Jukka Järvinen 14.10.2013
A Kind of You, Perttu Saksan valokuvia Helsinki Contemporaryssa (Bulevardi 10) 27.10. saakka
Perttu Saksan uusien töiden kohtaaminen on hämmentävää. Ne ovat esteettisesti rakennettuja ja huolella valaistuja valokuvia lastenvaatteisiin puetuista apinoista, joiden kasvoja peittävät nuken kasvot. Katson koko sarjan läpi enkä oikein ole varma, mitä olen nähnyt.
Nämä ovat ammattitaitoisesti käsiteltyjä diasec-vedoksia. Ilmaisu on hillityn viileää, aiheet taas ovat jokseenkin sietämättömiä. Yhtäkään näistä makakeista en tahtoisi katsella huoneeni tauluna. Ne eivät oikein jätä rauhaan, ja se lienee tarkoituskin.
Perttu Saksa on tarkastellut apinoita aikaisemminkin. Echo-sarja dokumentoi täytettyjä apinoita, jotka on unohdettu museoiden hämärään. Ne ovat synkkiä otoksia kauan sitten teurastetuista kädellisistä.
Nyt Saksa on matkustanut Indonesiaan, jossa tanssivien apinoiden perinne on vielä hengissä. Tai pikemminkin henkitoreissaan, tiedotteen mukaan apinoiden vangitseminen on jo muutaman vuoden ajan ollut laitonta. Taiteilija kertoo käyttäneensä paikallista toimittajaa apinankasvattajien löytämiseen. Nykyisin he ovat piilossa, maan alla Jakartan slummeissa.
Kuvauspaikasta saa vain vähän viitteitä. Se mitä näkyy, on likaa ja rappiota. Yleisimmin taustana on musta studio, joka yhdessä valojen kanssa häivyttää tehokkaasti kuvaspaikan. Estradina toimii betonitaso, jonkinlainen kolhittu lastauslaturi ja sen takana tyly metallilevyseinä. Muutamassa kuvassa ollaan joutomaalla tupakan tumppien ja kasvien sekaan heitettyjen roskien keskellä.
Nuken kasvot piinaavat mieltäni. Osa niistä on rujoja karkeasti maalatuja, osin turmeltuneita kuin hapon syömiä. Yksikään naamareista ei ole uusi tai puhdas. Nuhruisia ovat myös apinoiden päällä olevat vaatteet.
Aikoinaan lasten iloksi muovailtu nukke on tullut eläväksi. Musta karvainen ruumis liikkuu, mutta kasvot pysyvät ilmeettömän kuolleina. Silmät katsovat mustina kuoppina, vai ovatko ne apinan silmät? Ristiriita viehättävän ja kuvottavan välillä on läsnä.
Lehdistötiedotteen mukaan “kuvat katsovat alati takaisin jättämättä rauhaan”. Rauhaan ne eivät jätä, mutta löydän enemmänkin tyhjän nuken katseen tai tunnistettavan katseen puuttuminen. Kirjoittaja saattaa tarkoittaa vastaan katsomisella myös konventiota horjuttavaa näkökulmaa, joka kyseenalaistaa totuttua. Vastakatseen tai vaihtoehtoisen tulkinnan rakentaminen on näissä olosuhteissa haasteellista. Apinat eivät ainakaan ole siinä osallisia. Ne tunnistavat olevansa tarkkailtavana, mutta tuskin kuitenkaan tulevansa valokuvatuksi, puhumattakaan feministisistä representaatioteorioista. Kuvaajan ja mallin välisestä sopimuksestakaan ei myöskään voida puhua, ne eivät neuvottele omasta roolistaan.
Pettu Saksan mukaan kuvasarja kertoo eläimen ja ihmisen välisestä suhteesta, “ihmisen tavasta hallita luontoa ja alistaa sitä kaltaisekseen”. Itse kuvat kertovat mielestäni alistamisesta äärimmäisen vähän. Alistaminen ei ole näkyvissä kuvissa vaan se tapahtuu jossakin niiden ulkopuolella. Puettu apina on kahlehdittu ketjulla, jonka toisessa päässä on alistettu ihminen. Hänet on kuitenkin rajattu pois. Mestarin ja eläimen välinen suhde jää kuvitelmien varaan. Jäljellä on ulkopuolisen kuvaajan ja alistetun eläimen satunnainen järjestetty kohtaaminen. Lopulta näemme tarkkaan valitun kokoelman kohtaamisen tuloksena syntyneistä kuvista.
Kysymys apinoiden kohtelusta ja niiden kuvaamisen eettisyydestä nousee mieleen, erityisesti näin “lihattoman lokakuun” aikana. Ajatukset leijailevat pois kuvista tapahtumapaikkaan ja kuvaustilanteeseen. Asenteet eläinten oikeuksista ovat muuttumassa. Vapaana syntyneen vangitseminen, pukeminen ja kahlitseminen, pakottaminen kerjäläiseksi, miten tällaista voi vielä tapahtua. Tuomitseva tarkastelunäkökulma on kuitenkin ongelmallinen. Se jättää huomioimatta paikalliset olosuhteet, kulttuurierot ja taloudelliset realiteetit. Ne unohtaen dokumentoitu todellisuus on helppo tuomita. Tämän ristiriidan ääreltä löydän itsenikin.
Lisää aiheesta:
Perttu Saksan kotisivut
Galleria Helsinki Contemporary