Teksti: Aune Waronen 9.3.2015
Kuvat: Heikki Tuuli ja Klaus Haapaniemi
Klaus Haapaniemi: Ovela kettu (2015)
Tsekkiläisen Leoš Janá?ekin ooppera Ovela kettu on tarina elämän kiertokulusta. Tammikuussa ensi-iltansa saanut näyttämötoteutus Kansallisoopperassa avautuu luontoon, joka tuo mieleen Bysantin kuvamaailmasta ammentavat gobeliinit tai satukirjat.
Näyttämötaiteen olennainen ominaisuus on taiteidenvälisyys. Monet taiteenlajit yhdistyvät näyttämöllä, kun visuaalisuus, kirjallisuus tai teksti ja äänimaailma kohtaavat. Oopperassa voisi kuvitella, että äänellisyys korostuu, mutta nyt herkkua tarjoillaan näköaistille.
Koko teoksen lähtökohtana on ollut kansainvälisestikin menestyneen suomalaisen muotoilijan Klaus Haapaniemen luoma näyttämökuva. Sitä tukevat Fabian Poscan pelkistetty koreografia, Mark Väisäsen pikkutarkasti toteuttama puvustus ja lavastus sekä ohjaaja Immo Karamanin ja Matti Leinosen valaistus.
Näyttämöllä ollaan art nouveau -henkisessä, ihmisen koskettamassa luonnossa.
Ovelan ketun näyttämökuva on kuin sarja toinen toistaan upeampia, mutta pysähtyneitä maalauksia, mikä tuo tunnelmaan unenomaisen, kiehtovalla tavalla etäännyttävän lisän. Osa eläinhahmoista liikkuu näyttämöllä kuin joukko marionetteja. Puvut korostavat nukkemaista vaikutelmaa. Silti kokonaisuus soljuu eteenpäin.
Symbolistinen ja runsas kuvamaailma on teoksen merkittävin taso. Löyhästi toisiinsa liittyvät juonenpätkät ovat olleet jo alkuperäisen tekstin ominaisuus. Janá?ek on kertonut oopperan kirjoittamisen aikana tehdyssä haastattelussa, että teoksesta tulee paitsi ooppera, myös pantomiimi. Tekstiä ja laulua onkin suhteellisen vähän. Musiikissa orkesteri vie pääosan.
Vaikka koreografian tanssiosuudet ovat pieniä, sirkusmainen metsän karnevaali liikkuu niin baletin, kuvataiteen, arkkitehtuurin kuin design-taiteenkin liepeillä.
Kettuneiti (Kaisa Ranta) ja Kettu (Hanna-Leena Haapamäki)
Alkukuva näyttämöllä vie lumoavan teoksen tunnelmaan. Hämyvaloisessa metsässä liikkuvat eläinhahmot, kauriit, sammakot, hyönteiset ja linnut, ovat peräisin suoraan sadusta. Kiehtovimpia ovat oudot eläimet, joiden laji jää arvoitukseksi.
Metsänvartija (Ville Rusanen) ottaa kiinni tyttöketun (Kaisa Ranta) ja vie eläimen lemmiksi kotiin. Kettu ryhtyy kannustamaan kanoja kapinaan kukkoa ja ihmisten hyväksikäyttöä vastaan. Lopulta kettu kuitenkin tappaa koko lintulauman ja pakenee metsään.
Metsänvartija etsii kettuaan ja ajautuu majataloon ihmisten maailmaan ja ikääntyvien miesten rakkauden kaipuun pohdintaan. Metsässä naaraskettu löytää urosketun (Hanna-Leena Haapamäki) ja rakastuu. Pian vietetään häitä ja kettuperhe kasvaa. Lopussa kettuäiti menettää henkensä, mutta metsänvartija oivaltaa olevansa osa luontoa, jossa pikkuketut jatkavat elämää.
Eläimet edustavat ulkonaisesti aristokraattista sivistystä ja majatalossa juopottelevat ihmiset eläimellistä menoa. Eläinkunta on innostanut myös visualisoijaa ihmisiä enemmän.
Vaikka ketut nimetään alkuperäisen teoksen mukaan naaras- ja uroshahmoksi, molemmat ketut on roolitettu naislaulajilla. Vaikka housuroolit kuuluvat oopperan traditioon, ratkaisun voi nähdä myös pienenä kannanottona sukupuolineutraaliin maailmaan, varsinkin kun miehisyyttä edustavat asetta ja valtaa kantavat, silti ihmis- tai eläinneitojaan kaipaavat ukot. Naarasketun feministinen kapina, jolla se tarttui esimerkiksi kanojen kohteluun, jätettiin syventämättä.
Dramaturgian tihentymät näyttäytyvät paitsi tapahtumien, myös pienten valaistuksen muutosten sekä rytmisesti muuttuvan koreografian kautta. Salaperäinen ja unenomainen tunnelma säilyi juuri tässä hienovaraisessa valojen käytössä.
Mäyrä (Nicholas Söderlund) ja Kettuneiti (Kaisa Ranta)
Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro sekä solistit tekevät musiikillisesti vaikutuksen, vaikka tuttuja sävelkulkuja ei kaltaiselleni satunnaiselle oopperavieraalle tule. Janá?ekia on kuvattu musiikillisesti oman tiensä kulkijaksi. Oopperaa on esitetty Suomessa esimerkiksi vanhassa ooperatalossa 1970-luvulla ja Turussa 1990-luvulla.
Ihan pienimpien katsojien teos Ovela kettu ei tällaisenaankaan ole, vaikka sitä suositellaan yli 6-vuotiaille. Katsomosta kuului sieltä täältä hiljaista juoniselostusta, kun pelkkä näyttämökuvan värikkyys ja eläinhahmojen kirjo eivät jaksaneet pitää mielenkiintoa yllä.
Näin oopperan helmikuun alussa. Monesti näyttämöesityksen tarina tai jokin esityksen aikana saatu oivallus jää elämään jopa vuosien yli, mutta Ovelan ketun kohdalla myös jälkikuva on puhtaasti visuaalinen. Hämyinen metsän tunnelma säilyy muistissa, samoin värikkäät hahmot: ketut ja kettulapset, näyttämön poikki mönkivä etana, tammenterhoaan kantava orava ja kevyesti tanssivat kauriit.
Ovelaa kettua on myyty vahvasti Haapaniemen taikamaailmalla. Oheistuotteet, kuten näyttävät kahvikupit, tyynynpäälliset, servetit ja säilytyspurkit ovat osa konseptia, joka on tuttu amerikkalaisen markkinointikoneiston metodeista. Nyt myönteistä on se, että vahva design tulee kotimaasta. Se kestää keveästi kansainvälisen vertailun.
Kirjoittaja on vapaa kriitikko ja toimittaja.
Leoš Janá?ekin Ovela kettu Suomen Kansallisoopperassa (ensi-ilta 23.1)
Ohjaus: Immo Karaman
Musiikinjohto: Dalia Stasevska
Koreografia: Fabian Posca
Visuaalinen kokonaisilme: Klaus Haapaniemi
Rooleissa (7.2.): Mm. Ville Rusanen, Jeni Packalen, Juha Riihimäki, Nicholas Söderlund, Jussi Merikanto, Matti Kuronen, Kaisa Ranta, Katariina Heikkilä ja Hanna-Leena Haapamäki