Blow Out Your Candles, Laura – Anna Tuori, Vuoden nuori taiteilija 2011, Tampereen taidemuseo 19.2.–24.4.2011
Martta Heikkilä
Vuoden nuoren taiteilijan, helsinkiläisen taidemaalarin Anna Tuorin, teokset ovat esillä Tampereen taidemuseon kolmessa kerroksessa. Monista nuorista taiteilijoista Tuori (1976) poikkeaa, sillä hänen teoksistaan ja henkilöstään on kirjoitettu tähän mennessä jo paljon ja taiteilijalla on takana useita yksityisnäyttelyitä.
Tampereella on esillä öljy- ja akryylimaalauksia vuosilta 2003–2011, ja siten Vuoden nuoren taiteilijan näyttely on puoliksi retrospektiivi. Kokonaisuus piirtää esiin Tuorin 2000-luvun kehitystä ja osoittaa samalla, että taiteilijan tyyli ja kuvaustapa ovat säilyneet melko yhtenäisinä jo vuosien ajan.
Näyttely on värien ja yksityiskohtien leikkiä, joka voimistuu, toistuu, laantuu ja purskahtaa taas uudelleen esiin uusina yhdistelminä. Maalausten sisäinen rytmi muuntuu skaalasta toiseen, ja pienipiirteiset, kevyet yksityiskohdat pastelliväreineen vaihtuvat ärhäkkään, nopealta näyttävään sivellintyöhön, mustien, tumman sinivihreiden ja sinisten sävyjen suuriin, upottaviin pintoihin.
Monet Tuorin teokset ovat esittäviä, eivätkä kuitenkaan ole. Niissä toistuvat maisemamaalauksen perinteet ja sommittelu, luontoaiheet puunrunkoineen, pöllöineen ja oravineen, kahvikupin kaltaiset yksittäiset esineet ja selittämättömät näyt. Varsinaisista aiheista ei kuitenkaan ole kysymys, realismista puhumattakaan. Tässä näyttelyssä mikään ei nimittäin ole välttämättä sitä miltä se näyttää: eivät sadunkaltaisia metsänsisuksia muistuttavat kuvat (esimerkiksi näyttelyn nimiteos Blow Out Your Candles, Laura, 2010), eivät avaruusvisiot, eivät maisemat joissa on maata ja vettä (kuten Elisa’s True Dream, 2004), eivät edes hennosti maalatut, teoksissa toistuvat oksat.
Blow Out Your Candles, Laura (2010)
Teosten edessä katsoja joutuu jatkuvasti rajalle, jolla hänen mahdollisuutensa samaistua näkemäänsä katkeaa. Tuori maalaa vain ja nimenomaan kuvia. Silti myöskään täysi abstraktio ei tunnu häntä houkuttavan, vaan on kuin katsoja joutuisi jokaisen teoksen äärellä panemaan kaikki kohtaamansa lainausmerkkeihin. Tässä vaikuttaisi piilevän Tuorin teosten sisäinen jännite: erilaiset menneisyyden lainat ja viitteet siirtyvät nykyhetkeen siinä samassa kun ne asettuvat jokaisessa teoksessa yhdelle viivalle, osaksi katsojan kokemusta. Lainaustekniikka rinnastuu maalauksen Squirrel Who Said Miaow III (2008) keräilyyn taipuvaiseen oravaan, monia ominaisuuksia ilmentävään eläinhybridiin. Orava saattaa olla myös Tuorin eräänlainen omakuva: tästä näyttäisi kertovan teos Portrait of an Artist II (2009).
Squirrel Who Said Miaow III (2008)
Monet esillä olevat unenkaltaiset fantasianäkymät sitovat Tuorin kuitenkin viime aikojen suosittuihin kuva-aiheisiin. Erityisesti huomion kiinnittävät tyttömäiset ihmis- tai nukkehahmot, jotka ovat kuin suoraan japanilaisista anime-sarjoista. Näitä hahmoja yhdistää tyhjä musta katse, kuten teoksissa Truth Suppressed (2006), Temptations (2009) ja Kindness of Strangers II–III (2009) tai kasvojen puuttuminen, esimerkiksi Psychokinesis III (2009) ja Once Loved (2008). Kasvojen mustia ja valkoisia aukkoja Tuori on korostanut spray-läikillä, joiden käyttö vie ajatukset monien nykytaiteilijoiden suuntaan. Jotakin psykoanalyyttista olen näkevinäni esimerkiksi mieleenpainuvassa teoksessa Kindness of Strangers (2009), jossa jäniksen muotoinen mies ja balettiasuinen tyttö kohtaavat autiossa pimeydessä. Eipä silti, falloksia pilkistelee yhdessä jos toisessakin teoksessa. Tuori maalaa maisemia kuin karttoja pelon maantieteeseen.
Ihon lailla pehmeästi koskettava nukkakantinen näyttelyluettelo on näyttävä julkaisu. Laajan kuvakokonaisuuden ohella se sisältää kaksi esseetä. Estetiikan tutkija Saara Hacklin analysoi artikkelissaan ”Siellä missä sinä nyt olet, voit nähdä heidän uniaan” Tuorin tuotantoa fenomenologisesti ja poststrukturalistisesti läsnä- ja poissaolon käsitteiden kautta. Samalla Hacklin pohtii tunnistettavuuden rajoja maalauksissa. Tekstissään ”Uh, Yeah, Uh, Yeah, Uh, Yeah, Uh, Yeah – miksi Anna Tuori maalaa?” kolumnisti Jyrki Lehtola puolestaan kritisoi akateemista taidepuhetta, sen suosimia yleistyksiä ja kliseitä. Lehtola esittää, ettei Tuorin maalauksista ole mahdollista puhua – ei oikeastaan sen enempää kuin mistään muustakaan taiteesta. Lehtola kartoittaa Tuorin teoksista tarjotut tulkintavaihtoehdot ja ampuu ne metapuheellaan alas saman tien. ”Taidediskurssien” hyödyntämisen sijaan Lehtola pyrkii hieman hapuillen selittämään Tuorin motiiveja maalata – ja toteaa perusmodernistisesti: ”Katsokaa niitä maalauksia, sieltä se vastaus löytyy.”
Jyrki Lehtolan kehotuksesta huolimatta en voi olla näkemättä näyttelyä eräänlaisena sitaattien taiteena. Tätä asiaa jäin miettimään. Vaikka Tuorin maalauksista olisi tunnistettavinaan asioita, ne ovat fantasioita – pastelleista huolimatta usein jylhiä fantasioita, maailmoja ihmisen jälkeen. Tuori maalaa mahdollisia maailmoja, ei maailmaa, ja kaikkein vähiten hän pyrkii esittämään väitteitä todellisuudesta.
Into the Wood I Made (2009)