2.2.2009 Saara Hacklin
Aletheia – avauksia nykyvalokuvaan Meilahden taidemuseossa 23.1.–22.3.2008
Taidemuseo Meilahteen on koottu viidentoista taiteilijan töitä. Mukana on sekä kotimaisia että ulkomaisia tekijöitä, ja teokset ovat tuoreita. Suurin osa on 2000-luvulta. Teoksia yhdistää kysymys valokuvauksesta välineenä. Näyttelystä muodostuukin kiinnostava, ellei opettavainen kokonaisuus. Täällä on inspiroivaa pohtia valokuvaa. Tietysti toinen kysymys on, kuinka tärkeässä osassa väline on aikamme nykytaiteessa, tai millaista voisi olla valokuva, joka ei olisi kiinnostunut itsestään. Mutta näitä juttuja voi miettiä myöhemminkin!
Aletheia -näyttely on osa Helsinki Photography Festivalia, jonka järjestäjinä ovat Valokuvataiteilijoiden Liitto ry yhteistyössä Helsingin kaupungin taidemuseon ja Suomen Valokuvataiteen museon kanssa. Kuraattoreja ei voi syyttää rohkeuden puutteesta nimivalinnassa. Elina Heikka ja Jan-Erik Lundström käyvät näyttelyluettelossa dialogia, joka alkaa juuri nimestä: Aletheia oli kreikkalaisten totuuden jumalatar.
En tiedä, kuinka hyvin kreikkalaiset jumalat tai tiedon eri tasot ovat suuren yleisön hallussa, mutta kuvittelisin, että useimmille taideteoreettisiin keskusteluihin joutuneille aletheia assosioituu erityisesti Martin Heideggeriin. Lundström ja Heikkakin keskustelevat Heideggerista, joka uudisti käsitystä aletheiasta. Hänen mukaansa totuuden olemus on jäänyt aina kreikkalaisista asti ajattelematta. Heideggerille aletheia, totuus, ei ollut tiedon yhtäpitävyyttä tosiasioiden kanssa, hän ymmärsi aletheian ei enää peitettynä, paljastettuna – totuus on kätkeytymättömyyttä. Näin ollen taiteessa tai valokuvassakaan totuus ei olisi asiantilan todenmukaista kuvaamista.
Lundström kiirehtii korostamaan näyttelyluettelossa miten valokuvan yhteydessä totuudesta puhuminen on ollut pitkään pannassa. Kuraattorit toteavatkin nimen viittaavan ei niinkään (tai: ei tietenkään) valokuvan totuuteen vaan teoksen kohtaamiseen. Aletheia ei siis olisi kuvissa, vaan leijuisi Meilahden saleissa. Parhaimmillaan se löytyisi asenteesta, jossa teosta katsotaan. Ja tämä on tietysti katsojasta itsestään kiinni. Ennen näyttelyyn astumista huomaan ajattelevani, että katsojalta odotetaan jonkinlaista hartautta – toisaalta, ehkä ei pitäisi kuvitella liikoja. Eikö taide aina ansaitse tulla katsotuksi vilpittömästi?
Valokuva välineenä
Meilahdessa ensimmäisen salin teoksissa, Maja Pirilän Puhuva talo (2006) teossarjassa ja kolumbialaisen Oscar Muñozin (s. 1951) Kohtalon viiva -teoksessa on vahvasti läsnä valokuvan historia. Kohtalon viiva on videoteos, jossa kamera kuvaa lähikuvaa kädestä. Kämmenessä on pieni vesitilkka, josta heijastuvat kasvot. Veden valuessa pikku hiljaa sormien välistä kuvapinta pienenee ja katoaa. Valokuvauksen alkuaikoina juuri kuvan pysäyttäminen – siis heijastuskuvan nappaaminen talteen – oli ensimmäinen haaste. Muñozin teoksessa on tietysti muitakin ulottuvuuksia, siinä kohtalonviiva on uurtunut syvemmäksi, jotta vesi säilyisi kädessä mahdollisimman pitkään. Lopulta vesi kuitenkin läpäisee lihan ja kuvajainen katoaa sormien välistä tavoittamattomiin.
Pirilä on tallentanut Puhuva talo -sarjassa Pitkäniemen sairaalan tyhjentyneiden huoneiden camera obscura heijastuksia. Kuvissa rapistuvien huoneiden seinille piirtyy nurinkurisia näkymiä sairaalan ulkopuolisesta maailmasta. Tyhjien huoneiden ja ulko- ja sisätilojen sekoittuminen tuo mieleen esimerkiksi Eija-Liisa Ahtilan Rakkaus on aarre teoksen, jossa niin ikään sekoittui sisäisen ja ulkoisen, ajan ja paikan järjestys. Suljettu mielisairaala ja sen hienot puistoympäristöt muistuttavat myös Lapinlahden sairaalasta ja siitä miten tehokkuuden hallitessa arvokkaat sairaalamiljööt ja niiden ympäristöt ovat menettäneet merkitystään sairauksien hoidossa.
