kun epätietoisuus on astunut tietämisen tilalle. Altistua, purkaa itseään, esitykseen ja esittämiseen liittyviä konventioita.
“There is a crack, a crack in everything. That’s how the light gets in.”
Katsoja-kokijana kaikkein suurimpia hetkiäni ovat olleet sellaiset esityksenomaiset tilanteet, joissa jotakin sisälläni liikahtaa – ei taiteen vuoksi, vaan jopa siitä huolimatta. Kuten Anti-festivaalilla vuonna 2008, kun taiteilija Frank Bölter lähtee seilaamaan valtavassa paperiveneessä Kallavedellä. Vakavakasvoinen ja isokokoinen mies asettuu istumaan veneeseen, katse kohti horisonttia. Jo muutaman metrin jälkeen matka kariutuu ja järvivesi valtaa veneen. Siinä hetkessä koin suurta yhteenkuuluvaisuutta sekä hallitsemattoman järviveden että epätoivoisesti rakennelmaansa pystyssä pitävän ihmishahmon kanssa.
Tällaiset hetket taiteen äärellä johdattavat parhaimmillaan jonkin hahmottoman äärelle, johonkin leikkauspintaan, jossa erilaiset olemassaolon tavat kohtaavat. Luonto, inhimillisyys tai arki puskee taideteoksen läpi. Oma- tai muunlakinen olio työntyy teoksen sisään, rikkoo tai häiritsee sen tarkoituksenmukaista kulkua kohti päämäärää tai loppua. Nämä teoksen pintaan (tai esiintyjyyteen) avautuvat repeytymät vievät jonkin jaetun ja paljaan äärelle. Se koskettaa. Näissä hetkissä pystyn unohtamaan hetkeksi sen, miten pieni ja rajattu nykytaiteen yleisö usein on.
Teatteritilaan sijoittuessaan taiteen maailmasuhdetta alkaa helposti dominoida näköaisti, joka ei kosketa – ainakaan minua – vaan tekee katseestani poliittisen. Näen treenattuja kehoja, joihin on vaikea samastua, taitoa, jota on ollut mahdollista harjoittaa tai moninaisuutta, joka on pakotettu samaan muottiin. Poliittiset silmäni katsovat esiintyjiä. Ne tutkivat näyttämöä. Erityisen kiinnostuneina ne kiertävät yleisössä. Etsin säröjä, rapistunutta pintaa, asioita ja esineitä, joiden ei kuuluisi olla siinä, missä ne ovat.
Ruumiini muuttuu mykäksi ja hajuttomaksi. Se ei tuoksu enää mullalta eikä liioin dieseliltäkään. Maalaisuus ja työväentausta lakkaavat olemasta. Teatteritila saa minut pidättelemään hengitystäni. Jos antaisin itselleni luvan, mylvisin, murahtelisin ja ulvoisin näillä penkeillä, kiemurtelisin, könyäisin ja kuolaisin. Se olisi minun vastaukseni näille rakenteille, sisäpuolelle ja ulkopuolelle, tahmalle ja hylkimisille.
Puhutaan siksi hetken lapaluun seudusta – ja niistä eroista.
Viimeistelen tätä esseetä päivinä, jolloin Suomessa tapahtunut pääministerivaihdos saa kansainvälisen median kohahtamaan. Brexit-Britanniassa asti ihmetellään: Miten on mahdollista, että pääministeriksi päätyy köyhistä oloista ponnistava kolmekymppinen, joka on työskennellyt aiemmin jopa kaupan kassalla? Vielä nainen ja sateenkaariperheestä! Suomella on aihetta tuuletella. Vai onko sittenkään, kun tämän kaiken pitäisi olla itsestäänselvää ja arkipäiväistä suomalaisessa hyvinvointivaltiossa?
