Marraskuisena sunnuntaina astelen vallihaudalla ympäröidyn Malmön linnan porteista. On sumuista, mutta sitä tuskin huomaa pimenevässä iltapäivässä. Kaamos on saapunut Etelä-Ruotsiin. Unettavassa tunnelmassa moni, kuten minäkin, haluaa painua talviunille – turruttaa aistinsa ja unohtaa alkavan talven stressin.
Aistien turtumisesta niin ikään puhutaan Malmön taidemuseon näyttelyssä Happily Ever After, jossa tunteiden kaupallistumisen näkökulma on pääosassa. Jopa näyttelyn ulkoasu, hymiöistä koostuvat pienet valkoiset naamat muistuttavat tunteiden turruttavia mielialapillereitä: ”Ota tästä muutama, ja kaikki on taas hyvin.” Näyttelyn kuraattoreiden Julja Börjenssönin ja Anna Johanssonin viesti kuuluttaakin isosti, että tunteemme eivät enää ole omiamme, vaan käyttövoimaa kapitalistisissa rattaissa.
Näyttely muodostuu vain museon kokoelmateoksista, ja ehkäpä juuri tästä syystä kaikki teokset eivät aivan vastaa näyttelyn teemaa, vaikka ovatkin itsessään vaikuttavia. Esimerkiksi Stina Ebersin (s. 1962) ihokuvilla peitetty tikasrakennelma Hudskulpur (1986) keskittyy ihmisen kehollisiin kysymyksiin ja näin epäsuorasti myös tunteisiin, mutta ei vastaa kysymyksiin kuraattoreiden pääteemasta: kaupallisuudesta ja tunteista. Mahtuupa näyttelyyn myös suomalaisittain tuttuja nimiä kuten Jukka Korkeila ja hänen teoksensa Cross My Heart and Hope to Die (2010), Somewhere There Is Always Someone Crying (1998) ja Melancoly of a Young Man (2000), joka kuvaa maskuliinisuuden kokemuksia, sekä Markus Copper teoksellaan Knivare / Puukottaja (2008), joka simuloi yllättävää väkivaltaa.
Teosvalinnat kiinnittyvät siis vain löyhästi asiayhteyteen. Epämääräisyydessään ehkäpä näyttely luo enemmän kysymyksiä kuin antaa oikeita vastauksia. Itseäni tämä tunnekielellä jopa ärsyttää ja turhauttaa. Onko tässä näyttelyssä jotain, mikä kiinnostaisi Mustekalan lukijoita Suomessa asti? Olen kuitenkin samaa mieltä monista Börjenssön ja Johansson väitteistä. Nykykulttuurissamme yksilökeskeisyys jyllää. Olemme jokainen vastuussa omasta onnestamme ja menestyksestämme, mikä on johtanut ihmisten yksinäistymiseen ja solidaarisuuden vähenemiseen. Suhdetta itseemme ja toisiimme on myös muokannut sosiaalinen media ja tunteidemme tuotteistaminen, emotionaalinen kapitalismi.
Tämä saa pohtimaan tunteiden teemoja laajemminkin. Mistä eriytymisemme johtuu, ja kuinka voisimme taas saavuttaa yhteyden toisiimme tässä maailmassa, jossa palvontamme kohteeksi on noussut yksilön menestys, jota kieroutuneella tavalla pidämme myös vapauden määritelmänä?
