Ihmis- ja perusoikeudet ovat pinnalla. Niistä on viime aikoina taitettu peistä ainakin koronarajoitusten, -passin ja -rokotteiden, uskonnollisen sananvapauden, pakolaisuuden sekä ilmastonmuutosmielenosoitusten asiayhteyksissä. Influensserit, aktivistit, dosentit, huomiopoliitikot sekä laki- ja kokemusasiantuntijat ovat niitä sotkeneet ja selvitelleet somekeskusteluiden tuoksinoissa.
Se, mitä perusoikeudet muodollisesti ovat, on melko helppo ymmärtää. Ne ovat lain takaamia kaikille tai kansalaisille kuuluvia oikeuksia, jotka ovat voimassa valtion eli lainsäädäntömonopolin alueella. Nykydemokratioissa ne usein sopivat yhteen ihmisoikeuksien kanssa.
Länsimaisessa oikeusvaltiossa, kuten Suomessa, perusoikeudet muodostavat kokonaisuuden. Ne ja vain ne rajaavat toisiaan eli takaavat toisilleen loukkaamattoman ytimen sikäli, että mitään niistä ei voi käyttää toisen mitätöimiseen. Mikään niistä ei siis ole absurdin rajaton, mutta niillä ei ole muuta rajaa kuin toisensa. Kunkin perusoikeuden soveltamisessa on otettava huomioon seuraukset suhteessa muihin perusoikeuksiin. Näin ne vasta alkavat olla sitä, mitä ovat. Ne rajaavat toisensa oleviksi. Ne eivät ole olemassa irrallisina.
Julkisen vallan perustavanlaatuinen tehtävä on siten perusoikeuksien kokonaisuuden mahdollisimman hyvä toteuttaminen, niiden tarkemmalla keskinäisellä rajanvedolla lainsäädännössä (joka onkin suurimmaksi osaksi oikeastaan vain tätä ja julkisen vallan organisoitumista tähän tähdäten) ja lain käytännön soveltamisella kulloisenkin tilanteen mukaan, minkään perusoikeuden ydintä loukkaamatta. Julkinen valta ei voi tehdä muuta ollakseen sitä mitä on. Päätöksillä ei ole pätevyyttä, ellei niiden perusteena ole viime kädessä tämä.
Tämä kokonaisuus on historian saatossa virittynyt melkoiseksi teokseksi: Suomen perustuslaiksi. Sen avulla on pärjätty näillä raukoilla rajoilla. Se takaa yhteistoiminnan niin, että kokonaisuus kumuloituu enemmäksi kuin osiensa summa – siitäkin huolimatta, että sen vaatima huolellinen harkinta saattaa joskus vaikuttaa hitaalta ja monimutkaiselta.
Mutta mitä on oikeus tai oikeudenmukaisuus sinänsä, johon perusoikeudet jollain lailla perustuvat?
Jumalallinen oikeus
Filosofina koen tarpeelliseksi heittäytyä kokeellisesti oikeuden teeman läpi, jotta näkyisi, mitä kaikkea on pohdittava. Tämä on kenties epätavanomaisen, epäajanmukaisen ja epämukavankin ajattelun asennon ottamista ja sen katsomista, miten todellisuus silloin kääriytyy auki.
Jotta näkee lähelle, on aloitettava tarpeeksi kaukaa.
Länsimainein perintö kertoo, että Oikeus on jumalallista. Se on peräti jumalatar, muinaisille egyptiläisille Ma’at, kreikkalaisille Dike. Myös kristinuskon eri versiot korostavat Jumalan olevan oikeudenmukainen tai oikeudellinen, kreikan kielellä ”dikaios”, joka tosin on vielä vuoden 1992 suomennoksessa käännetty melko tunnistamattomaksi käyneellä sanalla ”vanhurskas”.
Menemättä kristillisen teodikean ongelman teoreettisiin kiemuroihin, nyt olisi uskallettava kysyä, mitä sitten ovat Dike ja dikaios, jumalallisina. Mutta onko tämä kysymys itsekään oikeutettu? Miten edes kysyä tätä maallisten perusoikeuksien suhteen?
Kenties asiaa voi lähestyä pohtien, miten ja missä lainkaan kohtaamme oikeuden ilmiön ja kysymyksen. Emmekö oikeastaan kohtaa sen joka hetki, päättäessämme, mitä nyt olisi oikein tehdä? Joudumme oikeuttamaan jokaisen oman tietoisen tekomme vähintään jollain verukkeella tai tunteenpurkauksella, jotta sitä ylipäätään tekisimme omana tekonamme. Tämä näyttää väistämättömältä: omille teoille on annettava oikeutus joka hetki. Tämä tarkoittaa, että kysymys ”Mitä pitäisi tehdä ja mikä olisi oikein?” on meitä odottamassa kunkin seuraavan hetken haasteena. Ajallisuus sellaisena, kuin sen koemme, on tätä, vastaamista tähän jatkuvasti uusiutuvaan haasteeseen omilla teoilla.
