Kauan aikaa sitten olin valtionhallinnon harjoittelijana eräässä helsinkiläisessä museossa. Työpaikalla kuulin elämän kolhimasta henkilöstä. Hän oli päätynyt siihen, että hänen päivän ravintonsa oli pullapitkon siivu, jonka hän tasasi veitsellä neljään osaan ja söi ne eri vaiheissa päivää. ”Hän minimoi elämäänsä”, työtoveri kommentoi.
Viime aikoina itseäni ovat alkaneet kiinnostaa entistä enemmän vapaaehtoisen asketismin ja minimalismin ilmiöt: se, että ihminen hävittää, lahjoittaa ja karsii ennen niin runsasta omaisuuttaan. Tiedän asiasta vain sen, mitä olen satunnaisesti lukenut lehdistä ja verkkojulkaisuista. Niissä halu hankkiutua eroon painolastiksi osoittautuvasta tavaramäärästä on saanut nimiä KonMari, kuolinsiivous ja minimalismi. KonMari, japanilaisen Marie Kondon kehittämä järjestely- ja elämänhallintamenetelmä, edellyttää yksinpuhelua mykkien esineiden edessä: ”Tuottaako tämä kapine minulle iloa?”[1] Jos vastaus on ei, se joutaa pois. Siihen Kondo ei selvästi vastaa, millaista ilon tulisi olla laadultaan ja mitä tehdä esineille, jotka ovat saatuja, perittyjä, käyttöarvoltaan merkittäviä mutta epäilahduttavia, tai jotka kuuluvat jollekulle muulle talouden jäsenelle. Kuulostaa siltä, kuin äärimmillään menetelmä saisi käyttökelpoiset esineet muuttumaan elämän hallittavuutta haittaavaksi massaksi, pelkäksi aina liian pienten tilojen täytteeksi.
Kuolinsiivous vuorostaan on ruotsalaisen Margareta Magnussonin kehittämä elämän inventaariometodi.[2] Se perustuu ajatukseen siitä, että jokainen päivä voi olla viimeinen: siksi oman elämän tarpeettomasta romusta kannattaa hankkiutua eroon nyt heti, siitä riippumatta, miten paljon elinpäiviä on todennäköisesti jäljellä. Korona-aika tuntuu vahvistaneen tätä sinänsä todenperäistä käsitystä kuolevaisuudesta.[3] Kuolinsiivouksen taustalla on pyrkimys kuormittaa jälkeen jääviä mahdollisimman niukalti, sillä siivous tähtää ylimääräisen hävittämiseen ja järjestämiseen niin, että karsinnasta selvinneellä omaisuudella on joko informaatio- tai jälleenmyyntiarvoa. Sitä, millaista omaisuutta kuolinsiivouksessa tulee säästettyä ja millaista poistettua ja kenen makuun karsinta tapahtuu, Magnusson tuskin selittää. Hän kannattaa ajatusta elämästä kevein kantamuksin ja vapautunein mielin: en raahaa tarpeetonta mukanani. Menetelmää noudattava voi elää ja lopuksi lähteä rauhassa, kun velvollisuudet tulevaa kohtaan on täytetty.
Minimalismi on kolmas näkyvä suuntaus tavaran vähentämisen tiellä. Se merkitsee tavaran radikaalia karsimista, minkä seurauksena siivous helpottuu, kasat poistuvat ja esineet löytyvät omilta paikoiltaan. Nämä kaikki kuulostavat tavoittelemisen arvoisilta pyrkimyksiltä: ne vähentävät elämän epämääräisyyttä ja turhautumista sotkujen edessä. Ajatus minimalismista saa kuitenkin uusia vivahteita, kun huomataan aatesuunnasta kertova ismi-pääte. Äärimmillään minimalismi tarkoittaa kaikkinaista hallintaa: se edellyttää, että jokainen tavara on laskettu eikä esineiden määrä ylitä itse annettuja raja-arvoja. Kun yksi uusi esine tulee, kaksi lähtee. Sysäyksen karsimiselle voi antaa yleinen kyllästyminen tavaraan tai teot ilmastonmuutoksen estämiseksi. Erityisen kiinnostava on vaihe, jossa niukkuus muuttuu äärimmäisyyslajiksi, kysymykseksi siitä, miten vähällä on mahdollista tulla toimeen tai miten valmistautua ajatukseen siitä, että elämässä voi menettää kaiken. Tähän uhkaan on mahdollista kuin varautua ennalta torjumalla tavaran määrää.
Ilmiöön kuuluu tarina siitä, että henkilö saa tunteen tukehtumisesta omaisuuteensa. Tavara alkaa ahdistaa, ja ennen itselle kenties tärkeä omaisuus alkaa näyttää Julia Kristevaa mukaillen ”saastalta”, johon kytkeytyy abjektin piirteitä: yhtäaikaista houkutusta ja kuvotusta.[4] Esine on tästä lähin kuin likaa: ensin puoleensa vetävää herkkua, nyt ainetta väärässä paikassa. Seuraa vastareaktio, jonka vahvuus riippuu raivausmetodista ja sen omaksujasta.