Tunteiden yksilökeskeisyydestä tunneyhteyteen
Ruotsalainen feministi, kirjailija ja toimittaja Nina Björk kuvaa Happily Ever After -näyttelykatalogissa, kuinka kasvu, kiihtyminen ja innovaatio ovat muodostaneet kapitalistisen yhteiskunnan pyhän kolminaisuuden. Björkin näkökanta muistuttaa sosiologi ja politiikan tutkijan Hartmut Rosan sosiaalista kiihdytysteoriaa (Theory of Social Acceleration), jonka mukaan yhteiskuntamme on alkanut kiihtyä voimakkaasti 1800-luvun lopun teollisesta vallankumouksesta lähtien. Matkustamisesta on tullut yhä nopeampaa, kuten myös viestittämisestä, tuottamisesta, kuluttamisesta ja päätöksenteosta. Ja yhteiskuntamme jatkaa yhä vain kiihtymistään.[1]
Suuremmat resurssit ja kiihtyvä matkustus tuovat näennäisen vapaudentunteen, mutta myös luovat kilpailutilanteen, jossa jokainen on vastuussa vain omasta onnestaan. Kiihtyvässä suoritusyhteiskunnassa viritämme ajankäyttömme äärimmilleen. Multitaskaamme töissä ja vapaalla. Olemme läsnä (vai olemmeko?) yhtä aikaa fyysisesti ja verkossa. Lukemisen sijaan kuuntelemme äänikirjoja nopeutetulla tahdilla urheillessamme tai kotitöiden parissa ja optimoimme unemme tehokkaiksi. HS Visiosta saamme lukea 21-vuotiaista vuodessa maisteriksi lukeneista superopiskelijoista.
Ei ole siis ihme, että olemme huolissamme omasta mukana pysymisestämme. Iris Smeds (s. 1984) kuvaa tätä ironisesti teoksellaan In order to Eat Another Man´s Soul (2013), jossa hän esittelee ihmisten sielun myyntiä kuin paraskin kaupparatsu. Olemmeko siis myyneet sielumme näennäisen vapauden puolesta? Ahdistuneisuus ja muut mielenterveysongelmat ovat kasvaneet yhteiskunnassamme. Ehkäpä tämä johtuu pelostamme. Siitä ettemme enää jaksa juosta tässä kilpailussa, jossa oikeastaan kukaan ei voi voittaa.
Mistä eriytymisemme johtuu, ja kuinka voisimme taas saavuttaa yhteyden toisiimme tässä maailmassa, jossa palvontamme kohteeksi on noussut yksilön menestys, jota kieroutuneella tavalla pidämme myös vapauden määritelmänä?
Mikä sitten avuksi tässä kiihtyvässä yhteiskunnan mielentilassa, jossa mikään ei riitä ja jossa kukaan ei tunne olevansa arvokas? Palaan takaisin Malmön taidemuseon näyttelyyn. Näyttelyn eräässä huoneessa sijaitsee E.B Itson (s. 1977) installaatioteos The Blue Room, Snake River Correctional Institution (2017), jossa voi viettää aikaa kasvien ja rauhoittavien luontokuvien parissa. Istun pimeässä huoneessa tuijottaen valaita, sademetsän eläimiä ja kilpikonnia. Mikä meditoiva teos, pakopaikka arjen kiireessä!
Vai onko sittenkään? Huoneesta ulos astuttuani luen teoksen kuvauksen. Itson on tehnyt toisinnon oregonilaisen eristysvankilan ”olohuoneesta”, jossa eristysvankeja kannustetaan viettämään päivittäinen oman sellin ulkopuolella sallittu aika – joka on 40 minuuttia – ajatellen sen vähentävän vankien aggressiivisuutta. Luontokuvat saavat karmean kontrastin eristyssellien ajatusta vasten. Itse kukin voi todeta, olisiko niin rauhoittuneessa mielentilassa pimeästä huoneesta kasveineen ja valaskuvineen, jos muut 23 tuntia ja 20 minuuttia päivästä joutuisi viettämään yksin ilman ihmiskontakteja.
Itson teos osoittaa, että loppujen lopuksi se, mitä tarvitsemme, on rauhan simuloinnin sijaan yhteyden kokemus. Hartmut Rosa on jatkanut sosiaalisesta kiihtymisen teoriaansa toisella teorialla, resonanssiteorialla (Theory of Resonance). Hänen mukaansa määritelmä hyvälle elämälle on yhteyden sekä tunnekokemuksen läsnäolo, resonoiva hetki, kuten rakastuminen, mukaansatempaava keskustelu, sekä luonnon, uskonnon tai taiteen kokemukset.[2]
Mistä yhteys?