Eikö juuri tämä haaste, että omat teot on oikeutettava, tee ne vasta omiksi ja ylipäätään perusta itseyttämme? Siis se, että juuri itse on jätetty yksin vastuuseen ratkaisujen oikeuttamisesta? Ja eikö jokainen oleva, silkalla olemisellaan sekä ylipäätään tietyksi olevaksi miellettävyydellään, haasta meitä saattamaan se omaan osaansa, siihen mihin se on omiaan? Eikö todellisuus kaikkinensa saavu meille joka hetki oikeuden haasteen vaikuttavuudella ja liikuttavuudella?
Näin kysyen ollaan selvästi fenomenologis-ontologisessa kysymisen tavassa. Tässä voisikin viitata Martin Heideggerin Johdatus metafysiikkaan -teoksen kuuluisiin kohtiin Diken ja tekhnen suhteesta, ihmisen (k)ammottavuudesta Antigonen kuorolaulussa ja niin edelleen. [1]
Mutta menen mieluummin toisaalle tämän lähdeviitehuomion ohi.
Olin puhumassa jumalista. Mitä siis on jumala, erityisesti Dike, jos jokainen seuraava hetki ilmenee oikeutuksen haasteena? Tai se, että Apostolien tekojen mukaan olemme, elämme ja liikumme ”vahurskaaksi” tai ”oikeudelliseksi” mainitussa Jumalassa häntä lakkaamatta etsien? [2] Tai mitä tarkoittaa tässä yhteydessä se, että psykhe on liikkeen alkuperä? [3]
Nämä kysymykset johdattavat syvemmälle ajan ilmiöön. Olemme ajassa ja joudumme ratkomaan ja oikeuttamaan omat tekomme itse. Jokainen hetki on mahdollisuus pidättyä oikeutuksen haasteeseen ja siihen tulemme väistämättä vastanneeksi omilla teoillamme, ilman muualta tulevia valmiita vastauksia, joita vain noudattaisimme mekaanisesti, seuraten ikään kuin vierestä tai kokematta yhtään mitään. Olemme tämän oikeuttamispakon sisällä, vapaiksi jätettyinä. Tietoinen kokeminen ylipäätään, sellaisena kuin sen koemme, ei ole mahdollinen ilman sitä. On oikeutettava omat teot – itse, vailla mistään tarjoutuvaa valmista oikeutusta. On ratkottava toimensa, liikkeensä, elämänsä ja olemisen mielekkyys sinänsä. Tätä olemme, mahdottoman ratkaisun rajankäyntiä ja kohtalollista kamppailua menneen ja tulevan välissä. Ihminen on ainutkertaisiin mahdollisuuksiin tarttuva tyhjä railo ja sen parras, ilman mitään muuta oikeutusta kuin pakko yksin oikeuttaa omat tietoiset ja mielekkäät tekonsa.
Näin tämä voima, oikeutuksen pakko, hallitsee ihmistä ja tekee hänet siksi, mitä hän on. Ihmistä hallitsee Oikeus.
Jumalat ovat tässä. Siis eivät aivan vielä, vaan seuraavassa hetkessä ja sen ammottavassa haasteessa. Siinä jumalat ovat tai tulevat – väistämättöminä, ihmistä ”suurempina” eli hänen olemistaan vallitsevina ehtoina, mahdollistavina mahtavuuksina. Ihmistä yksilönä ja itsenä vasta-tuon-itseyden-perustaen kutsuvina ja näin hänet vasta luovina. Tähän väistämättömään ja ihmisen perustavaan haasteeseen oikeuttaa omat tekonsa viittaa sekin, kun Zeus antaa ihmiselle yhteisölliset kykynsä, oikeudenmukaisuuden ja sananvapauden. [4] Tai se, miten eri jumalat puhaltavat häneen liikkeen alkuperän. Ja se, miten jo jokaisessa elämän hetkessä astutaan sisään Rosetauhun. [5]
Jumalat eivät siis ole jotain menneisyydestä hiipiviä isonpuoleisia henkiainestaan hönkiviä olentoja, joiden olemassaoloa representoivia väitelauseita jotkut pitävät tosina ja toiset eivät ja joita on muinoin käytetty luonnonilmiöiden selityksinä. Ei, jumalat eivät ole jotain olevaa muiden joukossa. Jumalat ovat aina vasta saapumassa. Jumalilla voidaan sanoa tarkoitettavan jotain sellaista inhimillistä olemassaoloa täysin hallitsevaa, joka on koko ajan saapumassa seuraavassa hetkessä ja sen ratkomattomassa mielekkyyden puutteessa ja joka puhuttelee ihmistä tämän olemassaolon perustoissa vaatien tätä toimimaan itse ja vasta näin perustaa inhimillisen olemassaolon sellaisena kuin tämä sen kokee ja todeksi elää. Jumalat puuttuvat perustavalla tavalla elämään ja maailmaan juuri puuttumalla niistä. Tällaisina ne voi abstrahoida esimerkiksi ”periaatteiksi” tai ”arvoiksi”, kokemuksen mahdollisuusehdoiksi, toimintalogiikan taustaoletuksiksi tai eksistenssin konstituenteiksi, mutta tällöin niitä tarkastellaan inhimillisen kokemuksen ulkopuolelta teoretisoiden eikä niille tehdä oikeutta sellaisina kuin ne ilmenevät kokemuksessa: väistämättöminä ja puhuttelevina.