Näistä menetelmistä lukiessa on vaikea välttyä ajatukselta, että hyvää tarkoittavat todellisuuden hallinnan suuntaukset ovat samalla myös ideologioita. Niihin uskotaan, ja niiden toivotaan parantavan elämän ongelmia vaikuttamalla ensin sen aineellisiin hyödykkeisiin. Kun karsiminen alkaa, tavara saa, ehkä paradoksaalisesti, suuremman merkityksen kuin sillä on aiemmin ollutkaan omistajalleen. Se ei enää tarkoita vain tarvekaluja tai esteettisesti perusteltua omaisuutta, vaan tavarasta paljastuu ainakin epäsuoria symboliarvoja. Eri siivous- ja poistoideologioiden mukaan esineet kertovat nimittäin suoraan minusta, ihanteistani, toiveistani ja suhteestani materiaan. Hallitsen elämääni, jos tiedän jatkuvasti, missä tavarani ja ajatukseni ovat. Sijoitan kaiken oikein. Edustan järkeä, en lankea siihen mitä en tarvitse ja mikä ei tuota minulle iloa. Sen lisäksi, että tavarat hävitettyäni mahdun vihdoin asuntooni ja kaappitilani ainakin hetkellisesti riittää, esitän itseäni sekä itselleni että muille henkilönä, joka ei anna todellisuuden valua hukkaan sormiensa lomasta. Omaisuuteni on yhteydessä oikeuksiini ja velvollisuuksiini ihmisenä.
Näyttää, että ohjelmalliset tavaran vähentämisen tekniikat ja vapaaehtoinen, joukkoilmiön kaltainen luopuminen omaisuudesta sopivat juuri ihmiselle, jolla on jo kaikkea ja enemmänkin. En tarkoita tietenkään sitä, että turhaa kannattaisi haalia: tarpeeton on tarpeetonta, jos se on vailla merkitystä ja jos se kuormittaa omaa tai toisten elämää. Sairaalloiseksi kehittyneen hamstrauksen hoidosta on tehty viihdettä, vaikka ilmiön viihdearvo olisi sosiaalisesti miten arveluttava tahansa.[5] Tavaran hankkiminen pelkän hankkimisen vuoksi on tuhlausta. Vielä suuremmalta tuhlaukselta tuntuu kuitenkin se, että työllä ja vaivalla jo hankittu omaisuus tuomitaan yhtäkkiä pois heitettäväksi. Kierrätys on sinänsä kannatettavaa, mutta useimmiten se merkitsee tavaran siirtoa jonkun muun haltuun. Onko keräyslaatikon metallikannen kolahdus kuitenkaan kansalaisvelvollisuus ja viherteko, joka vapauttaa meitä vastuusta ja oikeuttaa joko kulutuksen tai siitä luopumisen? Kun vaate, kodintarvike, kirja tai moni muu pakataan kassiin ja työnnetään keräyspisteen haltuun, se on poissa silmistä ja mielestä, mutta joutuu nyt muiden harteille, lajiteltavaksi, pakattavaksi, siirreltäväksi ja jonkun toisen ostettavaksi paikalliseen myymälään. Kansainvälisille ketjuille luovutettu vaatetavara saattaa yhtä hyvin päätyä Euroopan maihin tai niiden ulkopuolelle. Tuotepaaleiksi anonymisoitu vaate – tässä vaiheessa jo likimain jäte – lähetetään kauas eteenpäin. Sen kuljetus vaatii polttoainetta ja työvoimaa. Huonompi vaihtoehto on, että tavara todetaan kierrätykseen sopimattomaksi ja poltetaan jo kotimaassa muun sekajätteen joukossa.
Periaatteessa jotakuta toista ilahduttava mutta käytännössä jo kuolleeksi painoksi muuttuva lasti sisältää tuhlauksen elementin: ennen tärkeästä esineestä on tullut nyt arvotonta, mutta miksi? Eikö tuote kestänyt loppuun asti, vai alkoiko sen vetovoima vain laskea? Omaisuuden tuomitseminen mitättömäksi ei oikeuta itse itseään, ja pelkään pahaa, että se tuskin tekee kenestäkään harkitsevaa kuluttajaa. Jos minimalismin ihanteeseen asti on päästy, mitä tehdä, jos vaate sotkeentuu, menee rikki tai muuten vain alkaa näyttää elähtäneeltä? Jos kuluttajalla ei ole hallussaan vaihtelun varaa, lakkaako hän kaipaamasta sitä huomatessaan, että kotona ei ole enää mitään?
Suuri osa nykyajan tavaroista on halpaa, mutta edustaa jo hankintavaiheessa kestämätöntä kulutusta. Kannustaako elämän aineelliseen minimoimiseen se, että ”pois joutavat” ovatkin jo käytännössä ulosheittokunnossa ja joka tapauksessa liian huonoja säästettäviksi? Jään miettimään, onko minimoimisen ideologioiden takana se, että esineet ovat jo alun perinkin olleet jotakuinkin arvottomia – liian halpoja ja heikkolaatuisia, jotta niihin olisi suhtautunut juuri millään mielellä uutuudenviehätystä lukuun ottamatta. Tällöin hävittäminenkään ei ehkä tunnu missään. Jos jonkin eteen on saanut tehdä työtä jopa vuosikausia, milloin siitä on aika luopua?
Teksti: Martta Heikkilä
Kuva: Maija Närhinen
Viitteet
[1] Marie Kondo, Konmari – siivouksen elämänmullistava taika, suom. Päivi Rekiaro (Helsinki: Bazar, 2015).
[2] Margareta Magnusson, Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous, suom. Heidi Tihveräinen ja Lauri Sallamo (Helsinki: Tammi, 2018).
[3] Esa Koivuranta, ”100 uutta elämää”, YLEn verkkosivut 5.12.2021, https://yle.fi/uutiset/3-12193092.
[4] Julia Kristeva, ”Kohti abjektiota”, suom. Anna Tuomikoski, Kaisa Sivenius ja Pia Sivenius, teoksessa Estetiikan klassikoita II (Helsinki: Gaudeamus, 2016), s. 576-601.
[5] Ks. esim. Auri, kuonan kuningatar, Perjantai-dokumentti, YLE Areena, https://areena.yle.fi/1-50653062.