Muotokuva
Kuraattorit toteavat valokuvauksen lajityyppien olevan hyökkäyksen kohteena. Näyttelystä löytyykin teoksia, jotka kommentoivat esimerkiksi maisemakuvauksen tai muotokuvan perinnettä. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluu mm. Oscar Muñozin toinen teossarja, Projekti muistomerkiksi. Siinä taiteilija maalaa vedellä kuvia kuolleiden kolumbialaisten kasvoista. Maalaukset ehtivät melkein hävitä jo ennen kuin ne ovat valmiita auringon haihduttaessa vettä kuumalta betonilta. Makaaberi yksityiskohta: valokuvan varhaisvaiheessa juuri kuolleiden kuvaaminen oli helpompaa, sillä elävät eivät olisi pysyneet paikoillaan vaadittavaa valotusaikaa.
Edesmenneiden kasvoihin liittyy myös Emily-Jane Majorin Marie Claire RIP (2007) kuvasarja. Siinä valokuvaaja on reprodusoinut erään newyorkilaisen narkomaanin pidätyskuvat viidentoista vuoden ajalta. Kuvissa tavallisen näköinen nuori nainen kolhiintuu, rapistuu, sulkeutuu, toisin sanoen kulkee silmiemme edessä vääjäämättä kohti ennenaikaista kuolemaa. Majorin teoksella on performatiivinen ulottuvuutensa valokuvaajan asettuessa itse kameran eteen. Teos viittaa myös erilaisiin valokuvan mahdollistamiin lääketieteen ja valtiovallan harjoittamiin luokittelukäytäntöihin, mutta saa myös miettimään tirkistelyä ja sosiaalipornoa – esimerkiksi nykyjulkkisten mug shotit ovat haluttua tavaraa – sekä toisaalta valokuvan propagandistista voimaa.
Muotokuvaa kommentoi myös Pierre Gonnord sekä Aneta Grzeszykowska, ensin mainittu on kuvannut vähäosaisia ja marginaalisia ryhmiä kuten Sevillan alueen romaneja, jälkimmäinen taas on koostanut muotokuvia ihmisistä, joita ei ole. Teos kurottaa kohti arkisempia kuvankäsittelykäytäntöjä, joissa valokuvamallien suhde todellisuuteen on photoshopattu pimentoon tai toisaalta erilaisia dystopioita kyborgeista tai tekaistuista ihmisistä.
Chino Otsukan (s. 1972) Kuvittele löytäväsi minut (2005–2006) on sympaattinen pieni kuvasarja, joka liikkuu perhealbumien maailmassa. Otsuka on lisännyt oman nykyisen – tai siis parin vuoden takaisen – minänsä lapsuuden kuviin. Pikku Chinon vierellä seisoskelee varttunut taiteilija Chino. Varhaisin kuva on vuodelta 1975 ja pienimmillään ikäero kuroutuu alle yhdeksään vuoteen. Taiteilija kertoo yrittäneensä etsiä perhekuvista entistä minäänsä, jota vasten voisi peilata aikuista minää. Hän on kiinnostunut muistista ja muistikuvista sekä niiden suhteista kuviin.
Otsukan kuvat tuovat mieleen Wilma Hurskaisen taannoisen Kasvu-sarjan, jossa taiteilija oli uudelleen kuvannut perhealbumin valokuvia neljästä sisaresta. Hurskaisella oli sisaruksia, joihin saattoi peilata itseään, Otsuka taas on kaikissa käsittelemissään kuvissa yksin. Molemmat, sekä Hurskainen että Otsuka nostavat esiin perhevalokuvaukseen liittyviä piirteitä: Mitkä ovat ne tilanteet joissa kamera kaivetaan esiin? Millaiseen rooliin kuvattava tulee kehystetyksi? Entä miten kuvat määrittävät muistamistamme, eli kuka muistaa kuvaamatonta? Toisaalta kuvat tuntuvat kietoutuvan itseymmärrykseen ja persoonan jatkuvuuden kysymyksiin: Mitä 9-vuotias minä ajatteli, tiesikö jo tulevasta? Voisiko hypätä aikakoneeseen ja siirtyä rohkaisemaan tai varoittamaan aikaisempaa itseäni?