Samalla siinä, jokaisessa seuraavassa hetkessä ja sen toimintahaasteessa, on kuitenkin myös jumalten puute, jumalten olemattomuus, jumalan etsiminen. Kukaan ei kerro ihmiselle oikeaa vastausta, mutta kaikki kutsuu siihen. Ihminen on jätetty yksin, pakotettu vapauteensa ratkoa itse oma peruuttamaton ja ainutkertainen ratkaisunsa vailla mieltä. Jumalan nykyisyys on poissa. Ihminen joutuu oikeuttamaan jumalattomasti.
Mistä siis löytyy oikeus oikeuttaa?
Toiset
Mikä oikeuden haasteessa oikein tuntuu? Miten oikeutamme ja mihin vetoamme vaikka sitten verukkein? Onko kaikki vain relatiivista, kun universaalia oikeutuksen lähdettä ei ole?
Ehkä on parempi kysyä, kenelle oikein annamme perusteeksi verukkeemme tai pätevämmät oikeutusperusteemme. Varmaan ainakin itsellemme, vakuuttaaksemme itsemme. Mutta oikeutusperustelu ei saa vakuuttelun, oikeuttamisen tai edes verukkeen voimaa, jos se on vain itseni vakuuttamista omista teoistani. Se joutuu ikään kuin kiertämään itseni ulkopuolelle, tarkastelemaan, miksi olisi oikein, että tuo yksilö tuolla, joka satun olemaan minä, saa tehdä noin. Vakuuttelu, toimiakseen sellaisena, joutuu olettamaan jonkin yleistettävän, toisten näkökulman. Näyttäisivätkö tekoni ja perusteeni myös toisten silmistä oikeutetuilta?
Dike, seuraavassa hetkessä, haastaa tekoni toisten ihmisten nimissä, heidän kasvoinaan.
Tämän vuoksi oikeudella oli antiikin filosofeille myös matemaattinen ulottuvuus. Geometrinen suhde, siis juuri se, että henkilölle annetaan hänelle kuuluva osuus oikeassa suhteessa, on tässä mielessä jumalallinen. [6] Toisin sanoen, geometria – joka nimensä mukaisesti ”mittaa maata” siten, että se osaa suhteuttaa esimerkiksi kuvioiden sivujen suhteita ja kulmia erikokoisina ja jolla antiikissa tarkoitettiin erityisesti verrantoa, jossa kahden muuttujan välinen suhde pysyy samana – ei ole vain keino suhteuttaa ja oikeuttaa, vaan se, miten oikeuden haaste ylipäätään avautuu: itsen suhde toisiin eli itse toisena toisille. Oikeus avautuu tätä kautta. Mikä osuus tai suhde olisi oikein, kun otetaan huomioon kaikki relevantit tekijät, kuten henkilön työpanos, kyky, tarve, aika, yhteisön tarkoitus ja niin edelleen? Miten suhteutetaan, niin että jokainen itse/toinen saa sen, mikä on oikein? Matemaattinen vertailu vie itsen tarkastelemaan itseään yleisessä toiseudessa. Tai päinvastoin: yleinen suhdevertailu on se, minkä kysymys herää heti, kun tykönäni ratkon jotakin omaakin toimintaani ja sen oikeutusta.
Näin ollen oikeus ja velvollisuus osallistua, ihmisoikeudet tai -arvo, on tietyllä tavalla jo oletettu oikeuden käsitteessä ja haasteessa. Ihmiset ovat yhteismitallisia, lähtökohtaisesti. Sekä oikeudellisen toiminnan käytännössä että siinä, miten oikeuden haaste ilmenee toiseuden kohtaamisena, tämä ei tarkoita matemaattista verrattavuutta, yksilön arvon laskelmoitavuutta, vaan päinvastoin ihmisarvon luovuttamattomuutta. Tai paremminkin: vasta toisten toiseuden eli oikeutuksen (jumalallinen) haaste perustaa minut ja olemassaoloni sikäli kuin siihen kuuluu aina omien tekojeni oikeuttaminen. Se vasta tekee minut olemaan itse omia tekojani ratkomaan ja oikeuttamaan jätetty, mitä selvästi joka hetki olen. Toisten katseen kohtaaminen ammottaa seuraavassa hetkessä toimintaratkaisun haasteena. Oikeutuksen suova ”toisten” näkökulma ei tarkemmin sanottuna olekaan itsen ulkopuolella, eikä joudu ”kiertämään” jostain sieltä vakuuttaakseen itsen, vaan se, oikeus ja toiset, alkujaankin tekee itsen siksi, miten itseyden ymmärrämme. Voisi kenties sanoa, että tämä on Emmanuel Lévinasin toiseus-käsitteen antama palaute niin John Rawlsin tietämättömyyden verholle kuin Immanuel Kantin kategoriselle imperatiivillekin.
