Documenta Kasselissa Saksassa 9.6-16.9.2012
27.7.2012 Saara Hacklin
Aulasta ensimmäiseen näyttelytilaan siirtyessä tuulenvire tarttuu hiuksiin ja synnyttää levottomuutta. Onko jossain jäänyt ikkuna auki? Documenta-näyttelyn päänäyttelypaikalla Fridericianum-museossa Ryan Ganderin (s. 1976) käsitteellinen veistos, I Need Some Meaning I Can Memorise (The Invisible Pull), tulee katsojan iholle. Vaikka välitön mielleyhtymä teokselle olisikin Scorpions -yhteen Wind of Change -kappale ja menneet poliittiset myllerrykset, on Ganderin teoksella myös muita ulottuvuuksia kuin metafora uusista tuulista: teos kiinnittää huomion katsojan omaan kehoon ja siihen, miten ympäröivä tila ja olosuhteet vaikuttavat kokemuksiimme ja olemisen tapaan. Se muuttaa katsojan osallistujaksi ja esiintyjäksi. Mieleen muistuu myös eteläranskalainen Autan-tuuli, joka paikallisten mukaan saattaa tehdä ihmiset hulluiksi. Synnyttääkö myös Kasselin tuuli hulluutta?
Tieto näyttämöllä
Anton Zeilinger, Quantum Now, 2012 (Photo: Krzysztof Zielinks)
Joka viides vuosi järjestettävä Documenta muuttaa jälleen Saksan Kasselin nykytaiteen päänäyttämöksi. Ajatus näyttämöstä ja roolin esittämisestä onkin ollut yksi pääkuraattori Carolyn Christov-Bakargievin johtoajatuksista Kasselissa. Tällä kertaa lavalle on kutsuttu ennakkoluulottomasti eri toimijoita. Taiteeseen yhdistyy mm. kvanttifysiikkaa, taloustiedettä, antropologiaa, eko-arkkitehtuuria, kirjallisuustiedettä ja filosofiaa. Kuraattorin mukaan kiinnostavaa ei ole pohtia sitä, ovatko nämä taidetta, vaan kyse on itse asiasta, siitä miten ajallemme tärkeitä kysymyksiä on mahdollista tarkastella eri keinoin. Ennen kaikkea pyrkimyksenä on jäljittää oman aikamme käännekohtia – onnettomuuksia, kriisejä – ja ymmärtää niitä paremmin. Christov-Bakargievin ratkaisu kutsua näyttelyyn eri alan ihmisiä saa myös miettimään kysymystä esittämisestä. Miltä tiede näyttää? Kuinka esittää tietoa?
Yksi esimerkkinä yllättävästä kohtaamisesta näyttelysaleissa on kvanttifyysikko Anton Zeilinger (s. 1945). Hänet on kutsuttu työryhmineen Documentaan demonstroimaan kvanttikietoutuneiden fotoneiden liikkeitä. Tutkimus liittyy Albert Einsteiniakin askarruttaneeseen kvanttifysiikan historian keskeiseen kysymykseen hiukkasten välisestä yhteydestä ja siitä, voiko kvanttimekaanista kuvausta fysikaalisesta todellisuudesta pitää täydellisenä. Näyttelyn puitteissa kokeiden voi ajatella liittyvän kuraattoriin käsitykseen mahdollisuuksistamme ymmärtää paitsi valon nopeutta, ylipäätään maailmaa: näennäisesti saamme jatkuvasti yhä enemmän ja tarkempaa tietoa maailmasta, vaikka toisaalta elämme poikkeustilassa ja keskellä jatkuvaa kriisiä.
