Puhe kritiikin kriisistä voi tuntua rasittavalta ja itseään ruokkivalta – onhan kritiikissä aina jollain tavalla kyse kriisistä. Jos jonkinlainen yksimielisyys vallitsisikin siitä, että kriisi on olemassa, itse kriisistä on monta tulkintaa. (1)
Vaikeneva vai vaiettu?
Erään tulkinnan mukaan koko kulttuurikeskustelu on kriisissä, koska ammattilaiset vaikenevat. Laura Köönikkä ihmettelee Helsingin Sanomien yleisönosastolla ”hetkessä vallitsevaa kumisevaa hiljaisuuden ilmapiiriä. Juuri kun puheen pitäisi tulvia kyllästymiseen asti ja mielipiteiden pitäisi silittää ja sivaltaa. Missä olet mielipide?” (HS 14.7.11)
Toisen tulkinnan mukaan kyse on mm. median torjunnasta. Paula Holmila luo Taide-lehdessä katsauksen taiteen aseman muutokseen jutussaan ”Miten tässä näin kävi?” (Taide 2/11). Holmila toteaa, että vaikka maassamme tehdään mielenkiintoista ja upeaa taidetta, tuntuu mediassa ilmapiiri olevan vihamielinen. Juttu päättyy vetoomukseen: ”Mikseivät taiteilijat voisi nyt tehdä jotakin näyttelyiden vähäisen käsittelyn hyväksi, perustaa nopeasti reagoivan arvostelulehden, joko nettiin tai viikkolehtenä?”
Kritiikin uudet alustat
Verkossa toki toimii jo erilaisia lehtiä ja julkaisualustoja. Tosin vastikään hiljeni yksi yritys tuoda päivälehtikritiikkiä nettiin. Suomen Kulttuurirahaston, Suomen arvostelijain liiton ja lukuisten eri lehtien kolmivuotinen Kritiikkiportti-hanke päättyi 23.6.2011. Viimeisessä pääkirjoituksessa Siskotuulikki Toijonen kirjoittaa: ”Kritiikkiportin myötä kritiikin moniäänisyys on sahannut silmään monomaanisia taidekäsityksiä ja horjuttanut “yhdenkriitikon” -ja lehden mafiaksikin moitittua valtaa taiteen portinvartijana.” Ideana moniäänisyys on erittäin tervetullut, joskaan Kritiikkiportti ei varsinaisesti tuottanut uutta sisältöä, vaan kokosi printtimedian kritiikit kaikkien saataville – ja samalla herätti kysymyksen, miksei netissä toimivaan sivustoon otettu mukaan verkkolehtiä? Harmittavasti näytti myös siltä, että monet lehdet eivät oikein jaksaneet päivittää kritiikkejään palveluun.
Onneksi uusiakin alustoja syntyy. Tänä keväänä YLE on avannut Puntarin, sivuston, joka julkaisee talon toimittajien tekemiä kritiikkejä ”myös täällä netissä.” Puntarin päällikkö Janne Mällinenkin on tarkastellut kuvataiteen kritiikin kriisiä. Näkökulmassaan ”Kuvataiteen huuto” (13.5.11) hän kirjoittaa, miten ”Suomen Arvostelijainliiton jäsenistö on kummissaan. Erityisen huolestuneita arvostelijat ovat olleet kuvataiteen asemasta.” Mällinen esittää omat arvelunsa siitä, miksi kulttuurikritiikki on henkitoreissaan: Syy voi olla turhan poliittisen korrektiuden – suoraa haukkumista nähdään harvoin. Toinen syy voi hänen mukaansa olla kielessä ja siinä, että ”kirjoittaja on liian sisällä aihepiirissään tai vahtii enemmän omaa valtapiiriään kuin aihetta, josta hänen pitäisi tavoittaa jotain olennaista.” Lopuksi Mällinen vielä osoittaa yhden mahdollisen ongelman, nimittäin kokeellisuuden puutteen: ”Samalla kritiikistä on puuttunut uusien muotojen hakeminen. Rohkeammat kokeilut puuttuvat.” Esimerkkinä rohkeammasta Mällinen mainitsee Guardian-lehden Adrian Searlen videokritiikit.
Oma huolestuneisuuteni kuvataiteen asemasta ei liity kritiikkien liian korrektiin tai kryptiseen kielenkäyttöön tai edes kaavoihin kangistumiseen. Mitä Yleisradioon tulee, kummastelen Puntarin kapea-alaisuutta. Tällä hetkellä sivustolla on seuraavat kategoriat: musiikki, teatteri, elokuva ja kirjallisuus. Näistä viimeksi mainittu on olemassa vain otsikkoina (”Palvelu ei ole tällä hetkellä saatavissa”). Uskon, että Suomesta löytyy lukijoita hyvälle ja kokeelliselle kuvataidekritiikille. Esimerkiksi Mällisen ajatus videokritiikeistäkin varmasti kiinnostaisi monia – Heikki Kastemaa on kirjoittanut blogissaan Searlesta. Entä voisiko Yleisradiosta löytyä ammattitaitoa, rahaa ja teknologiaa tämän idean toteuttamiseen? Tarvitsisi vain lisätä kuvataide mukaan Puntariin.