Toiset. Tarkoittaako tämä myös kristinuskon lähimmäisenrakkauden juonnetta tai jäännettä ajattelussamme? Ainakin sikäli kuin kristinusko on kietoutunut antiikin kreikkalaiseen perintöön, voidaan löytää yhteistä ajatuskulkua. Kristinuskon Jumala vetäytyy pois lähimmäisen kohtaamiseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita vain sitä päättelyä, jota edellä etenin ja jossa Oikeuden jumalatar jättää ihmisen yksin toisten toiseuden haasteen eteen. Kristinuskossa vasen käsi, joka kunnioittaa Jumalaa rituaalein ynnä muin lain noudattamisin, ei saa määrätä, että oikea käsi tekee pelastuksen takia laupeuden tekoja. Taivaspaikan tavoittelu ei oikeuta tekoja, sillä se ei olisi oikeudenmukaista, vaan itsekästä. Miten tämä on ymmärrettävä? Monille kristillisille suunnille kaikkein keskeisintä on armosanoma. Jos uskoo eli yksinkertaisesti ottaa armosanoman vastaan, ei enää ole tarvetta pelastaa itseään, koska on jo armosta täysin pelastettu. Kristinuskossa keskeisen armon täysi omaksuminen tarkoittaa, ettei itsen pidä toiminnassaan lainkaan motivoitua omilla tarpeillaan, ei edes oman taivaspaikan varmistamisella. Motivaationa ei voi siten olla myöskään konservatiivikristillisyyden korostama muiden taivaspaikkapelastuminen. Se nimittäin näyttää oikeuttavan hankkimaan itselle valtaa ”puolustaakseen” kristillisyyttä dogmina ja pelastustarpeiden luokitteluna, mutta tämä toiminta ja vallankäyttö on selvästi motivoitunut itsensä pelastamisella niin, että olisi lupa sivuuttaa suora oikeuden ja toiseuden haasteeseen vastaaminen. Armosanoma päinvastoin tyhjentää tästä motivoituneisuudesta ja perusmotiiviksi vaihtuu nimenomaan pyyteetön toisten hädälle avautuminen. Tämä tarkoittaa edelleen, että itse ei enää katso lain kirjainta, vaan sen ydintä – sitä, miten armosta saatu täysin pyyteetön Lähimmäisenrakkaus ylittää jopa Oikeuden, tai toteuttaa sen suoraan toiseuteen nähden.
Tämä kreikankielisen monikulttuurisen historian kiemuroittama perintö on se, missä me länsimaiset elämme ja kohtaamme kysymyksen oikeudesta, joka hetki, toisissa.
Nietzsche tunnisti tässä ongelman: vakiintunut kristillinen arvomoraali vie juuri päinvastaiseen kuin Oikeuden ja toisten haasteen kohtaamiseen. Arvoja noudatetaan nihilistisesti tavan mukaan tai arvohierarkioita puolustaen ja niissä valtaa käyttäen, ei ratkoen niitä oikeuden haasteina ainutkertaisesti, kohtalollisesti, rohkeasti ja historiallisesti. Mihin sellainen kristillisyys enää kelpaa? Se ei ole kreikkalaista, vaan sääntöjen noudattamiseen vetoavaa ”orjamaisuutta” (Sklavenmoral, Sklaverei ym.) [7]. Eikä se edes ole alkukristillistä oikeuden vaateen päättäväistä ohittamista lähimmäisen kasvojen tähden.
Tässä tilanteessa, luonnollisesti, länsimainen ateismi on oikeutettua. Se vastaa arvo- ja lakipainotteista kristillisyyttä paremmin Oikeuden jumalallisuudelle, kenties paradoksaalisen tuntuisesti – mutta vain tuntuisesti. Se toimii suoraan Oikeuden kutsussa, representoimatta henkiainesolioita. Se on tässä mielessä jopa kristillisempää kuin kristillisyys, tahtoessaan kritisoida erityisesti toiseuden ja lähimmäisen ohittamista kristillisessä vallankäytössä ja ollessaan tekemättä mitään jumalankuvaa. Se on kuin laupias samarialainen, joka ei välitä toisen uskonnosta tai omasta asemastaan, vaan lähimmäisen hädästä. Tavanomainen länsimainen ateismi on kuitenkin myös taipuvainen liikaan ”kristillisyyteen” eli arvojen ja periaatteiden nihilistiseen noudattamiseen mekaanisemmalla arvovalintakalkyylilla. Omien tekojen päättäväinen ratkominen toiseuden haasteen perustalta ja Oikeuden puhuttelu kaikkoavat näin myös ateismin ulottuvilta.