Tavalliselle näyttelykävijälle kuraattorin lähtökohta näyttäisi tarkoittavan myös suurta tekstipohjaisten teosten määrää: teoksissa hyödynnetään kirjeenvaihtoa, muistiinpanoja, arkistoja, kaavioita, luentoja… Toisaalta taiteilijat käyttävät näitä eri muotoja hyvin vapaasti. Esimerkiksi Simryn Gillin (s. 1959) Where to Draw the Line -teoksessa tekstimassaa on käsitelty kuin visuaalisena elementtinä, josta vain pienet alleviivaukset nostavat esiin ajatuksia. Elektronisen musiikin pioneeriin ja monilahjakkuus Erkki Kurenniemen (s. 1941) pakonomainen oman elämänsä arkistoiminen puolestaan lähenee ensyklopedistä hulluutta. Kiinnostava ja ajankohtainen esimerkki luennosta on Rabih Mrouén (s. 1967) teoskokonaisuus The Pixelated Revolution. Mroué on ottanut lähtökohdakseen Syyrian kansannousun. Taiteilijaa kiinnosti kännykkäkameroiden käyttö. Kuvaamalla jatkuvasti ympäristöään kamerasta tulee silmän korvike. Kännykkäkamera on todistaja, potentiaalisen väkivaltaisen teon aina valmis tallentaja. Äärimmillään se mahdollistaa myös kaikkein mahdottomimman eli oman kuoleman kuvaamisen. Installaatiossa Mroué siirtää kuvia toiseen muotoon. Alkuperäisistä muutaman sekunnin videopätkistä on tehty selailukirjoja (liikkuvan kuvan esi-isä eli ”flip book”). Katsojaa kehotetaan synkronoimaan videon ääninauha ja kuvien rytmi. Pikselöityneitä kuvia voi tarkastella myös hidastettuna, mutta sekään ei tunnu tuovan lähemmäs ratkaisevaa hetkeä, jolloin silmä lakkaa näkemästä.
Kuten ennenkin, teokset levittyvät päänäyttelypaikkojen – Fridericianum, Documenta-Halle, Neue Galerie – ulkopuolelle. Erilaisilla tilavalinnoilla syntyy uusia konteksteja, tilallisia ja ajallisia hyppyjä. Documenta yhdistää ”porvarillisia” tiloja, kuten Hotel Hessenlandin tanssisalin tai vanhoja elokuvateattereita. Näyttely tuo esiin kaupungin historiaa entisenä teollisuuskaupunkina levittäytymällä Kasselin käytöstä poistuneelle päärautatieasemalle. Se vahvistaa taiteen vuoropuhelua tekniikan ja tieteen kanssa käyttämällä luonnontieteellistä museota Ottoneumia ja tekniikan museota Orangerieta. Lisäksi teoksia levittyy Karlsaueparkin laajalle puistoalueelle.
Kasselin lisäksi Christov-Bakargiev on halunnut näyttelyn tapahtumapaikoiksi Kabulin, Aleksandrian, Kairon sekä Banffin Kanadassa. Näistä kaksi ensin mainittua liittyvät sotaan ja poikkeustilaa, viimeinen puolestaan hiljaiseloon. Tavallinen Documenta-kävijä tulee tietoiseksi näistä toisista tiloista lähinnä teoksissa. Esimerkiksi Mariam Ghanin (s. 1978) A Brief History of Collapses (2011–12) rinnastaa kaksi tilaa, Fridericianumin ja Dar ul-Amanin palatsin Kabulissa. Meditatiivisesti kuvattu teos kuljettaa ajattelemaan sodan vaikutuksia ja siitä toipumisen merkkejä.
Esityksiä ajasta
William Kentridge, The Refusal of Time, 2012. (Photo: Henrik Stromberg)Näyttely, joka järjestetään joka viides vuosi tarjoaa tilaisuuden hitaampaan tekemiseen kuin taidemaailma yleensä. Kuten Christov-Bakargiev kirjoittaa ”aika on sekä documentan ongelma että voimavara”. Moni teos käsitteleekin aikaa, sen venymistä, poimuja ja aukkoja. William Kentridgen (s. 1955) taidokkaan The Refusal of Time -teoksen lähtökohdat ovat teollistumisen aikakauden toteuttamassa ajan standardoinnissa. Nimi viittaa Einsteinin suhteellisuusteoriaan ja sen vastustamiseen. Videoinstallaatio hyödyntää taiteilijan aiemmista töistä tutulla tavalla elokuvahistoriasta tuntuja trikkejä – viimeisessä vaiheessa katsojan eteen vyörytetään varjokulkue, joka marssii kohti mustaa aukkoa.
