19.10.2009 Tarja Rannisto
Ostzeit. Stories from a Vanished Country. Hatje Cantz: Ostfildern, 2009.
I was a guest on a phenomenal dream – a dream that I had not even dreamt, because it lay outside of my ability to imagine it.
Alexander Osang, itäsaksalainen toimittaja ja kirjailija muutettuaan New Yorkiin vuoden 1989 jälkeen
Harald Hauswald: Everyday. May 1, 1987, Berlin Alexanderplatz.
Berliinin muuri murtui syksyllä 1989. Marraskuussa DDR avasi siihen saakka tiukasti suljetut rajansa, ja itäberliiniläiset pääsivät vapaasti vierailemaan lännessä. Elokuussa 1989 Unkari avasi rajansa länteen pyrkiville itäsaksalaisille, mikä aloitti Berliinin muurin murtumiseen johtaneen tapahtumien ketjun. Sitä seurasi tuhansien ihmisten joukkopako.
Lopullisesti muuri menetti merkityksensä 9. marraskuuta 1989, kun DDR:n hallitus salli lopulta viikkokausien levottomuuksien jälkeen kansalaistensa pääsyn Länsi-Berliiniin ja muualle Länsi-Saksaan. Ensimmäisten päivien aikana jopa miljoonat itäsaksalaiset vierailivat rajan toisella puolella.
Lähes kolmen vuosikymmenen aikana, jonka muuri oli pystyssä, kymmeniä tai jopa satoja ihmisiä ammuttiin kuoliaaksi heidän yrittäessään paeta muurin yli Länsi-Berliinin puolelle.
20 vuotta muurin murtumisen jälkeen Ostzeit-valokuvateos kertoo herkällä tavalla dokumentaaristen kuvasarjojen ja tekstien kautta tavallisten ihmisten elämästä 1970-luvulta muurin kaatumiseen saakka. Kuvat kertovat koristelemattomia ja autenttisia tarinoita maasta, jota ei enää ole. Maasta, joka elää näissä kuvissa ja teksteissä.
Valokuvaajat ovat berliiniläisiä ja leipzigilaisia taiteilijoita – entisiä itäsaksalaisia – jotka perustivat 1990 Ostkreuz-nimisen yrityksen. Nimi tulee berliiniläisestä juna-asemasta, jonka kautta kaikkien Itä-Saksaan tulevien täytyi kulkea.
Valokuvaajat tarkastelevat kuvien kautta menneisyyttään, menneitä mahdollisuuksiaan ja miettivät millaisia olisivat nyt, jos muuri ei olisi murtunut. He pohtivat, mitä uutta länsimaistuminen toi heidän elämäänsä ja ajatuksiinsa. Matkustamisen teema tuli usein esiin toiveena matkustaa ulkomaille silloin, kun maa oli vielä jaettu eikä matkustaminen ollut kaikille todellisuutta.
Marcus Jauer: Mitä minusta olisi voinut tulla
Muurin murtuminen merkitsi eri asioita eri ihmisille. Ihmiset miettivät kuinka iso Länsi oikeastaan olisikaan ja mitä he tekisivät, kun vihdoin pääsisivät sinne. Jotkut menivät tanssitunnille, kuten he normaalisti menivät. Toiset ajoivat mopedeillaan niin pitkälle tietä pitkin kuin nyt vain voivat. Aikaisemmin eivät voineet.
Kuvien kautta maa, jossa Jauer syntyi, on yhtä todellinen kuin silloin, kun se oli vielä olemassa. Hän näkee itsensä siinä maassa ja miettii, mitä tekisi, jos Muuri ei olisi murtunut. ”Kaksikymmentä vuotta sitten syksyllä muuri murtui. En voi kertoa, mitä minusta olisi voinut tulla, tiedän ainoastaan, että olisin nyt 35-vuotias. Ja nyt olen 35-vuotias”
Se merkitsi minulle muurin murtumista
Yhdessä teoksen vaikuttavimmista kuvasarjoista Sibylle Bergemann kuvaa legendaarista itäberliiniläistä tanssiklubia. Clärchens Ballhaus -nimiselle klubille saapui joskus vieraita myös Länsi-Berliinistä, ja heidän tuli palata rajan taakse keskiyöhön mennessä. Pian vuorokauden vaihduttua he kuitenkin tulivat takaisin Idän puolelle ja jatkoivat illan viettoa. Kuvissa esitetään muun muassa jo nuoruuden ohittaneita naisia, jotka vielä koettivat välttää yksinäisen vanhenemisen ja löytää rinnalleen miehen, joka ei ollut aivan yhtä vanha.
Sibylle Bergmann, The Monument (1984)
The Monument -kuvasarjassa Bergemann dokumentoi hiljaisen sarkastisesti ja askel askeleelta Karl Marxin ja Friedrich Engelsin patsaiden luomistyötä vuosina 1975–1986. Monumentin oli tarkoitus kuvata kahta sosialismin oppi-isää ja se oli tarkoitettu maahan, jossa sosialismi oli todellisuutta. Monumentti vihdoin valmistui – vain kolme vuotta ennen sosialismin päättymistä.