Kuin ennakoiden tätä poliittista muutosta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä (12/2019) Saska Saarikoski kirjoittaa henkilökuvan Maria Ohisalosta, ensimmäisestä Itä-Helsingin lähiöissä kasvaneesta ministeristä. Artikkeli on otsikoitu “Nainen voi lähteä idästä”, mutta ilmeisesti itä ei voi lähteä naisesta. Manifestoituuko itä pärähtävänä ärränä, jollainen todettiin myös pääministerillä olevan? Köyhyysärrä. Lapaluun seutuni herää: nyt puhutaan yhteiskuntaluokista ja luokkaretkeilystä, Itä-Helsinkiin ja työväenluokkaiseen Tampereeseen liittyvistä mielikuvista.
Vaikka yhteiskuntaluokista puhuminen on edelleen Suomessa hankalaa, sitä kuitenkin tehdään. Nykyisin puhutaan luokkaretkeilystä tai -matkasta luokkanousun sijaan. Sillä tavalla on mahdollista kuvata yhteiskunnassa tapahtuvaa liikehdintää moneen eri suuntaan. Jokin pieni kivulias osa meidän kansallisessa itsetunnossamme haluaa kuitenkin yhä helliä ajatusta hyvinvointivaltiosta ja sen tarjoamista yhdenvertaisista oikeuksista toteuttaa itseään. Sillä ei ole väliä, millaisesta taustasta ihmiset ponnistavat eikä oikeastaan silläkään, miten paljon työläämpää menestyminen toisille voi olla. Olemme sokeita sille, miten keskiluokkainen diskurssi ja puhetavat hallitsevat keskustelua yhteiskunnassa tai taiteen kentällä.
Kun luokkaretken tai -matkan tehneistä henkilöistä kirjoitetaan, niin kirjoituksen sävy on lähes poikkeuksetta samanlainen: kirjoittaja itse edustaa keskiluokkaa ja siitä positiosta käsin yrittää paikantaa luokkaeroa itsensä ja haastateltavan välillä. Sen vuoksi luokkaretken tehneen henkilön oletetaan aina hieman häpeilevän omaa taustaansa ja lisäksi olevan (pelkästään) kiitollinen siitä yhteiskunnallisesta noususta, jonka hän on pystynyt tekemään. Matka ryysyistä rikkauksiin tai sivistyksen äärelle on yhdensuuntainen ja henkilölle sisäisesti ristiriidaton. Onhan keskiluokalla kiistatta valta määritellä hyvän elämän edellytyksiä ja sisältöä. Tuntuu olevan tarpeellista yksinkertaistaa monimutkaista ja alati muuttuvaa ilmiötä tai identiteettiä.
Missä siis ovat pärähtävät ärrät taiteen kentällä? Taija Roihan mukaan taiteen kentällä yhteiskuntaluokan käsittely on koettu hankalaksi, koska kentän toimintaan ovat liittyneet yhdenvertaisuuden ja avoimuuden ihanteet. Sukupuolen, rodun ja iän huomioiminen on sen sijaan ollut taiteellista työtä koskevissa tutkimuksissa yleisempää. En siis ole ollut täysin väärässä, kun tämä luokattomuudesta aiheutuva ahdistus on vyörynyt ylitseni ja pahimmillaan halvaannuttanut pitkiksi ajoiksi. Ristiriita kokemusten synnyttämän luokkatietoisuuden ja ympärillä vallitsevan puhumattomuuden välillä on ollut huomattava.
Etelä-pohjalaisena rekkakuskin lapsena minun matkani taiteen äärelle on ollut vaiherikas ja erilaisia sivupolkuja täynnä. Sosioekonomisilla tekijöillä on ollut merkitystä: mm. tausta ja asuinpaikka ovat vaikuttaneet ratkaisevasti käsillä oleviin mahdollisuuksiin. Minulle, työläistaustaisena taiteilijana ja taiteen “kuluttajana” erottautuminen on ollut kivuliaan omakohtaista. Nuorempana se oli kirkkain päämäärä: halusin mahdollisimman kauas juuriltani ja sen vuoksi kävelin sisään humanistiseen tiedekuntaan. Akateemisissa piireissä taustojen erilaisuus muuttui nopeasti häpeäksi ja välttelyksi tilanteissa, joissa tietämiseni rajat olisivat paljastuneet. Niissä piireissä arvostettu pääoma oli jotakin muuta kuin mitä minulla oli. Ja tämä pääomattomuuden kokemus on jatkunut osittain taiteen kentälläkin.