Nämä tämän esseen hengästyttävän laajat historialliset kaaret ovat toivottoman yleispiirteisesti ja luultavasti anakronistisesti esitettyjä. Eihän kukaan palvo enää Dike-jumalatarta. Ja mihin edeltä unohtuivat soteriologiset finessit tai kaikki muut kulttuurit ja niiden oikeuskäsitykset? Miten rohkenen? Tämä ei ole oikeutettavissa.
Essee yrittää. Se kartoittaa ajattelun maastoa siellä kokeellisesti puikkelehtien. Filosofoiden runollisesti asuen. Nietzschen kellovasaralla kopautellen. Tai dekonstruoiden, sillä dekonstruktio on toimintana ehkäpä eniten juuri oikeuden kysymistä. [8] Essee on kirjaimellisesti yrittämistä ja siten heti kirjoitustoiminnan oikeuden haasteeseen vastaamista. Siksi yritän tässä avata sitä, mikä kutsuu ylipäätään kirjoittamaan. Mutta onko tällaiselle yritykselle nyt jokin tilaus?
Oikeuksien perusta?
Palatkaamme nykyisten perusoikeuksien pariin. Nyt näemme kenties selvemmin, minkä ilmaisua niiden kokonaisuus on.
Perusoikeudet ovat sitä, miten tässä perinteessä toiseus, toisten ihmisten ensimmäisyys, ammottaa oikeuden haasteena. Ne myöntävät, että tämä pitää lausua ja julistaa, asettaa taiten sanoiksi. Nimenomaan asettaa, julistaa, säätää, pätevöittää itse itsensä voimaan asettavana kokonaisperformatiivina.
Ei ole mitään itsestään selviä oikeuksien välisiä rajoja, ennen kuin ne on säädetty. Absoluuttinen liikkumisvapaus sallisi kotirauhan rikkomisen. Sananvapaus olisi kuollut kirjain, jos puhujan henkeä saisi mielivaltaisen vapaasti uhata. Oikeusturva olisi mitätön, jos sananvapauden nojalla saisi tehdä minkälaisia kahden välisiä sopimuksia tai todistajanlausuntoja tahansa, ja vetäytyä niihin liittyvästä vastuusta sananvapauteen vedoten.
Perusoikeuksien toisiaan rajaava kokonaisuus takaa ne. Vastaavasti vasta liikennesääntöjen kokonaisuus, siis liikkumisvapauden rajoittaminen, takaa turvallisen, mielekkään ja yhteiskuntaa hyödyttävän liikkumisen vapauden – ilman että tässä on paradoksia. Sitä, miten liikennesäännöt toimivat liikkumisvapauden rajoituksena ja juuri siten sen takeena, voikin pitää pienoiskuvana perusoikeuksien kokonaisuudesta.
Instituutioiden ”valtaa” ylempänä on siis tämä esiperformatiivisesti ”tyhjästä” julistettu perustuslain kirjaimen valta: kaiken vallankäytön on oikeutettava itsensä tuon kirjaimen mukaan, taaten jokaiselle itselle/toiselle sen, minkä tuo kirjain kielellisesti yleistää ”sokeasti” jokaiselle kuuluvaksi. Muuten se on laitonta valtaa ja sellaisena pätemätöntä. Ainakin oman maamme perustuslaki on pyritty laatimaan huolellisesti niin, että sen kirjain toimii oikeusvaltion, demokratian, hyvinvoinnin ja ihmisoikeuksien takeena. Tapa, jolla perusoikeudet on kirjattu, pyrkii muun muassa painottamaan jo ennalta toinen toisensa enemmän tai vähemmän eri tavalla tärkeiksi erilaisissa julkisen vallan päätöksissä. Perustuslaki on historiallisesti saadun ja vaalitun perinnön pitkällisen kehittelyn tulos. Itse itsensä ”kaukaa viisaaksi” asettava teos.
Näin ollen syntyy samalla velvollisuus keskustella siitä, rajoittaako esimerkiksi jokin poikkeusoloissa tehty säädös liikaa muita perusoikeuksia. Onko COVID-19 tätä kirjoitettaessa enää rokotusten ansiosta niin yleisvaarallinen, että yksiä perusoikeuksia voidaan rajoittaa normaalioloja enemmän toisten perusoikeuksien turvaamiseksi? Tai painottuuko kokonaiskuvassa, kriisin luonteen ja asiantuntijuuteen vetoavan päätöksentekorakenteen vuoksi, liikaa tartuntataudin luoma välitön uhka terveyspalvelujen saatavuudelle ja ihmishenkien turvaamiselle toisten, välillisempien uhkien sijaan? Toteutuuko yhdenvertaisuus esimerkiksi kulttuurialan suhteen sen sisällä ja toisaalta suhteessa muihin aloihin? Vai onko uhka perusoikeuksien toteutumiselle yhä tai uudestaan niin suuri, että perusoikeuksien välinen tasapaino täytyy löytää normaalitilanteesta poikkeavasti? Tämä kaikki on perusteltava ja tätä nimenomaan perustellaan kaiken aikaa, koska se on julkisen vallan tehtävä.