Werner Mahlerin Berka-kuvasarja kertoo, kuinka järkyttävissä olosuhteissa hiilikaivostyöläiset joutuivat ansaitsemaan elantonsa. Mahler kuvasi Zwickaun lähellä DDR:n viimeistä hiilikaivosta nimeltä Martin Hoop. Kaivostyöläisten työskentelyolosuhteet paljastava kuvasarja on vuodelta 1975, vaikka epäinhimillisyyksien perusteella se voisi olla kokonaan toiselta aikakaudelta. Kuvissa näkyy muun muassa evästauolla olevia hiilipölyn peittämiä miehiä, joiden ainoa vaatetus saattoi olla kypärä, säärisuojat ja saappaat. Kolme vuotta kuvausten jälkeen kaivos suljettiin.
Werner Mahlerin iloisempi kuvasarja The Graduates alkaa erään luokan koulunpäättäjäisistä vuonna 1978 Oranienburgissa lähellä Berliiniä. Ryhmäkuvassa on juhla-asuisia 18-19-vuotiaita nuoria, enemmän tai vähemmän tyytyväisen näköisinä odottaen uuden elämänjakson alkua. Tämän jälkeen Mahler kuvaa heitä aina viiden vuoden välein vuoteen 2008 asti. Tällä välillä jotkut ovat kadonneet, jotkut kuolleet, vain yhdeksän heistä Mahler tavoitti kuvausjakson loppuun asti. Joissakin kronologioissa näkyy selkeästi ajan ja ideologian muutokset. Tyyli, kuvattavaksi asettujan asento ja ilmeet sekä vaatetus ovat kiinnostavaa seurattavaa. Jotkut kuvasarjat alkavat huomattavan itäsaksalaisessa tunnelmassa ja elämäntavoissa ja päättyvät ilmaisten ylikansallisen länsimaisen elämäntapojen yliotteen.
.jpg)
Werner Mahler, The Club (1980). Friedrichstrasse, fans of First FC Union Berlin.
Ute Mahlerin May 1 kuvaa Työn päivän paraatia Karl Marx Alleella Berliinissä. Mahler näyttää kuinka valtion järjestämän paraatin oli tarkoitus ilmaista vakaumuksen iloa, joka kuitenkin näytti joka kerta toteutuvan saman koreografian mukaan. Mahler on onnistunut kuvissaan säilyttämään osallistujien ilmaisun, kun he katsovat valtiota johtavien silmiin kantaen lippuja arkiasuissaan, sotilasunivormuissaan ja urheilujoukkueensa asuissa.
Ute Mahlerin Fashion-sarja paljastaa itäsaksalaisen muotimaailman erikoisuuden. Suurin osa muotilehti Sibyllen julkaisemista asuista tehtiin varta vasten lehden kuvia varten, eikä niitä koskaan myyty kaupoissa. Vaatteet suunnitteli lehden oma vaatesuunnittelija, ja lehtikuvat otettiin useimmiten lehden toimituksen lähialueilla. Kuvattavat mallit olivat tavallisia naisia, eivät ammattimalleja. Lehden kuvien tarkoituksena ei ollut kertoa naisille uudista muotisuunnista tai antaa pukeutumisvinkkejä, vaan esittää heitä itseään.
On the Edge of the Republic – “tasavallan äärellä” – on mielenkiintoinen kuvasarja 1980-luvun alkupuolella Berliinissä otetuista Harald Hauswaldin ystävien yksityisistä valokuvista. Kuvissa esiintyvät ihmiset ovat taiteilijoita, punkkareita ja ympäristöaktiiveja, jotka viettävät aikaa ympäristökokouksissa ja laittomissa mielenosoituksissa. Sekä niiden ystävien läksiäisjuhlissa, jotka olivat onnistuneet saamaan virallisen maastamuuttoluvan.
Ehkä koko laajan teoksen vaikuttavimmassa kuvasarjassa Upheavals Maurice Weiss kuvaa Berliiniä vain 24 tuntia muurin murtumisen jälkeen. Valokuvauksen opiskelijana Dortmundista hän tahtoi tutustua uuteen outoon kaupunkiin kameransa avulla. Hän meni paikkoihin, joissa vanha järjestys oli kaatumassa. Kuvissaan hän todistaa lyhyitä hetkiä, joissa kansalaiset ovat matkalla luomaan uutta ja omaa valtiotaan. Kuvat ilmentävät sekasortoisia tunnelmia, euforiaa, helpotuksen ilmeitä ja vakavia, tuntemattomaan tulevaisuuteen käännettyjä katseita. Vuoden kuluessa maa, josta he tulivat, oli kadonnut.
Kuvaajien pyrkimykset ja tavat käsitellä todellisuutta tuovat kuvattavat tilanteet ja ihmiset lähes kosketusetäisyydelle. Näkymät päättyneestä aikakaudesta, menneestä maailmasta ja eksoottisesta maasta kertovista oudoista tarinoista tuodaan historiallisena retrospektiivinä lukijoiden kohdattaviksi.
Kuvat tuovat visuaalisen todisteen epämiellyttävistä totuuksista katsojan eteen. Kuvat eivät kuitenkaan tuomitse tai syytä, pikemminkin ne ovat tutkielma elämästä ja elämistä. Ne tarkastelevat realistisella tavalla ihmisten arkea, toiveita, iloja, välttämättömyyksiä ilman lupauksia paremmasta tai ylipäätään muunlaisesta maailmasta.