Kohtaanto-ongelma
En voi olla ajattelematta, että kritiikki- ja kulttuurikeskustelun yksi ongelma on sitkeä ohipuhuminen. Aivan hiljattain virolainen verkkolehti Artishok julkaisi haastattelun, jossa kulttuuriteoreetikko Liisa Kaljuja kyseli neljältä Mustekalan toimituskuntalaiselta mielipiteitä kritiikistä. Irmeli Hautamäki kommentoi, ”On monia eri taidemuodoille omistautuneita lehtiä, kuten Teatteri-lehti teatterille, Liikekieli tanssille, Nuori Voima kirjallisuudelle ja runoudelle, niin&näin filosofialle, Taide taiteelle ja niin edelleen. Monet myös julkaisevat nettisivuillaan kritiikkiä. Kaikki julkaisevat käsitykseni mukaan huomattavan laadukasta kritiikkiä. Ongelma on, että jokainen kirjoittaa omalle pienelle lukijakunnalleen.” Laadukasta kritiikkiä ja kulttuurikeskustelua kyllä löytyy, jos vain jaksaa etsiä. Myös internetistä.
Mitä kulttuurikeskusteluun tulee, esimerkiksi Mustekalassa on kevään 2011 aikana julkaistu puheenvuoroja Guggenheim-hankkeesta, museopedagogiikasta, yliopistouudistuksen seurauksista, Framen tilanteesta ja Suomen maabrändi-työryhmän raportista, muutamia mainitakseni. Toki kyse on myös siitä, kuka mielipiteitä esittää. Mustekalan kirjoittajakunnasta löytyy asiantuntemusta, mutta kukaan ei tietääkseni ole päättämässä esimerkiksi Guggenheimista. Ehkä hiljaisuus vallitseekin turhan usein juuri siellä, missä päätöksiä tehdään?
Joustavasti, orgaanisesti – ja ilman pääomaa
Jään miettimään miltä näyttää kulttuurilehtien tulevaisuus tilanteessa, jossa peräänkuulutetaan keskustelua ja kokeellisuutta. Virolainen taidelehti Artishok voisi olla kiinnostava vastaus Paula Holmilan ja Janne Mällisen vetoomuksiin: nopeasti reagoiva orgaanisesti toimiva ryhmä, joka ei epäröi julkaista myös kokeellista kritiikkiä tai vaikka perustaa omaa levymerkkiä.
Artishok -lehden historia muistuttaa vuonna 2003 perustetun Mustekalan tarinaa. Lehden perustaja Maarin Mürk kertoo, että lehti syntyi viitisen vuotta sitten reaktiona kritiikin huonoon tilaan Virossa. Kuvataidekritiikin tila pieneni paperilehdissä, vaikka taiteessa tapahtui koko ajan valtavasti uusia asioita. Niinpä ryhmä kirjoittajia päätti perustaa nettiin oman lehden, jolla voisi julkaista tekstejä ja saada aikaan keskustelua. Artishokia julkaistaan blogialustalla – tässä kiinnostava esimerkki siitä, miten pääomaa ei aina kannata tuhlata hienoon teknologiaan. Mürk toteaa, että vaikka aluksi lukijoiden oli vaikeaa jäsentää, mistä projektissa oikein oli kyse, on Artishok ansainnut oman paikkansa. Mürk myös korostaa, että Artishok on paljon muutakin kuin vain lehti, ryhmä on perustanut mm. oman biennaalinsa.
Mürk toteaa, että Viron taidekeskustelussa Artishokilla on jo oma merkittävä roolinsa Kunst.ee:n ja Sirp-lehden rinnalla. Asema tuo kuitenkin myös vastuuta. Tällä hetkellä lehden ydinryhmä miettii, miten se voi vastata haasteeseen, kun rahoitus on nollassa. Näyttää siltä, että mikäli Virossa halutaan edelleen laadukasta taidekeskustelua, on rahoittajien ryhdistäydyttävä.
Linkit
(1) Kuten esimerkiksi Artnet-lehden toimittaja Ben Davis kommentoi
Siskotuulikki Toijonen, Kritiikkiportti: “Epilogi”
Janne Mällinen: “NÄKÖKULMA: Kuvataiteen huuto”
Heikki Kastemaa, Kulttuurinavigaattori-blogi: “Onko tämä tulevaisuuden taidekritikkiä”