Jos olemme samaa mieltä Rosan teorian kanssa, haluamme siis kokea yhteyttä muihin, mutta tässä kiihtyvässä, yksilökeskeisessä kulttuurissa se on kovin hankalaa. Palvomme omaisuutta, sillä sosiaalinen sekä rahallinen kapitaali on assosioitu yhteiskunnassamme vapauteen. Kuitenkin ilman yhteyttä toisiin tunnemme maailmamme tyhjäksi, emmekä ehkä loppujen lopuksi ole kovinkaan vapaita omaisuuden ja menestyksen määritellessä elämäämme.
Moni on kuitenkin löytänyt keinoja kokea yhteyttä tässä maailmassa, ja useat näistä keinoista pelaavat yhteiskunnassamme asetettujen normien mukaisesti. Esimerkkinä on kiinnostavaa käyttää Happily Ever After -näyttelyn ensimmäisen salin ensimmäistä teosta, joka oli kuin pieneen mukavaan pesään viritetty ansa. Marraskuun pimeydestä hieman väsyneenä laahustava näyttelykävijä ei halua muuta kuin lysähtää pehmeille jättityynyille, laittaa luurit korville ja sulkeutua kuuntelemaan ah-niin-rentouttavaa ASRM:ää.
ASMR (autonomous sensory meridian response) on joko visuaalisia tai äänellisiä ärsykkeitä, jotka vaikuttavat aivojen hermokeskuksiin rauhoittavasti. 2010-luvun puolivälissä ASMR:stä tuli yleisemmin tunnettu ja suosittu ilmiö, kun YouTubessa alettiin julkaista ASMR-videoita, jotka lupailivat vastauksia monien uni- ja stressiongelmiin. Gloria Lopez Cleriesin (s. 1988) installaatioteos (ASMR) Reading you to sleep, Soft-spoken relaxation about active capitalization onkin rauhoittava, mutta kätkee taakseen toisenlaisen viestin. Taiteilijan kanssa yhteistyössä toimivat ASMR-artistit rauhoittavat kyllä puheellaan tehden lisäksi rauhoittavia visuaalisia liikkeitä käsillään ja tuottaen näin katsojalle unenomaisen tunteen, mutta esittävät samalla taiteilijan kirjoittamia kapitalistista yhteiskuntaa kyseenalaistavia tekstejä, jotka käsittelevät esimerkiksi sitä, kuinka tunteita on kaupallistettu yhteiskunnassamme.
Tämä paradoksi vetää pois unenomaisesta tunnelmasta takaisin tähän maailmaan. 2010-luvun puolivälissä ASMR-ilmiöstä tuli suosittu, mutta se on aina ollut YouTube-kummajainen, eikä näiden videoiden katsominen ole koskaan ollut kovin katu-uskottavaa ainakaan omissa piireissäni. Miksi häpeämme tunnustaa nauttivamme korviin kuiskailusta? ASMR on vastaus monen ihmisen pahoihin stressiongelmiin, ja se luo yhteyden kokemuksen – vaikkakin keinotekoisen sellaisen – toiseen ihmiseen. ASMR:n vastustajat muistuttavat yhteiskuntamme platonististisista tunteiden vastustajia, joiden mukaan kaiken pitäisi olla jotenkin rationaalista.[3]
Hänen [Hartmut Rosan] mukaansa määritelmä hyvälle elämälle on yhteyden sekä tunnekokemuksen läsnäolo, resonoiva hetki, kuten rakastuminen, mukaansatempaava keskustelu, sekä luonnon, uskonnon tai taiteen kokemukset.
Näen YouTuben ASMR-artistit kuin virtuaalisina hoivatyön tekijöinä. Pelkäämmekö myöntää, että kaipaamme toisen ihmisen huolenpitoa? Näin saattaa olla, sillä ei-niin-tuottava hoivatyö on aina nähty yhteiskunnassamme vähemmän arvokkaana. Näyttelykatalogissa Nina Björk kirjoittaa, että emme voi tehostaa hoivaa, toisesta välittämistä, emmekä myöskään mitata vaipan vaihtoa tai ruoan tarjoilua. Näistä teemoista puhuu myös Elis Eriksonin (1906–2006) maalaussarja Is That it? (2004), joka kuvaa taiteilijalle henkilökohtaistakin teemaa, vanhainkodin arkea, hoidettavan ja hoitajan suhdetta sekä vanhainkodin kaupallistumista asukkaan näkökulmasta. Yritämme siis tehostaa jotain sellaista, mikä on mahdotonta: yhteyttä.
