Anna-Liisa Ahokumpu 17.2.2011
Olioiden huvittava iloinen traaginen kirjo – Puumorsian ja metsän häät Keravan taidemuseossa 15.12.2010–20.2.2011
Jos olisin nähnyt Keravan taidemuseon näyttelyn Puumorsian ja metsän häät ulkomailla, olisin ihmetellyt, miksei tällaista tehdä Suomessa. Tämä oli ensimmäinen ajatus näyttelyyn astuessani. Nyt kuitenkin oltiin kotimaassa. Kertookohan tämä siitä, ettei tällaisia töitä usein nähdä esillä? Vai siitä, ettei vain itse osaa niitä etsiä?
Näyttelyä tuntuu kokoavan pikemminkin kysymys miten kuin mitä. Nimi on kyllä Puumorsian ja metsän häät, ja näyttely esittää kokoelman häävieraita. Kuitenkaan häät eivät tunnu niinkään yhdistävän teoksia, vaan pikemminkin tapa tehdä. Tarkkaa jälkeä ei juurikaan joukosta löydy, ellei mukaan lasketa muutamia eläinaiheisia ITE-taiteilijoiden luomuksia. Pikemminkin jonkinlainen roiskinta ja liioittelu tuntuvat toistuvan tekijästä toiseen. Lopputulos yhdistää virkistävällä tavalla huvittavuuden ja traagisuuden. Muun muassa.
Metsän häät
Tylsintä näyttelyssä ovat perinteiset eläinpatsaat, puusta karkeasti veistetyt ”toteemit”. Muotokieli on hetkittäin vanhastaan tuttu. Kuitenkin tarkemmin katsoessa tulee esiin paljon omalaatuisia elementtejä. Muutamat ITE-taiteilijat olivat vaihtaneet suomalaiset eläinhahmot eksoottisiin olioihin, esimerkiksi kilpikonniin tai suuriin kissaeläimiin. Viljo Luokkasen gorillaperhe olisi hieno nähdä kaupungin puistossa – eri asia on, kuinka kauan ne sitten pysyisivät vahingoittumattomina. Väinö Oja taas oli pukenut puu-ukkonsa vanhoihin toppatakkeihin. Tarkan ilmaisun puolelta on mainittava Viljo Luokkasen muuttavat linnut, kymmenien tarkasti veistettyjen lintujen kokoelma, joka on aseteltu korkealle seinälle. Sellaisen työn toivoisi päätyvän jollekin julkiselle paikalle.
Viljo Luokkanen: Suomen muuttolinnut
Näyttelyä kiertäessä harmitti useaan otteeseen, ettei teoksiin saanut koskea. Puu on lämmin ja tuttu materiaali, jonka pintaa kokeilee mielellään. Samoin Jasmin Anoschkinin kiiltävät savityöt herättivät halun koskea, etenkin, kun muutamat niistä näyttivät selvästi ratsastamiseen tarkoitetuilta. Myös Tuija Teiskan matonkuteista virkatuissa hahmoissa tuttu materiaali oli muutettu joksikin uudeksi. Hahmojen pinnan tuntua olisi haluttanut kokeilla, teoksia ehkäpä jopa halata. Yhdessä näyttelyn kolkassa olikin lopulta kyltti, joka kehotti koskemaan ja haistamaan, kunhan ei syö. Silti sitä oli hyvin arka koskemaan; niin sisäänrakennettu kosketuskielto on.
Eniten näyttelyssä oli Tapani Kokon teoksia. Hänen valtavat puusta tehdyt penispatsaansa kiinnittivät jo heti tullessa huomion: ihmiset olivat noin metrin korkuisia ja penikset kolmimetrisiä. Niissä oli jotain ihailtavaa ja samaan aikaan huvittavaa. Penis oli toistuva aihe Kokon teoksissa ja seksuaalisuus voimakas teema koko näyttelyssä, näkyvimmin juuri Kokon töissä.
”Puumorsiamen taustalla pilkottavat hyväksikäytön ja esineellistetyn naiseuden haamut”, kerrotaan painetussa esitteessä. Tämä näkökulma on epäilemättä olemassa, mutta itse en olisi sitä tämän näyttelyn yhteydessä valinnut. Tällä hetkellä tuntuu olevan vallalla ajatus, jonka mukaan etenkin naisen seksuaalisuutta pidetään usein uhrin seksuaalisuutena. Mielestäni näyttely ei anna tällaiselle kuitenkaan aihetta. Kokon penispatsaissa oli runsaasti positiivista maskuliinista voimaa. Miksei naisissa voida nähdä sitä samaa? Näyttelyssä oli paljon naishahmoja, joiden rinnat korostuivat. Mielestäni naisen seksuaalisuus voidaan pitää myös positiivisena asiana sen sijaan, että sitä pyrittäisin kaikin keinoin peittämään.
Näyttelyn kiinnostavimmat teokset olivat myös kaikkein henkilökohtaisimpia. Etenkin naistaiteilijat olivat kunnostautuneet tällä saralla. Vilma Metteri ja Katriina Haikala olivat ohjanneet yhteisötaideprojektia Unelmien siippa, jonka tuotokset olivat mukana näyttelyssä. Teokset olivat hauskoja ja koskettavia. Ja todella kertovia. Ne toivat esiin huonoja kokemuksia ja yksinkertaisia toiveita.
Henkilökohtaisilta tuntuivat myös Tuija Teiskan matonkudehahmot, joissa traagisuus ja huvittavuus yhdistyivät hetkittäin hyvin groteskisti. Mukana oli myös omakuva Pässinpää, joka papanoi pitkin seiniä, ja äiti, jolla oli utareet lammaspoikastaan varten. Eräässä teoksessa isä polki tytärtään niin, että matonkudeverivanat lensivät pitkin seiniä. Teokset olivat vaikuttavia. Ne antoivat muodon ihmisessä olevalle rumuudelle tavalla, joka hetkittäin myös nauratti.
Tuija Teiska: osa kokonaisuudesta Saman katon alla (2009, sekatekniikka)
Naistaiteilijoiden töistä on mainittava vielä Jasmin Anoschkinin jumalhahmo, jonka mallina hän oli käyttänyt itseään. Tässä teoksessa tuli esiin positiivista feminiinistä seksuaalista voimaa, vaikkakin se oli toteutettu hyvin eri tavalla kuin Kokon penispatsaat: realistisista lähtökohdista. Missä on naisten seksuaalinen liioittelu? Vai tulkittaisiinko sekin heti esineellistymiseksi?
Alahalli oli varattu kokonaan Kokon töille. Ääni- ja valomaisema toimi ilmeisen hyvin, sillä kerran nostin jo hartiat ylös suojaksi, kun luulin jonkin suurista penispatsaista kaatuvan päälleni. Kesti hetken ennen kuin tajusin, että efekti oli saatu aikaan äänillä ja valoilla.
Ulkoisesti näyttelyn ansioksi on sanottava se, että siellä kohtasin jotain kokonaan uutta – enkä usko olevani ainoa. Tämä oli ilo.