Sen sijaan sillä asenteella, jossa yksittäistä perusoikeutta puolustetaan kiveen hakatusti samansisältöisenä kuin ennen koronakriisiä tai jopa absurdin absoluuttisena ja mitään rajoituksia sietämättömänä, on vaikea osallistua keskusteluun. Vastaan tulee aika nopeasti se, että totta kai julkisen vallan tehtävä on tasapainottaa kaikkia oikeuksia keskenään ja erityisesti poikkeuksellisessa tilanteessa pohtia asiaa kaikkien perusoikeuksien ja niiden kokonaisuuden kannalta, minkään niistä ydintä loukkaamatta. Liikkumisvapaus ei mene kategorisesti terveyspalvelujen saamisen oikeuden ohi.
Ummehtunut oikeistopopulismi ei selvästi tajua tästä isänmaamme perusoikeuksien kokonaisuudesta mitään. Se pyrkii päinvastoin vääntämään kielenkäyttönsä pelkiksi marginalisoitujen ihmisryhmien ja ihmisoikeuksien puolustajien vaientamisteoiksi (ks. aiempi blogini ”Turpa kiinni!” – eli miten poliittinen kieli lietsoo – Mustekala.info | Art, politics, research and critique). Tähän tähtää kaiken keskustelun tyrmäävä some-käytös: maalitukset, trollaukset, uhkailut, sarkasmit, epäinhimillistävä ”huumori”. Samaa tekee tuoreen perussuomalaisten puheenjohtajan viljelemä ”väestönvaihto”-käsite sinänsä, salaliittoteorian kera tai ei. Se yrittää rajata toiset oletusarvoisesti eri ”väestöksi”. Sama agenda on ”nollassa turvapaikanhakijassa” ja hankkeessa poistaa rikoslaista pykälä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Samankaltaista näkyy myös työttömien syyllistämisessä vähistä työpaikoista ja ilmastonmuutoksen torjunnan lykkäämisessä aina toisaalle. Oikeutuksen ammottavuus ja toiseuden haastavat kasvot yritetään vaientaa ja näin oikeuttaa oikeuden haasteen sivuuttaminen. Ikään kuin perusoikeuksia ei lainkaan olisi.
Perustuslaki kirjaa perusoikeudet ja asettaa ne. Mutta mitä on tämä asettava lain kirjaaminen? Julistaminen, kielellinen yleistäminen? Mitä on kirjain, oikeuden kumppanina?
Kirjoitus ja teos
Miksi oikeus järjestyy kirjoitukseksi, laiksi? Miksi kirjoituksen jumala Thot on Ma’atin puoliso, ja miksi oikeuteen liittyy ylipäätään geometrinen verranto tai vaaka ja punnituksen tuloksen kirjaus? Mitä on oikeus, kun se vaatii kirjaamisensa ”sokeaa” yleisyyttä? Miksi ihmeessä kirjaimen ja kielen tapa yleistää tavoittaisi oikeuden toisten haasteena?
Mitä oikein tapahtuu egyptiläisessä viivassa? Mitä on jälki, piirto?
Kuten olen toisaalla alustavasti yrittänyt analysoida, egyptiläiset näyttävät yrittäneen tallettaa elävää ratkaisujen ja liikkeiden tekoa kanonisen ihmishahmonsa ääriviivoihin. [9] Tämän voi nyt sanoa yksinkertaisesti: muodollaan, jäsentelyllään ja säännöllisyydellään kanoninen hahmo varaa ja muuttaa seinäpintaa liikkumatilaksi. Ääriviivoista tulee liikkumatilan reunoja, hahmon tekemien ratkaisujen paikkoja, kohtaamisia, eikä kuvan tavoitteena tietenkään silloin ole esittää silmän hetkellisten aistihavaintojen tekemä hahmotus todellisuusnäkymässä. Nämä samat ääriviivat ovat näin ollen kykeneviä muuttumaan myös kirjoitukseksi. Ne ovat kohdattavia jumalhahmojen jonoja, säännönmukaisesti toistettavia oikeuden puhutteluja ja äänteitä. Ylipäätään ajallisia vastaantuloja, oikeutusta.
