Tiedättehän sen tunteen, kun taulu tuijottaa. Maalaukseen tai valokuvaan on ikuistettu juuri sinua kohti katsova henkilöhahmo. Astuitpa mihin kohtaan huonetta hyvänsä, katse kehyksistä seuraa silmää räpäyttämättä (entä, jos räpäyttäisikin!). Ilmiölle lienee olemassa termi, mutten halua tietää sitä: joskus on lohdullista kuvitella maailmaan vielä nimeämättömiä asioita. Joka tapauksessa tämä hiljainen toimitus, teko ilman lihallista subjektia, henkii syvää ja määrittelemätöntä kauhua.
Tuijottavat taulut muistuivat hiljan mieleeni istuksiessani sohvalla. Katse kierteli vastapäisen seinän valkeutta peittävissä kuvissa: on, muun muassa, jättikokoinen Jenni Ropen maalaus, Ulla-Maija Pitkäsen herkkä kirjontatyö, EGSin serigrafia ja tyttären kaksivuotiaana roiskimaa nonfiguratiivisuutta – sekä Kalevi Helvetin alias Pertti Kurikan Kiusaaja. Tämä mustalle kartongille valkealla maalitussilla piirretty teos kuvaa kahta seisovaa hahmoa, joista toinen on housuton, ja kummatkin nauravat ja katsovat päin (kuva 1). Kuva on hupaisa, enkä ole koskaan kokenut sitä missään määrin ahdistavana. Nyt se kuitenkin muistutti lapsuudessa koetusta kauhusta, jonka olin täysin unohtanut parin vuosikymmenen ajaksi.
Lapsuudessani seinältä tuijottavat kasvot herättivät epävarman, tarkkaillun olon sekä pelonsekaisen tuntemuksen jostain pahaenteisestä. Muistan yksikerroksisen omakotitalomme seiniltä vanhempien hääkuvan sekä kuvan minusta ja veljestäni (muuten seinillä oli kaupunkimaisemia kuvaavia öljyväritöitä sekä sangen miellyttävää grafiikkaa). Aivan oikeissa valokuvaamoissa toteutetut muotokuvat henkivät pörröistä 1980-luvun perheidylliä. Nämä kaksi sanoivat toisilleen tahdon silloin, kun värimaailma oli ruskea ja estetiikka jollain tapaa vinossa. Sitten syntyivät nämä kaksi, veljekset kuin suuretkin saavutukset, ja muoti oli muuttunut eikä kukaan huomauttanut siitä vieläkään. Kuviin oli ikuistettu tärkeitä hetkiä. Tietenkin ymmärsin tämän, mutten voinut mitään kammolleni. Talo täynnä pimeitä nurkkia, on kenties syksy tai talvi, ja matka vessaan vie taulun ohi. En katso sitä mutta tiedän, että niin tehdessäni minua katsottaisiin takaisin.
Asiaan olisi syytä perehtyä tarkemmin ja useista kulmista lähestyen. Taiteen tutkimusta lainkaan tuntematta ja yksinkertaisen Google-haun tekemättäjättäjänäkin voin väittää varmaksi, että maalausten katseista on tehty kokonaisia akateemisia uria. Tekisin sellaisen itsekin, mikäli voisin elää jonkun niistä kymmenistä muista elämistä, jotka haluaisin elää mutten voi. Tähän mennessä olen ajatellut asiaa satunnaisesti ja populaareista lähtökohdista.
Muistan näet lapsena pohtineeni katseen merkitystä ja sen esittämistä sarjakuvissa. Aku Ankka -lehden sarjoissa, eritoten kodin piiriin sijoittuvissa Carl Barksin ja Vicarin tarinoissa, esiintyy usein seinille ripustettua taidetta, myös muotokuvia. Sarjakuvien taulujen katse ei aina seuraa. Toisin sanoen, ikään kuin nämä kaksiulotteisella tasolla esitetyt kaksiulotteiset tasot saisivat jostain mahdollisuuden kurkottaa rajan takaa kolmanteen ulottuvuuteen. Miksi ihmeessä, vaikka jo lapsikin, todistettavasti, tiesi asian vääräksi. Ymmärrän asian kerronnalliset puolet: sarjakuvatarinan keskeisessä osassa oleva fiktiivinen maalaus on elävämpi – korostetumpi – kun sen fysiikka ei noudata meidän maailmamme sääntöjä.
Tarkastellaan esimerkkiä, jossa sepitteellisenä mediumina on tosin maalauksen sijaan televisiolähetys. Vuoden 1986 Aku Ankka -lehden numeron 28 johtosarja on Vicarin piirtämä “Piilokamera”. Sarjakuvassa Aku ja veljenpojat katsovat Hullunhauska kamera -nimistä piilokameraohjelmaa, jossa juontaja Oskari Lässy jekuttaa pahaa-aavistamattomia kansalaisia (“Tällä viikolla piilokameramme seuraa Taavi Taukkia, kun tämä astelee polleana uuteen autoonsa. Katsokaa, kuinka äijän käy! Hahah!”). Tupu, Hupu ja Lupu ilmoittavat omahyväisen setänsä ohjelmaan, mistä seuraa lukuisia kommelluksia. Viimeisessä ruudussa Aku vartoo puuhun paenneita veljenpoikiaan vitsa kädessä.