ASMR ei ole varsinaisesti taidemuoto, vaan enemmänkin YouTuben alakulttuuri. Kuitenkin esimerkiksi vuonna 2020, keskellä pahinta koronapandemian ensimmäistä aaltoa Tukholman ArkDes designmuseossa avautui suuri ASMR-näyttely WEIRD SENSATIONS FEELS GOOD. Ruotsalaisissa näyttelykritiikeissä ASMR nostettiin muiden designmuotojen joukkoon, mutta esimerkiksi kulttuuritoimittaja Therese Bohman kritisoi jonkin syvän inhimillisen tarpeen paketoimista trendikkääseen kirjainlyhenteeseen.[4] Hyvä kysymys kuuluukin: tarvitseeko meidän kaupallistaa jokainen yhteyden kokemuksemme? Toisaalta ASMR tulisi nähdä enemmänkin kaupallisuuden oireena, ei syynä.
Miten sitten taide liittyy tähän kaikkeen?
Menemättä sen syvemmin kysymykseen, voiko ASMR:n nähdä taiteena, taiteella itsessään on kuitenkin suurempi rooli yhteyden etsimisessä tässä maailmassa. Kuten Rosa on todennut, ihmisen välisten yhteyden löytäminen voi olla joko uskonnollinen tai taiteellinen, vaikka nykyään palvommekin jumalaa nimeltä kapitalismi. Tähän väliin referoin Walter Benjaminin taidehistorian klassikkoesseetä vuodelta 1935:
Even the most perfect reproduction of a work of art is lacking in one element: its presence in time and space, its unique existence at the place where it happens to be. — The presence of the original is the prerequisite to the concept of authenticity.[5]
1930-luvulla teollinen vallankumous, sarjatuotanto, valokuvaus ja filmi olivat vielä uusia ilmiöitä. 1800-luvun tiukkaan moraalikoodistoon nojaava, mutta yhteisöllinen, kirkollinen instituutio oli väistymässä ja uusi uskonto – kulutus – oli nostamassa päätään. Tähän aikakauteen Benjamin kirjoitti esseensä ”The Work of Art in the Age of Mechanical Reproduction” ja kysyi, mikä on aitoa, jos kaikkea on mahdollista kopioida.
Benjamin pohti, mikä siis tekisi taiteesta taiteen, jos pelkkä materiaalinen ja tekninen suoritus ei riittäisi? Benjaminin mukaan taiteella on syvin autenttinen olemus, aura, joka yhdistää tekijän, katsojan, ajan ja tilan. Aura on kuin taiteen uskonnollisuutta hipova kokemus – tunnemme yhteyttä johonkin suurempaan. Kun pyhiinvaellamme muina turisteina Pariisin Louvreen katsomaan Leonardo Da Vincin Mona Lisaa, vaikka olisimme nähneet saman teoksen tuhat kertaa kuvina ja toisintoina mediassa, etsimme juuri Mona Lisan auraa, yhteyttä Italian renessanssimaalareihin. ”Korkean” taide nähdään jumalaisena. Niiden temppelit ovat pyhiä taidehalleja ja museoita, joihin mennään hiljaa ja kunnioittaen kuin uskonnallisessa rituaalissa.[6]
Benjaminin mukaan taiteella on syvin autenttinen olemus, aura, joka yhdistää tekijän, katsojan, ajan ja tilan. Aura on kuin taiteen uskonnollisuutta hipova kokemus – tunnemme yhteyttä johonkin suurempaan.