Tämä ei tietenkään tapahdu yksinkertaisesti ja nopeasti, vaan vaatii erilaisten merkkien varaamista eri käyttöön eri tavoin, seinän tai muun piirustuspinnan erilaisia uudelleenmäärittelyjä, kanonisoinnin eli ikuistamisen mielekkyyden irrotuksia aiemmasta ja niin edelleen.
Silti pohjana ilmenee, ehkä hämmentävästikin, joka suunnassa oikeuden haasteeseen vastaaminen. On kuin egyptiläinen löytäisi ja yrittäisi piirtää esiin oikeuden itsensä seuraavassa hetkessä ja päästä sillä jatkamaan myös kuoleman yli, seuraavaan hetkeen. Sillä oikeuden haaste siellä aina oli. Ajassa.
Graffitit tekevät tätä yhä. Vaikkapa Banksyn teokset. Suoraan seinässä ne hävittävät seinän ja pysäyttävät oikeuden haasteen partaalle.
Näin toimii myös kirjain sinänsä. Platonilla toistuu teema, että kielen tavassa yleistää kohtaavat yksi ja moni. [10] Hän pohtii myös sitä, miten kirjain ei vastaa puhuttelulle eikä keskustele, vaan pidättää äärelleen, ylevään hiljaisuuteen. Tässä hän viittaa suoraan egyptiläisten Thot-jumalaan. [11] Erityisesti laiksi laadittu kirjain on Platonin ajattelussa velvollinen yleistämään tietyllä tavalla, pidättämään oikeudenmukaisuuden ja yhteisöllisen olemisen äärelle. [12] Hänen poliittisista johtopäätöksistään voi olla eri mieltä, mutta nekin voidaan lukea itse oikeuden kysymiselle avautumisena, oikeuden haasteen ilmenemisen kuvailuina.
Kirjallinen esitystaito, eräs tekhne, vääntää performatiivisesti tässä oikeutta, dike, paljastumaan ammottavana haasteena. Esitysteoksen äärellä olemme diken ja tekhnen vastakkaisuudessa ja kamppailussa, jossa ne vasta tulevat ilmi. Juuri esitysteos pidättää irti arjesta jonkin äärelle, jota on lupa tarkkailla, tutkiskella tai kenties avuttomanakin seurata sivusta kohtalon vääjäämättömänä kulkuna. Ennen kaikkea teos perustaa, asettaa ja rakentaa itsensä esityksenä, jonakin, joka vasta tekee yleisön ja varaa tilan keskellä arkea niin, että kyseessä ei enää ole arkis-ruumiillisen liikkumatilan ja toimintaympäristön puitteissa kohdattava asia. Se pidättää pois tästä vastaanottamaan ”puhtaasti” mielekkyyden tekemisen haasteen. Se rakentaa esityksen olemisen alusta, ikään kuin vasta nyt olisi olemassa esityksiä eli pidättymistä oikeuden haasteen äärelle, ja tenhoaa niiden yleisöksi, tuon esityspaljauden vastaanottajaksi. Näin toimii paitsi jokainen sana, myös Sofokleen Kuningas Oidipus, Bergmanin Persona, Barbara Krugerin tai Tina Turnerin We don’t need another hero, Sainte-Chapelle ja Tetris-pelikin. Kenties kaikki esitys on oikeuden haasteen sanoittamista jo siinä, että se on esitys, toiseuden saattamista kuuluviin ja näkyviin. Kenties jokainen teos, esitys ja sana pystyttää oikeuden näyttämön, esityspaljauden tilan. Jotta kohtalollinen ratkaisu voi tapahtua, kun sen äärelle ensin pidätytään. Ja jotta toisten katse oikeuttaisi päätöksen toimia.
Valkoisen A4:n, tyhjän maalauskankaan tai mitäänsanomattoman some-keskustelun kuohujen paljaudessa ammottaa oikeuden haaste. Toisten hiljaisuus imee kirjoittamaan. Sen partaalla on tehtävä ratkaisu.
Siksi on myös tämä essee.
Kaikessa ilmenee nykyisin haaste, että jonkun pitäisi sanoa jotain. Ainakin yrittää. Ehkä jotain sellaista, mitä yleensä ei sanota – ainakaan pitkän Heideggeriin ja katharttiseen mimesikseen erikoistuneen akateemis-filosofisen tutkimuksen pohjalta. Sanoa jotain sellaista, mikä keskeyttää poliittisen kriiseihin reagoimisen pakon ja työntää syrjään oikeistopopulistisen epäkeskustelun. Sanoa jotain sanomisen oikeudesta.
