Palaan vielä hämmentyneenä tähän viikon takaiseen Performanssi ja kritiikki -paneelikeskusteluun, josta Eeva Kemppi jo kirjoittikin, tosin hieman kohteliaammin kuin itse seuraavassa tulen tekemään. Ajoittain ihmettelin, minkä ihmeen takia koko tilaisuus oli edes järjestetty. Puhetta johtaneen Jari Halosen mukaan kriitikot ovat sivistymättömiä puupäitä, jotka eivät seuraa performanssitaidetta, eivät ole kiinnostuneita siitä, eivätkä ymmärrä sen taustalla olevaa filosofiaa. Ainoa syy, miksi kritiikkiä edes halutaan (tai teeskennellään haluttavan), on se, että taiteenlajille kaivattaisiin enemmän huomiota ja resursseja. Kaiken kaikkiaan saimme kuulla koko keskustelun olevan pelkkää paskaa, samaa kuin jo 1980-luvulta lähtien, eikä mikään tule muuttumaan. Voisikohan syynä olla se, että nämä tyypit ovat itse jumiutuneet ajattelussaan synnyinvuosikymmenelleni, eivätkä ole keksineet ratkaisua omiin ongelmiinsa? Nuoremman polven edustaja, Esitys-lehden päätoimittaja Pilvi Porkola oli varsin eri linjoilla sanoessaan, että toivo on palannut takaisin ja on havaittavissa merkkejä mielekkyyden lisääntymisestä elämässä ja taiteessa.
Hämmentävintä oli ehkä se, että monet Halosen kanssa samoilla linjoilla olleen Pentti Otto Koskisen puheenvuorot tuntuivat oikeutetuilta. Hän sanoi kaiken tämän puheen “taiteesta”, “performanssitaiteesta” ja “taidepuheesta” saavan hänen olonsa vaivautuneeksi. Onko siinä kaikessa kyse vain keisarin uusista vaatteista, hienoista nimistä sille, että tekee sen, minkä kokee välttämättömäksi? Hän ei itse koe itseään performanssitaiteilijaksi, vaikkei vastustakaan sitä, että häntä sellaiseksi kutsutaan. Hän kertoi olleensa otettu, kun Anne Rouhiainen 1990-luvulla erästä virtsa-aktiota koskevassa arvostelussaan sanoi: “Pentti Otto Koskinen on alkoholisoitunut pitkäaikaistyötön” ylittäen näin taidepuheen rajan totuuden puolelle. Vielä pidemmälle totuuteen päästäisiin varmaan tekemällä ilmoitus poliisille?
Koskinen toistelee näitä fraasejaan siellä sun täällä, mutta niissä piilee myös totuutta. Meidän ei pidä erehtyä luulemaan taidetta joksikin pelkästään käsitteellisellä tasolla analysoitavaksi. Mitä taas tulee alkuperäisimpään, subjektiiviseen kokemukseen, on jokseenkin sama, millä nimellä sitä kutsutaan: taiteeksi, uskonnonharjoitukseksi vaiko vain vanhan juopon nokkauniksi keskellä katua.
Tai ehkei aivan sama. Vaikka kokemus on mielestäni taiteessa tärkeintä, en usko että on mitään hyötyä, että taiteen käsite poistetaan käytöstä. Arvokkaiden kokemusten leviämistä ei edistä se, että kaiken toiminnan voi kuitata ihmisten yksityisenä sekoiluna. Jonkin arjen yläpuolelle nousevan viittauspisteen tulee säilyä, jotta voisimme koskaan toivoa kohoavamme. Omasta mielestäni varsinainen ”performanssitaide” ei ole kovinkaan kiinnostavaa, vaan juuri nämä pyhittävät rajanylitykset arkitodellisuuden ja mystisen kokemuksen puolelle. Mutta niitä on harvassa.
P O Koskinen “Pesetkö sinä, minun jalkani”
Kritiikin kirjoittaminen on joskus viheliäistä. Kysymys siitä, rikastuttaako vai köyhdyttääkö sanallistaminen kokemusta vai ei, on läsnä kaiken aikaa, ja usein molemmat ovat totta. Usein koen itseni sairaaksi, kykenemättömäksi riisumaan taidepuheen suojelevaa naamiota. Taiteesta kirjoittaminen voi kuitenkin ajoittain tarjota myös hämmästyttäviä nautintoja, joskus se on taiteelliseen verrattavaa luomista. Turha silti hurskastella. Se, että asetan taiteen kokemisen sen sanallistamisen edelle, merkitsee suomeksi lähinnä sitä, että hyvin usein laiskuus voittaa. Jonkin aiheen vaikeus antaa hyvän tekosyyn jättää kirjoittamatta. Kirjoitan siitä, mikä minua huvittaa, silloin ja sillä tavoin kuin huvittaa. Koskisen taiteilijasta sanomaa mukaillen voisin muistuttaa, ettei “kukaan itsensä vakavasti ottava taidekriitikko laita parastaan ja kauneintaan kritiikkiin”.