Yksi näyttelyn hienoimmista teoksista on Tino Sehgalin (s. 1976) This Variation -teos. Ulkoa metallilevyistä tehdyiltä hökkeliltä näyttävä teos on hämärä huone, jossa 20 esiintyjää laulaa ja hyräilee koko näyttelyn ajan. Pimeässä esiintyjät ja toiset katsojat voi aistia kehollaan eikä katsojia välttämättä erota esiintyjistä – hetkellisesti Sehgal onnistuu luomaan voimakkaan upottavan teoksen, joka herkistää kaikki aistit ja siirtää katsojan ajattomaan tilaan.
Hieman eri tavalla, mutta yhtä lailla musiikkia hyödyntäen ja suoraan hermoon iskee myös Susan Hillerin (s. 1940) soittolista sata päivää kestävälle Documentalle. Hillerin toteutus Neue Galeriessa on myös kunnianosoitus vanhalle tekniikalle: galleriaan on tuotu jukeboksi, josta katsojat voivat valita Hillerin valitsemien sadan kappaleen joukosta. Lauluista kokoamassaan kirjassa Hiller kirjoittaa, miten tietyt kappaleet palauttavat mieleen muistoja ja synnyttävät äkillisiä ajallisia siirtymiä menneisiin kokemuksiin. Näyttelyssä tuo soittolista synnyttää potentiaalisesti koko joukon uusia muistoja ja aikamatkoja.
Die Gedanken sind frei: 100 songs for the 100 days of dOCUMENTA (13), 2011–12, (Photo: Anders Sune Berg)
Eräässä mielessä aikaa vastaan taistelee monumentti, muoto, jota eri taiteilijat ovat näyttelyssä tarkastelleet. Monumentin tarkoituksena on auttaa muistamaan – usein monumenttiin liittyy traumoja, sillä yritetään paikata jotain. Monumentaalisella tarkoitetaan myös jotain isoa ja pompöösiä, merkittävääkin. Tällä kokoluokalla on leikitellyt Lara Favaretto (s. 1973). Hänen teoksensa on esillä käytöstä poistetulla päärautatieasemalla, jossa se melkein sekoittuu ympäristöönsä. Momentary Monument on kasa kasselilaista metalli- ja betoniromua, jota on kaivettu esiin lähialueilta. Unohdettua ja tarpeetonta on koottu pelottavan näköiseksi kasaksi, joka siivotaan pois Documentan jälkeen.
Karlsauen puistossa Natascha Sadr Haghighian (s. 1966) teos on ottanut lähtökohdakseen onomatopoeettisuuden. Toisen maailmansodan jälkeen monissa Saksan kaupungeissa sodan jäljiltä syntynyttä romua koottiin rinteiksi tai kasoiksi, Trümmerberge. Saksan sanalla Trümmer on onomatopoeettinen ulottuvuus, se tarkoittaa säpäleitä ja pirstaleita. Kasselissa Karlsauen puistoon johdattaa tällaisesta entisestä ”Trümmerbergistä” muokattu massiivinen portaikko. Se on samalla kunnianosoitus maailmansodissa kuolleiden sotilaiden muistolle. Portaissa paratiisillinen puistoalue yhdistyy traumaan. Sadr Haghighian on puolestaan luonut rinteessä mutkittelevan oman huomaamattoman polkunsa. Jos uskaltautuu mutaiselle polulle, kuulee rinteestä outoja eläinten ääniä. Keinotekoisen ”oikopolun” varrella Kasselissa asuvien eri kieliyhteisöjen jäsenet matkivat meille tuttuja ääniä kuten kuten kissoja ja koiria. Teos on outo sekoitus tarua ja totta.