Tunnemme siis yhteyttä johonkin suurempaan taiteen avulla, mutta tietenkin taide myös avaa tunteita. Taiteen ja tunnekokemuksen yhteys on tiedetty aikaisemminkin ja sitä on käytetty hyödyksi monin eri tavoin. Sini Mononen kirjoittaa tutkimuksessaan ”Engaging emotions? Music and Sound as Affective Transformative Communication in the Artivism of the Extinction Rebellion Finland”, kuinka Elokapinan aktivistit ovat hyvin tietoisia musiikin välineellisestä vaikutuksesta. Musiikkia käytetään esimerkiksi rauhanomaisuuden takaamiseen sekä tilanteen hallitsemiseen ja rauhoittamiseen, jossa poliisin läsnäolo ja vastamielenosoitukset saattaisivat muuten luoda stressaavan ja helposti eskaloituvan tilanteen. [7] Mononen myös toteaa, että tunteet, esimerkiksi toivo, empatia ja rakkaus, ovat keskeisessä roolissa aktivistityöskentelyssä, mutta myös negatiiviset tunteet, kuten ahdistuneisuus tai suru, jotta ihmiset saataisiin toimimaan sosiaalisen muutoksen hyväksi.[8]
Malmön linnasta lähtiessäni marraskuun harmaus on muuttunut pimeydeksi. Puheet tunteista saivat tässä näyttelyssä mieleni vain hämmentymään, sillä monet teokset, kuten Eriksonin mustavalkoiset maalaukset, saivat ajattelemaan sekä empatisoimaan, mutta näyttelyn kokonaisuus jätti hieman kylmäksi. Mutta ehkäpä turvaudun tässä Emmanuel Kantin[9] oppiin arvostelukyvystä: jaettuna taide kokemuksena täydellisin. Ja olen nyt jakanut tämän taidekokemuksen Mustekalan lukijoiden kanssa.
Teksti: Anni Reponen
Anni Reponen on taidehistorian väitöskirjatutkija Lundin yliopistossa, joka yrittää pysyä kiinni kiihtyvässä yhteiskunnassa, kuten kaikki muutkin. Vapaa-ajallaan hän pyrkii yhteyteen sekä muiden ihmisten että omien tunteidensa kanssa.
Happily Ever After
Malmö Konstmuseum
27.10.2023–31.3.2024
Kuraattorit: Julia Björnberg & Anna Johansson
Taiteilijat: Muhammad Ali, Anita Christoffersson, Markus Copper, Jeanne Dunning, Stina Ebers, Elis Eriksson, Helena Fernández-Cavada, Ester Fleckner, Jenny Grönvall, Ramón Guillén-Balmes, Sive Hamilton Helle, Leif Holmstrand, Adelita Husni-Bey, E.B. Itso, Jesper Just, Joachim Koester, Jukka Korkeila, Ellinor Lager, Gloria López Cleries, Truls Melin, Britt-Ingrid Persson, Iris Smeds, Superflex, Hannah Toticki and Ulla Wiggen
Tämän esseen julkaisua on tukenut Suomen Taideyhdistyksen Signe Tandefelt -apuraha.
Lähteet
Hartmut Rosa, Resonance, E-book. (Polity, 2019).
Hartmut Rosa, Why are we stuck behind the social acceleration?, TEDxFSUJena: https://www.youtube.com/watch?v=7uG9OFGId3A
Martin Jay, Songs of Experience, University of Californinan Press, 2005.
Sini Mononen, ”Engaging Emotions? Music and Sound as Affective Transformative Communication in the Activism of the Extinction Rebellion Finland”, Artikkelit 3/2023.
Therese Bohman, ”Det är som en frivillig sexuell underkastelse”, Expressen, 26. huhtikuuta 2020.
Walter Benjamin, ”The Work of Art in the Age of Mechanical Reproduction”, (1935) in Illuminations ed.
Hannah Arendt, Schocken Books, 1969.
Viitteet
[1] Hartmut Rosa, Why are we stuck behind the social acceleration?, TEDxFSUJena. Katso myös. Hartmut Rosa, Theory of Resonance.
[2] Rosa, Theory of Resonance.
[3] Martin Jay, Songs of Experience, p. 131
[4] Therese Bohman, ”Det är som en frivillig sexuell underkastelse”.
[5] Walter Benjamin, ”The Work of Art in the Age of Mechanical Reproduction”. p. 3
[6] Jay, p. 134
[7] Sini Mononen,”Engaging Emotions? Music and Sound as Affective Transformative Communication in the Artivism of the Extinction Rebellion Finland”, p. 29
[8] Mononen, p. 14
[9] Jay, p. 143