10.11. 2004 Arja Karhumaa
Innoituksen hakeminen kuvataiteen vanhimmista konventioista ei ole trendikästä, mutta siihen Italiassa opiskellut Lavonen tuskin on pyrkinytkään; sensijaan hän on nähnyt perinteiden kuuntelemisen välttämättömänä tavoittaakseen etsimänsä hiljaisuuden.
”Herkkyys ja tahto”, ovat ne sanat, jotka taiteilija Kuutti Lavonen lausuu hiljaa itselleen joka päivä matkalla työhuoneelleen. Nuo keskittymistä vaativat ominaisuudet hän kokee taiteilijan työssä kaikkein olennaisimmiksi.
Jokapäiväinen mantra on saanut nuo ominaisuudet välittymään myös Lavosen taiteeseen. Herkkäviivaisista, rohkeasti rajatuista ja mitoitetuista kasvokuvistaan tunnetun Lavosen näyttelyssä on mukana sekä nuoruudentöitä että aivan uusia maalauksia, joista osa on tehty varta vasten tämän museon tiloihin Didrichsenin museoon.
Omalle puolelleen näyttelytilaa kootut uudet työt muodostavatkin selvästi eheän kokonaisuuden. Seinämän takana menneinä vuosina tehdyt työt ovat kuin pieni konkreettinen otos Lavosen alitajunnasta, muistista, taiteilijana oppimasta.
Videodokumentissa taiteilija kertoo käsittelevänsä sellaisia teemoja kuin rakkaus, kärsimys ja hiljaisuus. Kaikki kolme ovat suuria, mystisiä aiheita, ja sellaisina taiteilijoita aina askarruttaneita.
Myös Lavosen taide liittyy pitkään jatkumoon: hänen taiteestaan löytää helposti viittaukset art nouveaun ja renessanssin kautta aina antiikkiin asti. Innoituksen hakeminen kuvataiteen vanhimmista aiheista ja konventioista ei ole trendikästä, mutta siihen Italiassa opiskellut Lavonen tuskin on pyrkinytkään; sensijaan hän on nähnyt perinteiden kuuntelemisen välttämättömänä tavoittaakseen etsimänsä hiljaisuuden ja tunnelatauksen.
Lavonen hakee hiljaisen kontaktin katsojaan ihmiskasvojen kautta. Kasvot ovat useimmiten läheltä kuvatut, surumieliset, kuin juuri pois kääntymässä. Silmät ovat suljetut tai katsovat muualle. Jo 24-vuotiaana taiteilija kuvasi ihmiskasvoja, silloin lähempää kuin vastedes. ‘Andrea’ (1984) on näyttelyn vanhin teos, se kertoo miten taiteilija on nuorena hakenut kaipaamaansa tunnetilaa ihmiskasvojen herkkyydestä. Myöhemmin rajaus on laajentunut, mutta vain hieman, elämänkokemus on tehnyt valot ja varjot vahvemmiksi ja kontrastit syvemmiksi.
Kuluvana vuonna 2004 tehdyt työt ovat kontrasteiltaan kaikkein vahvimpia, lähes mustia. Kasvojen syvät varjot sulavat tummiksi muodoiksi kankaalle, mutta silti töissä voi vielä erottaa piirtäjän aina elävän viivan.
Viiva onkin Lavosen tunnetuin ja arvokkain tunnusmerkki. Näinkään laajassa näyttelyssä se ei kertaakaan petä, vaan on aina yhtä soinnukas, eläväinen, sykkivä. Oikutellen se hakee kasvojen muotoa, haparoi välillä muualle, mutta palaa jälleen kotiinsa tihentyen varjoissa, jokainen veto täynnä läsnäoloa.
1900-luvun viimeisinä vuosina tehdyissä grafiikantöissä litografiakivi on tuonut Lavosen piirtäjäntaidot erityisesti esille. Tuo orgaaninen materiaali tuo aina viivaan oman lisänsä, ja Lavosen taitavuus graafikkona huipentuu pienessä litografiassa ‘Fiancée’ (1995), johon syövytetyt harmaan ja mustan sävyt sekä tekstuurit luovat harkitun, mykistävän tunnelman.
Uusimmissa töissä, joista suurin osa on temperamaalauksia, on nähtävissä suunta, johon taiteilija on ehkä matkalla. Säntillinen huolellisuus on murtunut, väri saa valua ja rikkoa muotoja. Suurimmat työt ovat ikään kuin keskeneräisiä, paikoin kangas on jätetty aivan paljaaksi ja katsojan täydennettäväksi.
Lavosen uusista töistä on luettavissa uudenlaisen läsnäolon merkkejä. Hän hakee teoksiinsa kommunikaatiota sekä itsensä että kuvattaviensa, ja toisaalta myös kuvien katsojien välille. Kertoessaan dokumentissa tärkeästä ja tarpeellisesta hiljaisuudesta hän kertoo huomanneensa, että jättää kuvaamansa ihmisen korvat usein viitteellisiksi, merkiten vain niiden paikan.
Näin hän sinetöi kuvassa vallitsevan hiljaisuuden. Kahdessa uusimmista maalauksistaan, ‘Sonata’ ja ‘Etydi’ (2004) kuvatut henkilöt ovat renessanssin ihmismuotin sijaan kuin ketä tahansa nykyajan ihmisiä, ja on mielenkiintoista, että heidän korviaan on nyt korostettu muodoin ja värein. Tämä ei liene sattumaa, sillä maalausten nimet ovat musiikkikappaleiden nimiä, ja niiden henkilöt ovat kuin syventyneinä kuuntelemaan, eivät enää omaa hiljaisuuttaan, vaan ulkoa tulevaa, taustalla soivaa musiikkia.
Maalauksissa Lavosen muotokieleen ja tekniikkaan on tullut jotakin uutta. On kuin hän kävisi läpi omaa taidehistoriaansa. Hänen klassisoiville perinteille rakentuva muotokielensä on saanut uusia murteita, jotka ovat edenneet vaimeaan keskusteluun modernistisen taiteen kanssa. Uusien temperamaalausten pelkistetyissä varjoissa on jotakin Schjerfbeckin El Grecolta oppimaa; ‘Maiseman’ (2004) ihmiskasvojen terävissä, kömpelöksikin suostuvissa ääriviivoissa on jotakin Matissen suoraviivaisuudesta; rohkeasti valuvassa värissä on ekspressiivisyyttä.
Silti on mahdotonta kuvitella, että Lavosen kaltainen taiteilija, joka rakentaa klassismille, voisi koskaan täysin luopua tuon ajan estetiikasta ja mystiikasta. Tähän henkiseen kotiin kuuluu,myös tämä kokonaisuus elävälle puupinnalle maalattuja temperamaalauksia, joiden henkevyys tuo mieleen vuosisatoja vanhan seinämaalauksen.