12. 10. 2005 Rasmus Savolainen
Aloittakaamme Töölössä sijaitsevasta Galleria Leena Kuumolasta, jossa on näytillä Kari-Yli Annalan Rénee Sourange -näyttely. (23.9. – 16.10.) Näyttely koostuu kolmesta teoksesta, jotka on sijoitettu gallerian kahteen kerrokseen: kellariin ja katutasolla sijaitsevaan varsinaiseen galleriaan.
Kaikki teokset ovat saaneet inspiraationsa Rénee Sourange -nimisestä fiktiivisestä naishahmosta Boileau-Narcejacin romaanissa “D’entre les morts” (1954), joka on myöhemmin tulkittu Alfred Hitchcockin elokuvassa “Vertigo” (1958). Yli-Annala itse kertoo näyttelyn käsittelevän teemoja aina “rakkauden illuusiosta petokseen ja kuolemaan sivuten samalla mahdotonta yritystä tarkastella kuoleman äärimmäistä rajaa sekä sokeaa traagista kostoa, missä toisen olemassaolo toisena kielletään”.
Ensimmäinen teos on katutasolle sijoitettu vanerilevy, jolle on kirjoitettu ranskaksi kirjava kokoelma irrallisia sanoja ja lauseita. Ainoa sanoja yhdistävä tekijä on joidenkin sanojen toisto (esim. “ei koskaan”) ja kaikkien lauseiden irtonaisuus. Lopputulos on vanerilevylle välittynyt maanisuuden pisteen saavuttaneen mielen epäkoherentti ja pakkomielteinen maailma, jossa vallitsevat harhat, katumus ja intohimo.
Alempaan kerrokseen sijoitettu installaatio koostuu mullalla täytetystä kellarihuoneesta, jonne on sijoitettu keskelle projektori, joka peilien kautta heijastaa seinälle kuvia kirkkaasta taivaasta, vehreistä kukkuloista ja muutamasta muusta maisemasta. Teos on edellistä huomattavasti abstraktimpi. Heijastusten (engl. reflection: ’heijastus’ – suomentuu myös ’mietintä, harkinta; pohdinta’) voisi katsoa olevan pohdintaa edesmenneestä elämästä kuoleman rajamailla: tuomitun sielun viimeisiä ajatuksia, muistikuvia ja tunteita hänen kohdatessaan “kuoleman äärimmäisen rajan”, kun toinen jalka on jo mullassa (muistakaamme, että lattia on peitetty mullalla).
Kolmantena teoksena oleva videoinstallaatio on valitettavasti täysin suljettu lähestymiseltä tai sitten sen tarkoitus on luoda ambienssi vieressä olevalle installaatiolle. Yksin se kuitenkin jättää allekirjoittaneen täysin vaille mitään tuntemuksia tai ajatuksia.
Jälkimmäisenä on vuorossa Kalliossa sijaitseva pieni Majakka-galleria, jossa on esillä H-P Schüttin ja Samu Ampujan teoksia. Miesten näyttelyn teoksilla ei ole mitään yhteistä teemaa, ellei samaa historiallista kontekstia tällaiseksi lueta – muuten ne vain sattuvat olemaan samassa galleriassa.
H-P Schüttin työt ovat kaikki tehty enemmän tai vähemmän käyttäen kierrätettyjä materiaaleja kuten laattoja, tienvarsimainosta ja sekalaista tiesmitä. Teokset ovat luonteeltaan pop -taide henkisiä ja niissä on käytetty hyväksi kyseiselle suuntaukselle tyypillisiä keinoja kuten rasterointia, teollista jäljentämistä, puhekuplia, muilta otettuja leikkeitä ja muuta sälää. Mitään erityisen mieltä kiehtovaa teoksissa ei sinällään ole: keinot ja välineet ovat jo entuudestaan tuttuja, eikä teosten sisältö ole muutaman teoksen (“mörökölli” ja “lehmän hulluus”) synkkää huumoria lukuun ottamatta anniltaan kovinkaan erikoista.
Sen sijaan Samu Ampujan näytillä olleet kaksi teosta, “30-vuotiaan omakuva” ja “Madon matka”, antavat tulkitsijan mielikuvitukselle jo enemmän raaka-aineita. Teokset ovat, tekijän itsensä mukaan, samaa sarjaa. Puusepän ammattia harjoittavan tekijän omakuva on kahdessa osassa: toinen lattialla veistoksena ja toinen seinällä maalauksena.
Taulu “30-vuotiaan omakuva” tuntuu olevan vapautettu taiteessa hallitsevista dogmeista ja on muodoltaan suhteellisen yksinkertainen ja sangen epämuodikas. Taulun polvistuneet silhuetit punaista taustaa vasten tuovat esille vahvan nöyrtymisen tunteen – se, minkä edessä nöyrrytään, on taas tulkinnanvarainen kysymys.
Kokonaisuuden toinen osa, puuveistos “Madon matka”, tuo teokseen mukaan luomiseen liittyvän problematiikan käsittelyn: tekijällä on usein epämääräinen tunne siitä, että teoksen täytyy puhua katsojille, kertoa jotain, mutta toisaalta sitä joskus haluaa vain luoda käsillään jotain pahemmin välittämättä lopputuloksista ja niiden sisällöistä, nauttia silkasta tekemisen ilosta. Nähdäkseni tämä on veistoksen sisältö: muotopuoli puukasa vailla suloutta, ylevyyttä tai mitään erityistä – pelkkää vapaan assosiaation, mielikuvituksen ja käsien leikkiä. Lopputulos on vähän kuin vituiksi mennyt Pauligin Kulta-Mokka -kahvi: omituinen ja mauton, mutta tunteella tehty.
Yhdessä nämä teokset muodostavatkin kuvan taiteilijasta käsityöläisenä ja runoilijana – tekhne ja poiesis.
Kirjoittaja osallistui Helsingin yliopsitossa pidetelle Nykytaiteen tutkimus ja krititikki -kurssille