Kuviteltu kuva
Ruotsalaisen Maria Hedlundin (s. 1961) Valaan valkoisuus (2006) kurottaa luontokuvauksen suuntaan, mutta se nostaa esiin myös joitain havaintoon liittyviä peruskysymyksiä. Videossa eläintarhan maitovalas kiertää kehää beluga-valaitten altaassa, pyyhkäisee välillä läheltä lasia kadotakseen taas veden siniseen syleilyyn. Tarkempi kuva syntyy altaan lasiseinän heijastuksista, katsojista itsestään. Ääniraidalla kuulemme Herman Melvillen Moby Dickistä lukua ”Valaan valkoisuus”, pohdiskelua siitä miksi albiino valas herätti Ahabissa niin suurta intohimoa ja mitä kaikkea valkoinen symboloi.
Hedlund Maria
Hedlundin teoksen toinen osa raportoi hänen vierailujaan eläintarhaan. Vähäeleinen kuvasarja kertoo kuinka taiteilija ei ensin nähnyt valasta ollenkaan, seuraavalla kerralla havaitsi sen, kolmannella kerralla löysi tyhjän altaan ja kyltin, joka kertoi naaraiden olevan vierailulla Georgian eläintarhassa yhtymässä venäläisiin urosmaitovalaisiin. Seuraavalla kerralla altaassa oli uusia eläimiä, nimittäin – ta-daa! – hylkeitä. Se niistä belugoista. Oliko niitä koskaan olemassakaan?
Hedlundin työn äärellä tulin miettineeksi katsomiseen ja kohtaamiseen liittyviä jännitteitä. Me heijastamme näkemäämme jatkuvasti omia merkityksiämme, aivan kuin Moby Dickistä tuli Ahabin pakkomielle, viheliäinen kaskelotti, joka hänen oli hinnalla millä hyvänsä tapettava. Nykykatsojalle valas edustanee edelleen jotain myyttistä, inhimillistä ja samalla haurasta. Eläintarhassa uiskenteleva maitovalas on hyvä vetonaula, ja siellä antropomorfismi epäilemättä määrittää helposti katseita. Hedlund ei tietenkään ole ainoa joka yrittää nähdä valaan ja saada siitä kuvaa. Valitettavasti vain eläintarhan on aina mietittävä eläinten parhaan lisäksi myös tarhan ja kassavirtojen parasta ja niin uudelleenjärjestelyjen myötä merten kanarialinnut vaihdettiin pienempiin ja koomisempiin nisäkkäisiin.
Jaar Alfredo
Alfredo Jaarin (s. 1956) Ruanda-projekti tuntuu jälleen taas kerran ajankohtaiselta, kun tammikuun uutiset täyttyivät kuvista Israelin hyökkäyksestä Gazaan. Jaarin Tosia kuvia (1995) sarja liittyy Ruandaan ja sen viidentoista vuoden takaisiin veritekoihin. Näyttelyssä ei kuitenkaan nähdä yhtään Jaarin kuvaa, vaan sarja laatikoita, joiden kannessa kuvaillaan kuvien sisältöä. Katsojan tehtäväksi jää pysähtyä lukemaan tekstejä ja kuvittelemaan miltä kuvat voisivat näyttää. Teos tuntuu yhtä aikaa armeliaalta ja armottomalta. Kuvat väkivallan uhreista ja paikoista ovat ahdistavia, ja niin uutisissa kuin näyttelyssä niiden pikainen sivuuttaminen jälleen yhtenä sarjana ”väkivallan kuvia” Afrikasta olisi kovin helppoa. Kuvan näyttämättä jättäminen tuntuukin nyt tehokkaammalta keinolta pysäyttää katsoja. Ehkä juuri tätä tarvitaan enemmän – ei iskeviä kuvia, vaan herkkyyttä ja halukkuutta pysähtyä miettimään, mitä toisella puolella maailmaa todella tapahtui, tai tapahtuu parhaillaan.
Aletheia oli hieno kokonaisuus, joka tuntuu kurottavan kovin moneen suuntaan – tästäkin tekstistä jäi pois monia teoksia, kuten rakeisen mustavalkoisiin tunnelmiin johdattavat Liisa Lounilan Popcorn tai Michael Weselyn Berliini-kuvat. Näyttelyn jäljiltä tunnelma oli juhlava, ellei raskassoutuinen. Onneksi Aletheia ei viihdy aivan missä tahansa.
Linkki
Taidemuseo Meilahti http://www.taidemuseo.fi/suomi/meilahti/ohjelma/aletheia.html
Helsinki Photography Festival http://www.hpf.fi/
*
Huom! Là-bas järjestää performanssitapahtuman Eletyt tilat – valokuvan ja performanssin kohtaaminen 14.3.2009 klo 15.00 Meilahdessa