Jotta sanominen tekisi tehtävänsä, eli pidättäisi oikeuden ratkomisen äärelle samoin kuin antiikin tragedia ja filosofia aikanaan tekivät, sen on kenties perattava jumalmyyttejä ja perusoikeuksia yhtä aikaa. Sen on yritettävä pysäyttää keskustelu eikä vain edistää sujuvaa argumentaatiota, saati mennä mukaan eritasoisten some-älykköhahmojen ja näennäiskriittisten journalistien kulutusviihteelliseen klikkieristiikkaan ja kohusofismiin. Niin, tarkoitan näitä puopoloita, ehrnrootheja, ukkoloita ja mitä näitä nyt onkaan. On avattava oikeuden kerrostumat, asetettava esiin oikeuden ajattelun tyrmistyttävä käsittämättömyys eikä vain kehitettävä olkiukkoja, hölmöksi heittäytymisiä, vuosituhantisen keskustelun sivuuttamisia ja kritiikittömiä valtarakenteiden sanoiksi pukemisia. On edes yritettävä.
Tällä kaikella länsimaisen oikeusajattelun läpijuoksemisella en kuitenkaan pyri esittämään mitään kovin mystistä. Oikeastaan vain sen, että emme tunne ajatteluamme. Se, mitä pidämme järkevänä ajatteluna, paljastuu rajoittuneeksi. Siinä, mitä pidämme menneenä ja mystisenä, onkin enemmän järkeä kuin luulimme. Ja sen takana, mitä pidämme oikeutettuna, on kaiken perustava kysymys, joka pitää meidät liikkeessä: oikeuden haaste toiseuden perustavuutena.
Siksi taiteen ja kulttuurin tilannetta koronakriisissä ja sitä laajemminkin tulisi tarkastella myös oikeuden ilmenemisen ja sen sanoiksi pukemisen kysymyksenä. Teosten ja esitysten sinänsä olemisen kysymyksenä. Ei vain oikeutena viihteellisiin yleisötilaisuuksiin, vaan oikeutena kysyä oikeutta ja kokoontua oikeuden haasteiden äärelle.
Taide, samoin kuin perustuslaki, mielenosoitus tai myytti, taikka hyödytön ajattelijan essee, voi pysäyttää meidät oikeuden ratkomisen äärelle. Tämä pysäytys on perustava oikeus ennen perusoikeuksia.
Marko Gylén
Viitteet
[1] Heidegger, Martin. Johdatus metafysiikkaan. Alkuteos Einführung in die Metaphysik, luennot 1935, julk. 1953. Suomentanut Jussi Backman. Helsinki: Tutkijaliitto, 2010, erit. ss. 144–167.
[2] Ap. t. 17:26–28. Room. 3:21–26.
[3] Mm. Platon, Faidros, 245c–246a.
[4] Platon, Protagoras, 322c–323a.
[5] Muinaisegyptiläinen kuolleiden kirja. Suomentanut Jaana Toivari-Viitala. Helsinki: Basam Books, 2001.
[6] Platon, Gorgias, 507d–508c; Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka, 1131a19–1131b16.
[7] Esim. Nietzsche, Friedrich. Jenseits von Gut und Böse. Zur Genealogie der Moral. Kritische Studienausgabe. Band 5. Herausgegeben von Giorgio Colli und Mazzino Montinari. München, Berlin/New York: Deutscher Taschenbuch Verlag, de Gruyter, passim. Nietzschen sana on selvästi antiikin filosofien sanankäyttöön viittaava. Esim. Platon näkee demokratian vaarana vapauden yltymisen mielivaltaisuudeksi, mikä asettaa orjamaisen asenteen voimaan ja johtaa orjuuttavaan tyranniaan; sama vaara ilmenee sielunjärjestyksessäkin; Valtio VIII, 562a – IX, 578b Käsitteen selventämiseksi voisi lyhyesti kenties sanoa niin, että orjaksi asetettu asetetaan noudattamaan (nihilistisen) kritiikittömästi sääntöjä ja haluamaan vapautta sääntöjen kahleista, mielivaltaista valinnanvapautta ja siten nautinnon orjaksi tuloa. Tämä on kokonaan toinen vapauden käsite kuin ”vapaan helleenin” kohtalonsa päättäväinen ratkominen. Orjalta riistetään siis, ei vain vapaus päättää itse tekemisistään, vaan inhimillinen vapaus sinänsä.
[8] Derrida, Jacques. ”Force of Law: ‘The Mystical Foundation of Authority’”, Deconstruction and the Possibility of Justice, 3–66. Edited by Drucilla Cornell, Michel Rosenfeld, David Gray Carlson. New York, London: Routledge, 1992.
[9] Gylén, Marko, ”Teoksen kirjoittumisen haaste. Mannermaisesta filosofiasta, taidehistoriasta ja Egyptistä”, Kanssakäymisiä. Osallistuvan taiteentutkimuksen askelia, ss. 37-53. Taidehistoriallisia tutkimuksia 32. Päätoimittaja Renja Suominen-Kokkonen. Toimittajat Taru Elfving ja Katve-Kaisa Kontturi. Helsinki: Taidehistorian seura, 2005.
[10] Esim. Platon, Filebos, 13d–26d, erit. 15d–e.
[11] Platon, Faidros, 274b–275e.
[12] Platon, Lait VI, 757a–e.