Myös luonnon rytmit ja aika ovat läsnä teoksissa, erityisesti Ottoneumissa. Sieltä löytyy Mark Dionin (s. 1961) teos, joka asettaa esille valistusajan erikoisuuden: Carl Schildbachin 1700-luvun lopulla kokoaman xyloteekin eli puukirjaston. Kyseessä on 441 ”kirjan” kokoelma: kukin kirjanmuotoinen puinen laatikko sisältää kuivista oksista ja vahamalleista rakennetun esityksen jostain puulajista. Dion on lisännyt kokoelmaan kuusi uutta ”kirjaa” täydentäen Schildbachin kokoelman ja rakentanut kokoelmalle uuden kuusikulmaisen tammisen hyllyn tuoden kokoelman paremmin esiin. Materiaalivalinta on myös viittaus Joseph Beuysin kuuluisaan tammiprojektiin vuoden 1982 Documentassa.
Historiaa ja toisenlaisia totuuksia
Attia Kader, The Repair from Occident to Extra- Occidental Cultures, 2012 (Photo: Roman März.)
Historiankirjoitus ja sen uudelleenluenta on monien teosten taustalla. Kader Attian (s. 1970) oudon komea The Repair from Occident to Extra-Occidental Cultures synnyttää hätkähdyttäviä rinnastuksia. Taiteilija on ollut kiinnostunut afrikkalaisista esineistä, joita on ”korjattu” joillakin länsimaisilla elementeillä, kuten kolikoilla. Nämä korjaukset tekivät esineistä ”epäaitoja” monien länsimaisten etnografisen museoiden näkökulmasta, eikä niitä hyväksytty kokoelmiin. Attian esineistä, veistoksista ja kirjoista kootussa installaatiossa on myös diaesitys, jossa afrikkalaisia nykyveistoksia rinnastetaan ensimmäisessä maailmansodassa haavoittuneiden ja korjattujen sotilaiden kuvien kanssa. Surrealistisia mielleyhtymiä synnyttävä teos avaa kysymyksiä siitä, kuinka mielikuvat täydellisyydestä ja alkuperäisyydestä vaikuttavat historiankirjoitukseen.
Documentassa on myös muutamia vanhempia teoksia. Nämä teokset nostavat esiin taiteen oman historian. Kiinnostava esimerkki on itseoppinut Hannah Ryggen (1894–1970), jonka kudontatöitä on esillä useampia. Ruotsalais-norjalaisen Ryggenin kudontatyö on ollut aikoinaan esillä Pariisin vuoden 1937 näyttelyssä yhtä aikaa Picasson Guernica-maalauksen kanssa. Guernicasta – tilaustyöstä – tuli juhlittu poliittisen taiteen symboli. Sen sijaan Ryggen, jonka teokset nousivat taiteilijan omista havainnoista ja poliittisesta aktiivisuudesta, oli ainakin virallisen taidehistoriankirjoituksen mukaan pitkään ”ulkopuolinen”.
Nykyhetkeä ja tulevaa historiaa tarkastelee Mika Taanilan (s. 1965) komea kolmikanavainen Suomen sähköisin kunta (2004–12) -installaatio. Olkiluoto 3:n rakentamista seuraavan teoksen valmistusprosessi on venynyt sitä mukaan kun rakennustyöt ovat jääneet aikataulusta. Taanilan teos asettaa Eurajoen kunnan iloisen mainossloganin outoon ristivaloon. Tulevaisuusoptimismi, joka ensimmäiseen Tšernobylin onnettomuuden jälkeen länsimaihin rakennettuun ydinvoimalaan liittyy, näyttää anakronistiselta. Rakennustyöt limittyvät meditatiivisiin kuvauksiin maisemasta, joka elää omaa luonnon – ja uraanin – rytmiä.
Kaikenkaikkiaan kuraattori Christov-Bakargievin orkesteroima kokonaisuus kutsuu ajattelemaan, tarjoaa kutkuttavia löytämisen hetkiä ja saa heittämään romukoppaan kysymykset siitä, mikä oikeastaan on taidetta. Näyttely on myös ylitsepursuava ja hengästyttävä, paikoin luennoiva ja raskassoutuinen.
Entä se hulluus? Katsojan silmässä, kenties. Viimeisen tanssin saa Jérôme Belin (s. 1964) 2 Dances -teoksen kehitysvammainen nuori nainen, joka vetää Abban Dancing Queenin niin että iho menee kananlihalle.