Samalla olen kuitenkin ollut vapaa. Minun kirjahyllylläni rivissä eivät olleet perityt heideggerit, vaan ehtymättömät kannustuksen sanat pyrkiä kohti itse asettamiani päämääriä. Mitä ne milloinkin ovatkaan olleet. Se on ollut tuki, josta olen saanut nauttia. Retkiäni on siivittänyt myös toive siitä, elämäni olisi edes himpun verran helpompaa kuin mitä vanhemmillani on ollut. Tänään luokkaretkeily kulkee minussa ylpeytenä niistä moninaisista rekistereistä, joissa olen oppinut kulkemaan. Kokemusten hienojakoisuus ja kompleksisuus kasvavat mitä enemmän liikkuu yhteiskunnan eri laidoilla ja keskiöissä.
Enemmän säröjä!
Oletetun samuuden äärellä on hankala olla. Taiteen kentällä narratiivi luovien yksilöiden omilla ansioillaan saavuttamasta menestyksestä sivuuttaa näkyvät ja näkymättömät erot taustoissa, maailmaan asemoitumisessa ja ehkä jopa menestymisessä. Erot kuitenkin vaikuttavat ja kun näistä eroista ei puhuta, nykytanssi (nykytaide) leijailee makrotasolla, vaikka mikrotason kynnykset ovat vielä tasoittamatta.
Olen joutunut jättämään narikkaan osan itsestäni astuakseni taiteen diskurssiin sisään. Sen vuoksi koen olevani välillä hampaaton, kädetön ja juureton. Korventavan lapaluun seutuni kannoin kynnyksen yli. Näissä diskursseissa perstuntuma on saanut väistyä muiden referenssien tieltä. (Perstuntuma on syytä tässä kohtaa ymmärtää täysin kirjaimellisesti ruumiillisena maailmassaolemisen tapana.) Ilahduttavasti viime vuosien posthumanismin ja uusmaterialismin aalto on tekemässä tilaa myös perstuntumalle.
Arkkitehti Juhani Pallasmaa kirjoittaa siitä, miten traditionaalisissa kulttuureissa elämiseen ja elannon hankkimiseen liittyvät taidot pohjautuvat haptisen muistin ylläpitämään ruumiin viisauteen. Taitoja ei opittu teorioiden välityksellä, vaan omaksumalla ruumiillisia, perinteen muokkaamia liikesarjoja. Pallasmaan mukaan arkkitehtuurin tulisi huomioida nykykaupunkilaisen toiminnallisten sekä älyllisten ja sosiaalisten tarpeiden lisäksi tämän primitiivisen metsästäjä-viljelijän. Tanssin kentällä – niin katsomossa kuin taidetta tehdessäkin – törmään usein tähän hiertymään. Minun toisteisuudesta ja funktionaalisuudesta kumpuava ruumiillisuuteni ja “nahoissaan tunteminen” on väistänyt jollakin tapaa relevantimman ruumiillisuuden ja siitä aiheutuneen päänsäryn tieltä.
Työväenluokkaisuudesta puhuttaessa voi helposti tuhahtaa, pitäisikö tässä ruveta revyytä tekemään, vaikka kysymys ei kuitenkaan ole siitä. Tai itse asiassa kyse on nimenomaan siitä. (Ylhäältä päin katsottuna) työväenluokka saattaa näyttäytyä viihdettä kuluttavana ihmisryhmänä, jolle revyyt ja sketsit riittävät kultivoimaan arkista aherrusta. Työväenluokasta ponnistavat joutuvat todistelemaan jatkuvasti ja kaikkialla, että näin ei välttämättä ole. Itse asiassa on hyvin alentavaa edes ajatella näin. Kun kyse ei ole sisällöistä, vaan esimerkiksi tavasta keskustella niistä.