Sarja on mainio, ja olen ajatellut sitä ensilukemisen jälkeen usein. Se, mikä on jäänyt tarinan lisäksi mieleeni, on juontaja Oskari Lässyn esiintyminen ankkojen televisiossa. Tai oikeammin voisi puhua esittämisestä. Vicar on piirtänyt Lässylle Aku Ankka -lehdessä harvemmin nähdyt vaaleat silmät pistemäisine pupilleineen. Lässyn hiusten väri on vaaleanruskea, melkein punerva. Voisin kuvitella hänet punatukkaiseksi. Piilokamera-auktoriteetti on sekä ulkoisesti että käytökseltään hallitseva, uhkaavakin. Tavallista uhkaavamman Lässystä tekee hänen kolmiulotteisuutensa. Hän tunkeutuu televisiosta olohuoneeseen (kuva 2). Se, että Oskari Lässy tuijottaa suoraan kameraan mutta ei tuijota televisiota sivummalta katsovaan, on monin verroin kauheampaa kuin kaikkialle näkevä kaksiulotteinen katse.
En ole koskaan pitänyt siitä, että ihmiset tuijottavat. Se lienee varsin luonnollinen ja yleinen reaktio. Tuijottaminen on epäkohteliasta ja ärsyttävää, ja tuntuu loukkaavan jonkinlaista perusoikeutta olla tulematta huomatuksi. Lapsuuden koulumatkani kulki erään omakotitalon ohi, jonka pihalla leikki aina muutama perheen melkein kymmenestä täysin samannäköisestä lapsesta. Syystä tai toisesta heille ei ollut opetettu, että tuijottaminen on rumaa. Huomattuaan minut lapset jättivät toimensa ja käänsivät ilmeettömät kasvonsa kohti kuin yhteisen tietoisuuden jakavana parvena kulkuani seuraten. Kerran tai kaksi saatoin tiuskaista “Mitä tölläätte?”, useimmiten tyydyin kohtalooni ehkä syrjäkarein vilkuillen mieltä osoittaen.
Tarkkailulla myös rangaistaan. Filosofi Jeremy Benthamin 1700-luvun lopulla visioima panoptikon-vankilatyyppi on mielestäni hirvittävä ja epäinhimillinen, jos kohta oudolla tavalla kutkuttava. Panoptikonin idea on tehokkuudessaan karmiva: valvontakopista näkee sellin joka kulmaan, eikä vanki voi koskaan tietää, tarkkaillaanko häntä. Kenties ei aina, mutta mahdollisesti. Panoptikon-tyyppisiä vankiloita on rakennetukin, esimerkiksi Kuubaan ja Yhdysvaltoihin. Monikerroksiset lieriömäiset rakennukset näyttävät valokuvissa kiinnostavilta ja ajatuksia herättäviltä kohteilta. Kävisin mielelläni sellaisessa vierailulla. Kotiin pääsisi kuljettuaan kahvilan ja matkamuistomyymälän kautta, josta ostaisin lumisadepalloon suljetun vankilan pienoismallin.
En ole koskaan pitänyt siitä, että ihmiset tuijottavat, mutten onnekseni sentään ole decepticon Breakdown, hahmo muuntuvien lelu-, sarjakuva- ja animaatiorobottien Transformers-kaanonista. Breakdowin esittelyssä Transformers-sarjakuvalehden erikoisnumerossa 3/1989 kerrotaan: ”Kun Breakdown on automuodossaan, hän ajattelee, että kaikki muut tuijottavat häntä. Eivät ainoastaan elävät olennot, kuten muut transformersit ja ihmiset, vaan ihmisten autot, liikennevalot… MITKÄ TAHANSA mekaaniset laitteet.” Breakdownin motto ”Pidä optiset sensorit itselläsi” resonoi miellyttävästi suhteessa koko Transformers-maailman sloganiin ”Enemmän kuin silmä paljastaa”. Olen tuntenut poloista mielikuvitusrobottia kohtaan sääliä jo kohta kolmekymmentä vuotta.
Kunnioituksesta Breakdownia kohtaan en liitä tähän hänen kuvaansa. Sen sijaan näytän viimeisimmän taidehankintani, nousevan nuoren kyvyn Joel Slotten pienen keramiikkateoksen. Simo Blapshemerin pupillit ovat maalin peittämät, ja silti tunnen, että hän tuijottaa. Mutta onpahan rehellisesti kolmiulotteinen.
Teksti: Tuomas Tiainen
Kuvat: Veli Rita