Teksti: Eeva-Mari Haikala 8.11.2017
Kuvat: STUK & Julia M. Müller / Filmgalerie Berlin
Omer Fast: Looking Pretty for God (After G. W.)
Lokakuinen visiittini Leuvenin STUKin (a House for Dance, Image and Sound) galleriaan ei ollut ensimmäinen kertani talossa. Silti rakennuksen rappuset ylös kavuttuani hämmennyin pitkäksi hetkeksi, olenko oikeassa paikassa. Gallerian ahdas sisäänkäynti johdattaa ahtaaseen eteiseen, jonka vaatimattomassa naulakossa roikkuu takki ja lattialla on muutama kenkäpari. Tervetuloa Omer Fastin (s. 1972) näyttelyyn Appendix.
Koko galleriatila on lavastettu pieneksi kaksioksi. Huoneissa olevat tavarat antavat ymmärtää, että asunto on lapsiperheen. Ei selviä, kenen asunto on, tai mitä on tapahtunut. Ilmeisesti asukkaille on tullut äkkilähtö, sillä suuri osa tavaroista on pakattu pahvilaatikoihin, vaatekaappien hyllyillä on vain muutamia vaatekappaleita, marsun häkki on tyhjä, osa kylpyhuoneen lääkekaapin sisällöstä on levinnyt lattialle. Täällä ei enää asuta. Mikä on tietysti absurdi väite sinänsä, koska ei tilassa ole koskaan asuttu, eikä tämä ole, eikä ole koskaan ollut kenenkään koti. Olen taidegalleriassa ja sinne rakennetussa installaatiossa. Koko Fastin näyttelykokonaisuus käy hienovaraista ja taitavasti rakennettua rajankäyntiä toden ja fiktion välillä.
Kuten missä tahansa kodissa, olohuoneessa sohvan ja sohvapöydän takana olevalla tasolla on taulutelevisio. Siinä pyörii Fastin videoteos Pretty for God (After G.W.) (2008). Fastin teos dokumentoi yhdysvaltalaisten hautausurakoitsijoiden työskentelyä. Kamera panoroi hitaasti hautaustoimistojen tiloja eikä haastateltujen hautausurakoitsijoiden kasvoja näytetä. Sen sijaan näiden rauhallisten eri tilojen kamera-ajojen rinnalla näytetään lapsimalleja valokuvastudio-olosuhteissa. Heitä maskeeraataan muotikuvauksiin, he poseeraavat ja samalla huulisynkronoivat hautausurakoitsijan äänellä hänen tarinaansa. Intitiaali G. W. teoksen nimessä viittaa brittiläiseen Gillian Wearingiin ja hänen 1990-luvun lopun teokseensa the work 10–16, jossa aikuiset huulisynkronoivat lasten ääniä ja tarinoita heidän toiveistaan ja unelmistaan. Tällainen työskentelytapa on tyypillistä Omer Fastia. Hän viittaa teoksissaan olemassa olevaan, luo uusi tarinoita, rekonstruoi, sekoittaa eri tasoja.
Omer Fast: August
STUKin gallerian näyttelylavastuksen perimmäinen tila on perinteinen videoteoksen esittämistä varten rakennettu musta boksi. Siellä pyörii 3D-elokuva August (2016), joka keskittyy saksalaisen valokuvaajan August Sanderin (1876–1964) elämän loppuvaiheisiin. Teos on poeettinen kuvaus Sanderista vanhana, lähes sokeana miehenä, joka palaa muistoissaan ajassa taaksepäin aikaan ennen kuin hänen poikansa menehtyi vankilassa. August-teoksessa myös rekonstruoidaan Sanderin valokuvien Young Farmers (1914) ja Bricklayer (1928) kuvaustilanteet. Fast rakentaa valokuvahistoriasta tutut pysähtyneet valokuvat uudestaan ja sananmukaisesti näyttää kuvien olevan (aina) rakennettuja. Sanderin valokuvien kohdalla rekonstruktio nostaa pintaan historiantutkijoidenkin mielipiteitä jakavan kysymyksen Sanderin kuvien yhteyksistä aikansa poliittiseen tilanteeseen. Fast myös alleviivaa kuvien ja taideteosten sisällään kantamia valtarakennelmia, olivat ne sitten tekijänsä sinne sisäänrakentamia tai kontekstien ja tulkintojen mukanaan tuomia. August yhdistää yhden ihmisen henkilöhistorian taide- ja maailmanhistoriaan. Videossa nähdään kohta, jossa Weimarin tasavallan asukkaiden kuvaajana tunnettu Sander ottaa muotokuvan natsiupseerista, vaikka hänelle selviää miehen olleen vastuussa Sanderin pojan kuolemasta puhjenneeseen umpisuoleen. Fast ei voisi selvemmin – eikä kipeän kauniimmin, sillä teos todella on täynnä runollisen kauniita kuvia – tuoda esille kuvantekemiseen liittyviä moraalisia kysymyksiä.
**
Hieman ennen STUKia New Yorkissa James Cohen Galleryssa (16.9–29.10.2017) avautui Omerin näyttely August samoin videoteoksin kuin Leuvenissa. New Yorkissa Omer lavasti galleriatilan sellaiseksi, kuin se olisi voinut olla ennen kuin siitä tuli taidegalleria. Lavastus muistutti Chinatownille tyypillistä kauppaa ja odotushuonetta. Fastin voi katsoa vieneen gentrifikaation päälaelleen. Hän palautti valkoisen galleriatilan takaisin sellaiseksi kuin Chinatownin kuvittelee olleen ennen kuin kaupunginosan gentrifikaatio alkoi viedä paikallisilta tilaa. Valkoisen galleriatilan näennäinen neutraalius ei olisi voinut tulla selvemmäksi. Fastia, joka itsekin on Israelista maahanmuuttajana Yhdysvaltoihin isänsä opintojen vuoksi muuttanut, syytettiin rasistiksi, teosta poverty-pornoksi ja näyttelyä vaadittiin suljettavaksi. Fast selvästikin sohaisi kuhisevaa gentrifikaatiopesää, ja osui.
**
STUKin Appendix-näyttelyn yhteydessä nostalgian ajatusta ja tunnetta on vaikea välttää. Se on osasyynä siihen, että koko näyttelyvierailun aikana jokin tuntuu häiritsevän, mikään ei ole itsestään selvää. Fast tasapainoilee nostalgiaan kuuluvan runollisen melankolian sekä johonkin aikakauteen jämähtämisen liukkaalla pinnalla. Siitä ei saa kiinni. Se hämmentää.
Leuvenissa galleriatila on lavastettu kodiksi. Koti on yksityinen, silti kaikkia jollain tavoin koskettava tila, ei edes tyhjänä neutraali. Asettamalla kaksi aika-ja paikkatasoa päällekkäin niin videoteoksissa kuin lavastusinstallaatiossa Omer Fastin taide kyseenalaistaa totuuden. Yhtä ei ole. Appendix – hyödytön, mutta tulehtuessaan vaarallinen sisäelimen osa, vaiko jälkiteksti tai täydennysosa?
Omer Fast: Appendix
11.10–13.12.2017
STUK Expozaal, Naamsestraat 96, B-3000 Leuven (Belgia)
Ti-pe 18–22, la-su 14–18