Kaksikymppisenä istuin luennolla. Sitä piti tutkija, jolla oli pää täynnä (nykyisin voisi sanoa epäseksikkäästi) saksalaisia filosofeja. Muistan edelleen valokuvan tarkkuudella, mitä ja mistä hän puhui. Hän piirsi ilmaan käsittelemänsä ilmiön ja hyvin konkreettisesti purki ja rakensi sen uudestaan. Nyanssit tulivat kertomukseen mukaan myöhemmin. Siinä hetkessä minäkin olin osallinen, vaikka heideggerit olivat vielä lukematta. Siitä lähtien olen uskonut siihen, että vaikeita ja monimutkaisia ilmiöitä on mahdollista lähestyä ymmärrettävästi. On mahdollista käyttää kirkasta ilmaisua, voi jopa turvautua selkokieleen, jotta keskustelujen sisällöt avautuvat moninaisille läsnäolijoille. Minusta se olisi nimenomaan keskustelua rikastavaa, jos erilaisista taustoista tulevat ihmiset voisivat yhdessä haparoida kiehtovien ilmiöiden äärellä.
Itä-Helsingissä asuessa repeämän eri maailmojen välillä tunnistaa päivittäin. Stoan aulassa huomaa, ettei juuri kukaan kirjastoon, Työväenopistoon tai nutalle suuntaavasta porukasta liity siihen festivaalihuumassa kuhisevaan parveen, joka odottaa pääsyään teatteritilaan taiteen äärelle.
Taide on usein saavuttamattomissa: Kepeästi hypähdellen kiipeän kaksine jalkoineni juuri haluamalleni penkkiriville. Minun ei tarvitse tyytyä eturivin reunapaikoille, kuten monen pyörätuolia käyttävän. Käytän tahdonvoimaani pitääkseni murahdukset ja mylvähdykset mahassani. Ne eivät purkaudu tahattomasti ja kontrolloimattomasti kaikkien kuuluville ja arvosteltaviksi. Vahvistamme kritiikittömästi – pelosta tai laiskuudesta – olemassa olevia rakenteita, kun pitäisi tunnistaa ja tunnustaa valta-asetelmia.
Toivon, että joskus voisin vielä istua näillä samaisilla penkeillä näiden samaisten instituutioiden sisällä yhdessä rekkakuskin kanssa. Katsoa samaan suuntaan – minä ehkä edelleen niitä valokeilassa leijailevia pölyhiukkasia, hän jotain muuta.
Teksti: Riina Hannuksela
Kirjoittaja on tanssin kentällä toimiva taiteilija, opettaja, fasilitaattori ja kouluttaja, joka pohtii työssään saavutettavuutta, osallisuutta ja kohtaamista.
Tekstissä esiintyvät teokset:
Frank Bölter: On a Voyage, Anti-festivaali, 2008
Trajall Harrell: (M)IMOSA, Sivuaskel-festivaali, 2013
Eleanor Bauer: A Lot Of Moving Parts, Liikkeellä marraskuussa, 2019
Theo Mercier ja Steven Michel: Affordable Solutions for Better Living, Liikkeellä marraskuussa, 2019
Kirjallisuutta:
Pallasmaa, Juhani: Ihon silmät – arkkitehtuuri ja aistit. Helsinki: ntamo, 2016.
Roiha, Taija: Luokattomat taiteilijat? Taiteellisen työn yhteiskunnallinen eriarvoisuus prekaarissa taidemaailmassa. https://tahiti.fi/01-2017/tieteelliset-artikkelit/luokattomat-taiteilijat-taiteellisen-tyon-yhteiskunnallinen-eriarvoisuus-prekaarissa-taidemaailmassa/, luettu 28.11.2019.